Mielipiteitä kaivattaisiin seuraavanlaiseen tilanteeseen...
Olemme reilu parikymppinen pariskunta ja olemme olleet yhdessä kohta vuoden verran.
Suhde on ollut alusta asti melkeinpä "täydellinen". Tapasimme sattumalta baarissa ja sen jälkeen aloimme tapailemaan tihenevää tahtia. Suhde kehittyi ihan hyvää vauhtia ja tunteet syvenivät. Asumme kuitenkin vielä erillämme ja tämä on käsityksen mukaan ollut molemmille toimiva ratkaisu.
Meillä on paljon yhteisiä harrastuksia ja viihdymme toistemme seurassa. Seksielämä on erinomaista.
Kaikki on siis enemmän kuin hyvin.
Silti joku aika sitten poikakaverini kertoi, että häntä on alkanut mietyttämään se, että hänen tunteensa vieläkin tekevät nousuja ja laskuja. Joskus minä olen ihana, joskus en.
Hänen mielestään hänellä pitäisi jo tässä vaiheessa olla joku aavistus suhteen tulevaisuudesta. Se, että hänellä ei esim. ole haluja vielä muuttaa yhteen minun kanssani tai hän ei ole 100% siitä olenko hänelle se oikea, huolestuttaa häntä. Tässä vaiheessa se kuulema pitäisi jo tietää?
Itse en ole vielä ajatellut asioita noin pitkälle ja olin vähintäänkin hämmentynyt hänen kommenteistaan.
Toki itseäkin on joskus poikakaveri ärsyttänyt ja mielessä on käynyt että hyvä ettei vielä asuta yhdessä. En ole kuitenkaan pitänyt näitä tunteita sen kummempana, koska mielestäni ne kuuluvat asiaan. Kukaan ei ole aina ihana.
Mitä mieltä te olette asiasta? Onko jotenkin epänormaalia olla epävarma esim. yhteenmuuttamisesta yms. asioista? Olemme molemmat mielestämme toisillemme unelmapartnerit, mutta tunteet hakevat vielä uomaansa.
Poikakaverini kertoi myös, että seurustelu ahdistaa häntä aina joskus ja että siihen ahdistuksen tunteeseen aikaisemmatkin suhteet ovat loppuneet.
Mielestäni tuo "ahdistus" voi kuitenkin olla merkki myös siitä, että meidän suhteessamme on muuttumassa uuteen uomaan... ollaan enemmän omien kavereiden kanssa eikä vain koko ajan yhdessä. Itsenäistytään suhteesta ja luotetaan enemmän sen kestoon. Tämä etsikko aika ahdistaa koska ei ole varma että miten haluaa suhteen jatkuvan? Mennkkö kavereiden kanssa vai panostaa suhteeseen?
Mielestäni tällaisen kriisin jälkeen suhde voi paremmin jos se vaan käydään yhdessä läpi. Voinhan toki valehdella itselleni ja kieltää sen väistämättömän eron...
En tiedä onko tilanne paisunut vähän ylisuuriin mittasuhteisiin päässäni, koska meillä ei aikaisemmin varsinaisesti ole ollut mitään ongelmia. Vai pitäisikö minun valmistautua eroon? Miten tällaisesta vaiheesta voisi selvitä niin että seurustelu alkaisi tuntua turvalliselta ja hyvältä ja nuo tunteiden ailahtelut tasaantuisivat eikä seurustelu ahdistaisi niin paljon?
Kiitos avusta
ps. Ei, kumpikaan ei petä.
Olemme reilu parikymppinen pariskunta ja olemme olleet yhdessä kohta vuoden verran.
Suhde on ollut alusta asti melkeinpä "täydellinen". Tapasimme sattumalta baarissa ja sen jälkeen aloimme tapailemaan tihenevää tahtia. Suhde kehittyi ihan hyvää vauhtia ja tunteet syvenivät. Asumme kuitenkin vielä erillämme ja tämä on käsityksen mukaan ollut molemmille toimiva ratkaisu.
Meillä on paljon yhteisiä harrastuksia ja viihdymme toistemme seurassa. Seksielämä on erinomaista.
Kaikki on siis enemmän kuin hyvin.
Silti joku aika sitten poikakaverini kertoi, että häntä on alkanut mietyttämään se, että hänen tunteensa vieläkin tekevät nousuja ja laskuja. Joskus minä olen ihana, joskus en.
Hänen mielestään hänellä pitäisi jo tässä vaiheessa olla joku aavistus suhteen tulevaisuudesta. Se, että hänellä ei esim. ole haluja vielä muuttaa yhteen minun kanssani tai hän ei ole 100% siitä olenko hänelle se oikea, huolestuttaa häntä. Tässä vaiheessa se kuulema pitäisi jo tietää?
Itse en ole vielä ajatellut asioita noin pitkälle ja olin vähintäänkin hämmentynyt hänen kommenteistaan.
Toki itseäkin on joskus poikakaveri ärsyttänyt ja mielessä on käynyt että hyvä ettei vielä asuta yhdessä. En ole kuitenkaan pitänyt näitä tunteita sen kummempana, koska mielestäni ne kuuluvat asiaan. Kukaan ei ole aina ihana.
Mitä mieltä te olette asiasta? Onko jotenkin epänormaalia olla epävarma esim. yhteenmuuttamisesta yms. asioista? Olemme molemmat mielestämme toisillemme unelmapartnerit, mutta tunteet hakevat vielä uomaansa.
Poikakaverini kertoi myös, että seurustelu ahdistaa häntä aina joskus ja että siihen ahdistuksen tunteeseen aikaisemmatkin suhteet ovat loppuneet.
Mielestäni tuo "ahdistus" voi kuitenkin olla merkki myös siitä, että meidän suhteessamme on muuttumassa uuteen uomaan... ollaan enemmän omien kavereiden kanssa eikä vain koko ajan yhdessä. Itsenäistytään suhteesta ja luotetaan enemmän sen kestoon. Tämä etsikko aika ahdistaa koska ei ole varma että miten haluaa suhteen jatkuvan? Mennkkö kavereiden kanssa vai panostaa suhteeseen?
Mielestäni tällaisen kriisin jälkeen suhde voi paremmin jos se vaan käydään yhdessä läpi. Voinhan toki valehdella itselleni ja kieltää sen väistämättömän eron...
En tiedä onko tilanne paisunut vähän ylisuuriin mittasuhteisiin päässäni, koska meillä ei aikaisemmin varsinaisesti ole ollut mitään ongelmia. Vai pitäisikö minun valmistautua eroon? Miten tällaisesta vaiheesta voisi selvitä niin että seurustelu alkaisi tuntua turvalliselta ja hyvältä ja nuo tunteiden ailahtelut tasaantuisivat eikä seurustelu ahdistaisi niin paljon?
Kiitos avusta
ps. Ei, kumpikaan ei petä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
että jompikumpi pettäisi vaan se että vaivaavatko entiset suhteet vielä miestäsi? Se tuli päälimmäisenä kysymyksenä mieleen. Muistutatko jollain tavalla jotain näistä entisistä josta johtuen nousee ikäviä mielleyhtymiä tms.
Itse mietin ihan samaa kun olin keskustellut poikaystäväni kanssa.
Hän mainitsikin usein että ennen suhteet ovat aina päättyneet tähän ja jossain vaiheessa aina on tullut tunne siitä että seurustelu ns. ahdistaa.
Yritinkin puhua hänelle, että en ole yhtäkuin hänen eksänsä. Poikaystäväni ei itsekään oikein tuntunut tietävän mikä sen ahdistuksen varsinaisesti aiheuttaa, pitäisihän minun ollä hänelle hyvä kumppani kaikin puolin.
Itseasiassa mielestäni se voisi olla ihan hyväkin asia jos ahdistuksen seurustelusta aiheuttaa entiset.. en esim. suoranaisesti minä (minussa kuulema ei ole mikän mikä aiheuttaisi ahdistusta...) tai joku minun tapani tms. Minä näkisin tämän hyvänä mahdollisuutena yhdessä käydä läpi noita tunteita, saada selville mistä se johtuu ja yhdessä sitten todeta että noniin se siitä ja sitä ei meidän suhteessa tule...
Mutta silti vähän mietityttää, onko poikakaverini vain vielä "kypsymätön" oikeaan suhteeseen ja siksi ajautuu kuin vahingossa suhteesta pois. En haluaisi että meille käy niinkään että myöhemmin tajuamme miten mahtava suhde oli...
Ajatukset ovat vähän sekavia näissä minun kirjoituksissa mutta niin on tunteetkin...
Sen pettämisjutun nyt laitoin sinne kun tuntuu että täällä aina vastauksena parisuhde-ongelmiin on se, että jompikumpi pettää. Sinäänsä surullista sekin, mutta ei onneksi liity nyt meidän suhteeseen.
Miten siis tästä yhdessä eteenpäin ilman, että vaikeidenkin asioiden pohtiminen ahdistaisi liikaa ja ajaisi meitä vain erilleen?
kun ns. alkuhuuma alkaa taittua arjeksi ja elämäksi, niin ei ole mitään ylitse muiden kantavaa tunnetta ja silloin tullaan siihen parisuhteen ensimmäiseen kriisiin, jossa pitää selvittää itselleen, mitä tarkoittaa elämän kumppani ja rakastaminen.
Rakastamisen ja kumppanuuden kautta syntyy aivan jotain muita tunteita ja tuntemuksia, kuin rakastumisen aikana ja ne tuntemukset on niitä, joiden eteen pitää tehdä työtä joka päivä. Sen kun muistaa, että parisuhteessa jokainen päivä aloitetaan rakentamaan uudelleen, eikä eilisen tuntemuksilla välttämättä selvitä tästä päivästä, on se työ, jota jokainen joutuu tekemään.
Tuo edellinen ei ole mikään yksinkertaisen helppo tai selkeä asia ja siksi se on vaikea, koska jokaisen pitää se itse ymmärtää ja sisäistää, jotta sen kanssa oppii elämään ja kasvamaan ihmisenä.
Jos ajattelen omaa avioliittoa(yli 15 vuotta), niin siihen mahtuu monia ahdistusaikoja, mutta sitäkin palkitsevampia aikoja työn jälkeen.
Se ei ole mikään huuli tai vitsi, että parisuhteessakin on ensin työ sitten huvi. Pelkällä rakastumisella ei pötkitä pitkälle parisuhteella, vaan siinä täytyy oppia rakastamaan toista, se kyllä ottaa ja antaa, eikä siksi ole mikään palvelupaketti, joka otetaan vaan vastaan antamatta mitään.
Kirjoituksesi summasi omat ajatukset aivan nappiin.
Juuri noin minäkin haluaisin ajatella parisuhteesta. Eteenkin nykyisen poikaystäväni kanssa.
Haluaisin itse kertoa hänelle noita samoja asioita niin, ettei hän säikähdä, vaan helpottuu ja ymmärtää minkälaista hyvässä(kin) parisuhteessa on; vaikeaa ja helppoa.
Kiitos todella paljon siis tasapainoisesta ja selkokielisestä vastauksestasi. Saan siitä varmasti paljon apuja keskusteluun poikaystäväni kanssa.
AP vaikuttaa kovin kypsältä ikäisekseen. Itse asiassa paljon kypsemmältä kuin minä, vaikka epäilen olevani noin AP:tä 10 vuotta vanhempi.
Mietin tässä tuota asiaa, että suhteen ylläpitäminen ja rakkaus vaatii kovaa työtä. Koin viime vuonna lyhyen, mutta sitäkin emotionaalisesti vaativamman ja hyvin kuormittavan suhteen. Jos rakkauden eteen tehtävä työ on yhtään sitä mitä koin viime vuonna, silloin mielummin olen yksin. Ymmärrän kyllä, että ihan ilmaiseksi pitkä suhde ei tule ja olen itsekin siihen valmistautunut, mutta mikä on liikaa? Nykyinen lyhyt, mutta hyvin äkkiä kovin syvälle emotionaaliselle tasolle siirtynyt suhteeni vaikuttaa todella ihanalle ja mies täyttää (ainakin tällä hetkellä vaikuttaa sille) ihannemiehen kriteerit, joka on todella harvinaista.
Mitä ne koitin kivet tule tulevat olemaan, jos nyt puhutaan muista asioista kuin pettämisestä?
Niin no se "reilu parikymppinen" oli kieltämättä vähän kaunisteltu totuus, vajaan parin vuoden päästä on kolmekymmentä lasissa :)
Mutta sehän on sivuseikka.
Mutta ongelmaan, kriisiin, elämänvaiheeseen ... tai mitä tämä nyt sitten onkin...
Minulle suurin ero entisiin suhteisiin on, että nyt todellakin olen tätä miettinyt enemmän kuin koskaan. Liekö aikaisemmissa suhteissa olen koko asiaa edes miettinyt.
Minusta positiivista meidän tilanteessa on se, että me olemme heränneet tähän asiaan ja puhuneet siitä ajoissa. Asiaa käsitellään ennen kuin siitä tulee niin iso mörkö ettei sitä halua.. tai uskalla käsitellä.
Eipä silti, rankkaa tämä kuitenkin on. epävarmuus omista ja toisen tunteista on todella kuluttavaa, mutta silti pitäisi yrittää rationaalisesti analysoida tilanne ja saada siitä aikaiseksi jotain kaunista. Sellaista minkälaista tämä suhde on ollut alusta asti. Molemmat kuitenkin haluamme olla yhdessä, vaikka niitä ahdistuksen hetkiä (varsinkin poikaystävälläni) on ollut.
Olipa suhteen koetinkivet mitä tahansa.. kai ne voi eri suhteissa olla eri asioita... yhdessä oleminen vs. itsenäisyys, tulevaisuuden kuva, lapset, lapsen menettäminen jne. Eniten minua kiinnostaa miten niistä päästään yli.
Puhuminen lienee yksi tärkeimmistä asioista, mutta minkälaisia kysymyksiä pitäisi asioista esittää itselle ja toiselle. Millaisilla vastauksilla suhteessa päästään eteenpäin?
Minkälaiset asiat ovat avainasemassa kun esimerkiksi pohditaan tätä meidän ensimmäistä kriisiä; rakastumisesta rakkaudeksi tai suhteen muuttumista ja itsenäisyyden hakemista suhteessa? (jos se nyt olisi sitä)
Miten asia pitää käsitellä, jotta suhteen arvo ja tahto tehdä töitä suhteen eteen selviää tai edes selkeytyy?
Mistä tietää että se toinen on se oikea?
tiedäkään...
"Mistä tietää että se toinen on se oikea?"
...mutta jospa kääntäisit ajatuksesi näin päin:
Miten minä voin kaikella tavalla olla Hänelle se oikea. Niin kauan, kuin ajattelet toisin päin, niin odotat tietämättäsi häneltä jotain, mitä hän ei ken ties kykene koskaan antamaan, sillä et tiedä sitä itsekään. Haluamalla olla Hänelle se oikea, huomaat saavasi enemmän, kuin osaat odottaakaan(tietenkin olettaen, että toinen on mukana parisuhdetyössä).
Puhuminen on yksi ehdottomasti tärkein asia parisuhteessa, sillä ilman puhumista toisen on täysin mahdoton tietää toisen ajatuksista ja tuntemuksista. Kypsyvässä parisuhteessa törmätään vaikeisiin asioihin ja vaikeisiin aiheisiin sillä, että uskalletaan puhua vaikeistakin asioista. Vaikeat asiat ilmaistuna tänään voivat aiheuttaa tunteen maailman kaatumisesta, mutta kotvan kuluttua siitä jo voidaan puhua ja antaa toiselle mahdollisuus selittää, mitä halusi tarkoittaa.
Läheisten ihmisten kommunikoinnissa ymmärretään asioita aivan liian henkilökohtaisesti ja monia tilanteita helpottaisi, jos olisi "parisuhdetulkki", joka kääntäisi sanomisia asiamuotoon, kadottamatta asiasisältöä.
Puhumisen pelko lienee yleisin ongelma parisuhteissa, pidemmissäkin. Meilläkin on puhuttu kaikki läpi, mutta silti edelleen on todella vaikea ottaa puheeksi vaikeita asioita, eikä sitä mielellään tekisi, mutta kokemuksesta tietää, että helpointa on ottaa ne puheeksi, vaikka hetkellisesti saattaa lentää tulta ja tappuraa.
Sanomattomilla asioilla on taipumus jäädä kytemään ja jollakin hetkellä roihahtaa tarpeettoman suuressa mittakaavassa liekkeihin. Pieni tuli on helppo sammuttaa, eikä suurempikaan mahdotonta.
Tuo kuvaus sopii siihen, että rakastumisen tunne on vaihtumassa rakastamiseksi. Varovaisesti tietenkin, siltä nuo mietteet kuullostavat.
Samassa ollaan vähän käyty ja välillä tullut riitaakin asiasta..
Yritän muistuttaa itselleni,ettei ole mikään kiire eikä pidä ottaa liian vakavasti kaikkea. Olen rakkaani kanssa,koska välitän hänestä. Koska haluan hänet.(niin yksinkertaista,mutta kaikesta saa tehtyä niin jumalattoman monimutkaista)
Asunto hankitaan,kun tuntuu siltä ja jos ei tunnu,niin ei hankita. Minusta tuntuu,että poikaystävälläsi on kovat paineet,kun hän miettii,että "oletko se oikea? jos et ole? tykkäänkö varmasti? Otetaanko asuntolaina? entäs jos haluammekin erota. apuapauaAPUA"
Sano kullallesi,ettei stressaa liikaa tulevaisuutta,vaan antaa virran viedä. Teillä on vielä vaikka loppu elämänne aikaa miettiä,että haluatteko asua yhdessä. Kerro,että haluat vain hänet.:)