Tilanne on siis tällainen:
Olemme seurustellet avomieheni kanssa kohta lähes seitsemän vuotta. Menimme yhteen molempien ollessa n. 15 vuotiaita, mutta matkan varrella on tullut muutama "ero" ja on molemmat päästy katselemaan vähän "maailmaa". Viimeset neljä vuotta olemme olleet tiiviisti yhdessä ja muutimme saman katon alle muutama vuosi sitten.
Kotoa pois muuttaminen oli minulle kova paikka, otin sen huomattavasti rankemmin, kuin avokkini. En pystynyt olla miettimättä, mitäs jos kaikki meneekin pieleen ja joudun muuttamaan takas vanhempieni luo. Olen aina ollut hirveen epävarma itsestäni ja avopuolisoni tunteista minua kohtaan. Ensimmäiset puoli vuotta saman katon alla olikin aika rankkaa, mutta sitten kaikki lähti rullaamaan paremmin kuin hyvin.
Viime syksynä aloimme puhumaan oman asunnon ostamisesta, minua tämä ajatus kauhistutti ja pintaan nousi taas samat mietteet "mitäs jos mieheni jättääkin minut? Mitäs jos kaikki meneekin mönkään" Mieheni sai minut kuitenkin vakuutettua ja ostimme omakotitalon jonka remontoimme katosta lattiaan isohkolla tontilla viime talvena. Maaliskuussa pääsimme muuttamaan ja nyt taas huomaan kuinka suuri muutos tämä minulle oli. Aluksi pelkäsin kokoajan mieheni kyllästyvän minuun ja epäilin hänen tunteitaan, mutta nyt olen kuitenkin alkanut panikoimaan omia tunteitani. Mietin joka päivä, mitäs jos en enää haluakkaan tätä? Jos en enää rakastakkaan miestäni? Jos en haluakkaan asua täällä? Tiedän rakastavani miestäni enemmän kuin mitään silti pelkään tunteitani..tarkkailen koko aika itseäni, tunnenko mitään? Ikävöinkö häntä? Olen niin vihainen itselleni!
Argh, miksi juuri nyt, kun kaiken pitäisi olla hyvin ja meidän onnellisia? Miksi nyt olen sitten epävarma omista tunteistani? Täthän juuri halusin..
Olemme seurustellet avomieheni kanssa kohta lähes seitsemän vuotta. Menimme yhteen molempien ollessa n. 15 vuotiaita, mutta matkan varrella on tullut muutama "ero" ja on molemmat päästy katselemaan vähän "maailmaa". Viimeset neljä vuotta olemme olleet tiiviisti yhdessä ja muutimme saman katon alle muutama vuosi sitten.
Kotoa pois muuttaminen oli minulle kova paikka, otin sen huomattavasti rankemmin, kuin avokkini. En pystynyt olla miettimättä, mitäs jos kaikki meneekin pieleen ja joudun muuttamaan takas vanhempieni luo. Olen aina ollut hirveen epävarma itsestäni ja avopuolisoni tunteista minua kohtaan. Ensimmäiset puoli vuotta saman katon alla olikin aika rankkaa, mutta sitten kaikki lähti rullaamaan paremmin kuin hyvin.
Viime syksynä aloimme puhumaan oman asunnon ostamisesta, minua tämä ajatus kauhistutti ja pintaan nousi taas samat mietteet "mitäs jos mieheni jättääkin minut? Mitäs jos kaikki meneekin mönkään" Mieheni sai minut kuitenkin vakuutettua ja ostimme omakotitalon jonka remontoimme katosta lattiaan isohkolla tontilla viime talvena. Maaliskuussa pääsimme muuttamaan ja nyt taas huomaan kuinka suuri muutos tämä minulle oli. Aluksi pelkäsin kokoajan mieheni kyllästyvän minuun ja epäilin hänen tunteitaan, mutta nyt olen kuitenkin alkanut panikoimaan omia tunteitani. Mietin joka päivä, mitäs jos en enää haluakkaan tätä? Jos en enää rakastakkaan miestäni? Jos en haluakkaan asua täällä? Tiedän rakastavani miestäni enemmän kuin mitään silti pelkään tunteitani..tarkkailen koko aika itseäni, tunnenko mitään? Ikävöinkö häntä? Olen niin vihainen itselleni!
Argh, miksi juuri nyt, kun kaiken pitäisi olla hyvin ja meidän onnellisia? Miksi nyt olen sitten epävarma omista tunteistani? Täthän juuri halusin..
Vastaukset 4
Vanhimmat
rakastatko, vaan toimi, niin kuin rakastaisit, sillä siinä on parisuhdetyön salaisuus ja onni.
Kohta koittaa parempi aika, ellet luovuta ja anna oman tunne-elämäsi jaappasun sekoittaa päätäsi sen ikuisen huuman kaipuuseen. Ikuinen huuma on illuusion ansa, johon varsin monet lankeavat kokemattomuuttaan.
Mieti ennemmin, mitä sinulla on, äläkä sitä, mitä sinulla ei vielä ole.
Sinä olet epävarma itsestäsi ja siitä mitä haluat. Siinä se on. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa, erota tai asettua suhteeseen. Jos asetut suhteeseen, sinun on unohdettava epäröinti. Muutoin se tuhoaa suhteen kuitenkin.
Itse mokasin vastaavassa tilanteessa täysin- vuosi ehdittiin asua yhdessä, sitten mies jätti mut. Sitä ennen neljä vuotta oltiin oltu.
Aloin siis epäillä kaikenlaista, mulla oli kriisi itselläni, mies oli ja on mulle kaikki kaikessa eikä tehnyt mitään väärin, mä olisin tarvinnut hetken aikaa sillon yksin ennen kuin kaikki meni lopullisesti pieleen..
Eli menetin elämäni rakkauden koska mulla oli omia ongelmia, mietin asioita millä nyt jälkikäteen ei ole mitään väliä, mutta sillon oli muka niin tärkeitä, ei sovita yhteen sen ja sen kummallisen asian takia ja kaikkea älytöntä,
olin sokea enkä nähnyt metsää puilta eli että tuo toinen ihminen ei kauaa katsele tälläistä, ei se nää miten rakastan sitä ja en tosiaan tajunnut miten älyttömiä asioita mietin, ennen kuin kaikki oli liian myöhäistä...
Näyttääkö kultasi tunteensa? tiedät,että hän välittää? kehuuko hän sinua? Jos ei,niin sano suoraan,että itsevarmuutesi on alhaalla ja sen täytyy nousta. Mies luonnollisesti kysyy,että miten hän voi siihen auttaa,mutta sano suoraan,että ei pienet kehutkaan pahaa tee.
Tuollaisessa tilanteessa täytyy kertoa partnerilleen,että välittää ja,että hän on komea/kaunis. Näin meillä. sitä ei pidä unohtaa,koska helposti alkaa epäröimään,varsinkin isoja päätöksiä. Koska luotat toiseen ja pistät kaikkesi kultasi varaan(mikä tosiaan on paljon) täytyy hänen ymmärtää epävarmuutesi.
Sano suoraan miehellesi,että olet nainen ja haluat kehuja ja huomiota.
ps. Minun itsevarmuuteeni vaikuttaa,jos p.ystäväni pitää minua itsestään selvyytenä. Siksi oletan,että sinulla olisi samoin.