A I K U I S T E N elämän mukaan ajateltu selkeästi näissä kirjoituksissa. On todella masentava huomata kuinka väitetään että lapsi sopeutuu kaikkeen. Silloinhan me kaikki aikuiset voisimme sopeutua mihin vaan---> eli ei kukaan eroaisia, hyväksyisi kaikki poliittiset aatteet ympäri maailman... jne.
MUTTA, mutta... näin se ei ole-
jos aikuinen tekee lasten tahdon vastaisesti asioissa jotka ovat elämän perusta niin se tekee pahaa jälkeä...jos lapsi kokee ahdistusta esim eronneen vanhemman puolelta eli nk. tapaajavanhempi niin ... ei lapsi pakottamalla pysty rakastamaan. Jos lapsi on fiksu täytyy häntä kuunnella. Onneksi jo nykyisin alle 12 vuotiaita kuullaan oikeudessa . Hurjalta kuullostaa että isä haastaa oikeuteen jatkuvasti--> mutta motiivi on oma itsekkyys.!! USKOKAA tai älkää, tälläisiä isiä on.. Nyt sitten oma lapsi haluaa oman isänsä haastaa siitä ettei isä kunnioita hänen elämää, tahtoaan. Tähän on menty kun katkeruus nousee esiin erojen jälkeen, huom, isän puolelta. NÄINKÖ nykyisät? yrittävät omaa egoaan pönkittää?? vai onko uusi rakkaus niin vääristynyt ??varmaan jokainen osaa ajatella mitäpä lapset tuumaavat... ikävä kyllä nämä asiat eivät häviä muistista.vaikka jotkut näin väittävät.
Ja tilanne voi siis olla myös niinpäin että äiti on se tapaajavanhempi!! haluaisin kuulla kuinka moni tapaajaäiti tekisi samoin ??? epäilen ettei...mutta yhtä kaikki----annetaan lasten elää rauhassa--- se on sitä vanhemmuutta joka on kypsää ja epäitsekästä!! Vaikka lapsi on maailmassa itsekkäistä syistä,, pitäisi aikuisen itsekkyyden loppua siihen kun lapsi on syntynyt.
Rajat ja ohjaava kasvatus itseasiassa vaatii niin paljon aikuiselta ettei erotilastot ole ihme.mutta ... mutta.... mikä per.... saa aikuisen sitten häiritsemään oman lapsen elämää jopa äärirajoilla asti ?? se on mietittävä asia.
kuunnellaan lasta vasta kun on 12,,, niin,,, ihmetellään kun ei halua menestyä koulussa... ei kiinnosta normaalit arkiset jutut....ei välitä terveydestään....ym ym .
Kun lasta kuunnellaan ja tehdään päätöksiä oikeita on lapsi onnellinen,, saa rakkautta,, rajoja,, rakkautta,, jne. Lapsi haluaa menestyä koska arvostaa itseään!!
onko sitä oikeus edes oman vanhemman riistää itsekkyydellään???
MUTTA, mutta... näin se ei ole-
jos aikuinen tekee lasten tahdon vastaisesti asioissa jotka ovat elämän perusta niin se tekee pahaa jälkeä...jos lapsi kokee ahdistusta esim eronneen vanhemman puolelta eli nk. tapaajavanhempi niin ... ei lapsi pakottamalla pysty rakastamaan. Jos lapsi on fiksu täytyy häntä kuunnella. Onneksi jo nykyisin alle 12 vuotiaita kuullaan oikeudessa . Hurjalta kuullostaa että isä haastaa oikeuteen jatkuvasti--> mutta motiivi on oma itsekkyys.!! USKOKAA tai älkää, tälläisiä isiä on.. Nyt sitten oma lapsi haluaa oman isänsä haastaa siitä ettei isä kunnioita hänen elämää, tahtoaan. Tähän on menty kun katkeruus nousee esiin erojen jälkeen, huom, isän puolelta. NÄINKÖ nykyisät? yrittävät omaa egoaan pönkittää?? vai onko uusi rakkaus niin vääristynyt ??varmaan jokainen osaa ajatella mitäpä lapset tuumaavat... ikävä kyllä nämä asiat eivät häviä muistista.vaikka jotkut näin väittävät.
Ja tilanne voi siis olla myös niinpäin että äiti on se tapaajavanhempi!! haluaisin kuulla kuinka moni tapaajaäiti tekisi samoin ??? epäilen ettei...mutta yhtä kaikki----annetaan lasten elää rauhassa--- se on sitä vanhemmuutta joka on kypsää ja epäitsekästä!! Vaikka lapsi on maailmassa itsekkäistä syistä,, pitäisi aikuisen itsekkyyden loppua siihen kun lapsi on syntynyt.
Rajat ja ohjaava kasvatus itseasiassa vaatii niin paljon aikuiselta ettei erotilastot ole ihme.mutta ... mutta.... mikä per.... saa aikuisen sitten häiritsemään oman lapsen elämää jopa äärirajoilla asti ?? se on mietittävä asia.
kuunnellaan lasta vasta kun on 12,,, niin,,, ihmetellään kun ei halua menestyä koulussa... ei kiinnosta normaalit arkiset jutut....ei välitä terveydestään....ym ym .
Kun lasta kuunnellaan ja tehdään päätöksiä oikeita on lapsi onnellinen,, saa rakkautta,, rajoja,, rakkautta,, jne. Lapsi haluaa menestyä koska arvostaa itseään!!
onko sitä oikeus edes oman vanhemman riistää itsekkyydellään???
Vastaukset 9
Vanhimmat
taidat itsekin olla nuori/lapsi?
Vanhemmat asettavat rajoja ja näyttävät lapselle vanhemmuuden mallit. "Sellaiset lapset kuin vanhemmat" -sanonta pätee ja sellaisia lapsista tulee. Jokaisen vanhemman tulisi pyrkiä olemaan HYVÄ esimerkki.
En ole kuullutkaan sanonnasta "sellaiset vanhemmat kuin lapsi"? Kuulostaa vapaalta kasvatukselta.. enkä sitä suosittele kenellekään, jos meinaatte lapsistanne vähänkään välittää..
ei häntää!!! Katkeroitunut ainakin olet.
Kerron tässä oman tarinani, miten vanhempieni ero on vaikuttanut elämääni aikuiseksi asti...
Olin 12, kun vanhempani erosivat. Sisareni minua 2 ja 4 vuotta nuoremmat. Äiti muutti kotoa toisen miehen luokse ja hän meille eräänä iltana kertoi tilanteesta. Sisareni itkivät, minä en. Tuona hetkenä suljin asian niin syvälle mieleni sopukoihin, että vieläkään (17 vuotta myöhemmin) en ole saanut asiaa kokonaan käsiteltyä ja vieläkin se vaikuttaa elämääni. Ja vielä joku aika ennen tätä tapahtumaa koin esimerkiksi sunnuntaisin äidin töissä ollessa suurta turvattomuutta siitä, että äiti ei ollut kotona, ja pelkäsin että äidille sattuisi jotain, ettei hän tulisikaan enää kotiin.
Äiti tuossa tilanteessa esitti huolehtivaa äitiä, ja kysyi meiltä, että haluammeko jäädä omaan kotiimme asumaan isämme luokse vai muuttaa äidin kanssa hänen miesystävänsä luokse. Minä halusin ehdottomasti jäädä vanhaan kotiini, koska en voinut kuvitellakaan yhtäkkiä lähteväni tutusta ympäristöstä vieraan ihmisen kotiin. Sisareni olisivat halunneet äidin luokse, mutta tällä "äänestystuloksella" lopputulos oli se, että kaikki jäimme isän luokse asumaan, koska se oli kuulemma meille parasta. Ihmetyttää silti, että äiti antoi sisarilleni toivoa toisestakin vaihtoehdosta, joka todellisuudessa ei siis ollut mikään todellinen vaihtoehto.
Ennen kotoa muuttoaan äiti sanoi, että meidän elämämme ei käytännössä muuttuisi mitenkään, että hän tulisi joka päivä töiden jälkeen meidän luoksemme ja lähtisi uuteen kotiinsa vasta illalla. Kertaakaan hän ei tullut. Luulen, että isämme ei tätä sallinut (en ihmettele), mutta mielestäni todella väärin äidiltäni antaa tuollaisia tyhjiä lupauksia, joita ei voinut pitää.
Äidin muuton jälkeen sisareni takertuivat äitiini ja alkoivat heti käydä hänen luonaan hänen uudessa kodissaan. Minä en halunnut mennä sinne ja meni kuukausia, että en ollut äitini kanssa missään tekemisissä. Äitini ilmeisesti katsoi parhaaksi jättää minut rauhaan, koska minulle oli vaikeaa yhtäkkiä astua hänen uuteen elämäänsä. Mutta kuinka olisinkaan toivonut, että äiti olisi pitänyt minuun yhteyttä, olisi halunnut tavata minua niin, miten se minusta olisi tuntunut hyvältä. Mutta ei. Minä jäin yksin (äitini puolelta), koska en reagoinut samalla tavalla kuin sisareni.
Eron jälkeen sisareni oireilivat erosta monin eri tavoin. Koulumenestys heikkeni, heille tuli käytöshäiriöitä yms. Muutamassa vuodessa he kyllä rauhoittuivat ja sopeutuivat ja kaikesta huolimatta heillä säilyi välit äitiimme koko ajan läheisinä ja hyvinä.
Minun "reaktioni" oli se, että elin niin kuin ennenkin, aiempaa vahvempanakin, koulumenestykseni parani, harrastin paljon ja nautin kaikista siihen ikään kuuluvista mukavista asioista. Äidistäni etäännyin ja minulle hän ei ollut ollenkaan sellainen äiti kuin olisin tarvinnut. Kun ensimmäiset kuukautiseni alkoivat, kysyin neuvoa ystäviltäni ja kuukautissiteeni ostin itse. Ihan ensimmäiset rintaliivini sain käytettynä vuotta vanhemmalta ystävältäni. Ensimmäiset ihan omat rintsikat kävimme ostamassa yhdessä isäni uuden avovaimon kanssa. Äiti ei millään tavalla tehnyt aloitetta hoitaakseni tuollaisia asioita elämässäni. Ilmeisesti sen takia, kun en sitä häneltä pyytänyt. Mutta minä olisin kaivannut sitä, että hän minun äitinäni vastaa tuollaisista asioista ilman, että minun niitä täytyisi erikseen vaatia.
Koko ajan tämän eron jälkeen äitini aina hehkutti muille (ja myös meille lapsille), että kuinka hyvin hänen ja isäni ero hänen ansiostaan hoidettiin ja kuinka hyvin lapset siihen sopeutuivat. Tällaisen illuusion äiti oli tilanteesta onnistunut muodostamaan.
Kun olin 16-vuotias lukiolainen, aloin oireilla vanhempieni erosta. Ensimmäisen kerran itkin eroa ja tajusin tuota eron aikaa muistellessani, että en muistanut tuosta ajankohdasta elämästäni paljonkaan asioita. Kaikki oli ikään kuin mustan peitossa.
Koska olin ahkera ja tunnollinen lukiolainen, käytin hirveästi aikaani läksyjen tekemiseen ym. kouluasioihin. Olin jo silloin hyvin täydellisyyteen pyrkivä kaikissa tekemisissäni. Minulla oli todella voimakkaita stressioireita: pahoja unihäiriöitä (unettomuutta, erilaisia harhatiloja ja -näkyjä ennen nukahtamista), päänsärkyjä, näköhäiriöitä, niska- ja hartiavaivoja... Fyysisistä oireistani (päänsäryt ja niska- ja hartiavaivat) pääsin hoitoon ja tilannettani tutkittiin (äitini vei tutkimuksiin). Mutta silloin kukaan ei tajunnut kiinnittää huomioita mitä kaikkea niiden asioiden taustalla oli. Psykologini (jolla olen käynyt pian pari vuotta) on sitä paljon ihmetellyt.
Lukioikäisenä minä ja äitini myös riitelimme usein. Kapinoin häntä vastaan todella voimakkaasti. Jossakin riidassa päädyin itkemään hänelle hysteerisesti, että kuinka hän ei välitä minusta ja kuinka hän silloin eron yhteydessä minut hylkäsi. Äitini suuttui silmittömästi, hän haukkui minut siitä, kuinka voin loukata häntä niin pahasti ja nosti tärkeimmäksi asiaksi sen, että kuinka HÄN on siitä erosta kärsinyt ja kuinka vaikea ratkaisu se HÄNEN elämässään on ollut. Häntä ei vähääkään kiinnostanut - ei silloin eikä koskaan muulloinkaan - se, miltä heidän eronsa on minusta, hänen tyttärestään, tuntunut. Mutta minähän hänen näkökulmastaan kai jotenkin virheellinen siinä asiassa olen ja olen aina ollut, koska en ole reagoinut samoin kuin sisareni.
Asia oli pinnan alla monia vuosia ja vanhemman pikkuveljeni synnyttyä olemme olleet pinnallisen hyvissä väleissä äitini kanssa.
Kun sitten synnytin itse tyttären reilu pari vuotta sitten (minulla on myös tyttöä 1,5v vanhempi poika), sen jälkeen käsittelemättömät asiat lapsuudestani ja vanhempieni erosta ovatkin vaikuttaneet elämääni enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jota edelleenkin hoidetaan sen johdettua pahaan aviokriisiin ja eroon ja masennuksen sitä kautta pahennuttua.
Oman eroni ja lasten isän alkoholiongelmien takia olen ollut tänä kesänä todella vaikeassa elämäntilanteessa. Pyysin apua ja tukea äidiltäni, mutta hänen tukensa oli sitä, että koska olet lapset hankkinut, niin sinun on niistä yksin pystyttävä huolehtimaan, että niin hänkin on kaikki viisi lastaan yksin johdattanut elämässään eteenpäin.
Mitä puppua... isäni äiti auttoi hoitamaan meitä, kun minä ja sisareni olimme pieniä, ja pikkuveljieni ollessa pieniä minä ja toinen sisaristani olemme hoitaneet heitä todella paljon... Ja itse en ainakaan voi mitenkään kokea, että äiti olisi kasvattanut minut aikuiseksi asti. Minun kokemukseni asiasta on se, että heidän eronsa myötä minulla ei ole ollut sellaista äitiä, joka olisi minua henkisesti tukenut aikuiseksi kasvussani millään tavalla eikä edes monista käytännön asioista pitänyt huolta.
Kun hän sitten torjui minun avunpyyntöni,anelin häntä silti vielä auttamaan... vetosin siihen, että olisi minulle äiti edes nyt, kun häntä tarvitsen todella paljon, kun ei voinut olla minulle äiti silloin nuoruudessani, jolloin olisin sitä myös tarvinnut... Silloin sain luurin korvaani. Taitaa olla hänelle melkoinen punainen vaate minun kokemukseni heidän erostaan. No ymmärrettävää kai, että se jossain tuntuu, kun hän elää siinä illuusiossaan, että on hoitanut avioeronsa niin mallikkaasti ja sitten hänen tyttärensä kehtaakin olla toista mieltä...
Laitoin hänelle vielä viestin seuraavan päivänä, että soittaisi minulle kun pystyy puhumaan kanssani. Häneltä tuli minulle tyly vastaus, että minulla ei ole mitään asiaa enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Eli taas siis äitini käänsi minulle selkäni, kun hänen apuaan olisin tarvinnut, enemmän kuin koskaan. Ja minä olen jälleen se sama 12-vuotias tyttö, jonka äiti hylkäsi. Pelokas, turvaton ja hämmentynyt pieni tyttö. Ihmetellen, että miten pystyn olemaan riittävän vahva vanhempi omille lapsilleni, kun itsekään en ole saanut omilta vanhemmiltani riittävästi turvaa silloin kuin olisin sitä tarvinnut.
On kaksi asiaa, mitä olisin äitini toivonut tekevän toisin heidän eronsa jälkeen:
1. Vaikka itse etäännyin hänestä, olisin toivonut häneltä aloitetta ylläpitää suhdetta minuun niin kuin se olisi minusta tuntunut hyvältä (käynyt esimerkiksi kanssani kahvilla tai syömässä jossain uuden kotinsa ulkopuolella). Eli osoitusta siitä, että vaikka reagoin millä tavalla, niin hän rakastaa minua ja tekee mitä tahansa osoittaakseen sen ja että voisin sen tuntea.
2. Kun olen myöhemmin purkanut hänelle tunteita, mitä minulle oli tullut heidän erostaan, olisin toivonut hänen minun äitinäni kuuntelevan miltä minusta, hänen tyttärestään, tuntuu... osoittavan että se on hänelle tärkeää tietää ja että hän välittää...
Mitään sen konkreettisempaa en olisi tarvinnut... vain tunteen siitä, että minä ja tunteeni olisivat hyväksyttäviä.
Mutta näillä eväillä tätä elämää vain on yritettävä elää, vaikka vaikeaa onkin.
Että tässä yksi esimerkki, kuinka ajattelemattomien vanhempien toiminta voi lapseen vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen asti. Kun luullaan, että kyllä ne lapset sopeutuvat eikä osata nähdä asioita lapsen näkökulmasta.
Taidatte olla hyvin paljon samanlaisia,äitisi ja sinä.Ehkä ne hankaluudet tulevat juuri siitä.Mutta tuntuu kyllä siltä,että miellät miltei kaikki elämäsi ongelmat tuosta äitisi erosta ja etääntymisestä johtuvaksi.Onko näin?Olet katkera äidillesi ja tavallaan ruokit sitä koko ajan.Miksi?
Omasta puolestani en voi syyttää mistään äitiäni.Hän myös lähti aikanaan uuteen suhteeseen,mutta kotiolot olivat aina meillä tosi riitaisat,joten koin ehkä jopa helpotusta kun ei tarvinnut kuunnellä sitä tappelua.Erillään vanhempani olivat mukavia,mutta yhdessä eivät osanneet olla yhtään.Ajattelen että meille ero oli oikea ratkaisu.
Minun ja äitini luonteessa on todellakin hyvin paljon samaa. Ainakin yhtä itsepäisiä olemme, mikä ilmeisesti vaikeuttaa kommunikointiamme. Siis näissä vaikeissa asioissa.
Sitä olen itsekin usein ihmetellyt, kuinka niin mustavalkoisesti olen tehnyt äidistäni eron syntipukin ja taas isäni nostanut jalustalle. Tai tiedostan sen, että vanhempieni ero ei ollut yksin äitini syytä, vaikka hän isääni pettikin ja lähti toisen miehen matkaan. Eihän äitini näin olisi käyttäytynyt, ellei hänen ja isäni välillä olisi ollut ongelmia. Mutta eron jälkeisessä käyttäytymisessä suhteessa meihin lapsiin (tai lähinnä nyt omasta puolestani tässä puhun) on kyllä isäni ja äitini välillä ollut huomattava ero.
Isä jäi yksin hoitamaan meitä kolmea tytärtä, opetteli tekemään ruokaa, opiskeli ja teki töitä yhtä aikaa, ja lamasta huolimatta huolehti asioista niin, että pystyi hoitamaan asuntolainaa yksinään ja tarjoamaan meille ihan kohtuullisen elintason.
Äiti taas nautti elämästään uuden miesystävänsä kanssa ja minä ainakin koin hänen olevan onnellinen päästessään vanhasta taakastaan eroon. Niin radikaalisti hänen roolinsa minun elämässäni muuttui.
En mahda sille mitään, että isääni kunnioitan suunnattomasti siitä, miten vaikeassa tilanteessa hän on pystynyt asiat hoitamaan niin hienosti. Kun taas äidilleni olen hyvin katkera siitä, että hän jätti äidin vastuunsa meistä nauttiakseen itsekkäästi omasta uudesta onnestaan.
Ja eron myötä ainakin minun turvallisuuden tunteeni järkkyi pahasti. Elämämme meidän lasten näkökulmasta oli ainakin hyvin turvallista ja tasapainoista. Äiti piti huolta meistä lapsista, antoi riittävän tiukat rajat, hoiti kodin. Aina oli säännölliset ruoka-ajat, hyvää äidin tekemää ruokaa, ja launtaisin siivouspäivä. Isä kävi töissä, huolehti siis taloudellisesta puolesta enimmäkseen ja vapaa-aikanaan teki kaikkea mukavaa meidän lasten kanssa. Ja joskus äiti ja isä yhdessäkin kävivät risteilyillä, tansseissa yms. Tämä kaikki siis järkkyi eron myötä. Kaksi isompaa riitaa muistan heidän välillään ennen eroa. Eli mitkään riidat heidän välillään eivät sävyttäneet meidän lasten elämää ennen eroa.
Tähän astisen terapiani aikana olen jossain määrin pystynyt ymmärtämään syitä äitini käytökselle. Ja ymmärtämään hänen ratkaisunsa. Mutta minun on vaikea koskaan antaa anteeksi sitä, kuinka hän ainakin minut "hylkäsi". Ja tällä hetkellä vihan ja katkeruuden tunteet ovat jälleen todella pinnassa tämän viimeisimmän selän kääntämisen vuoksi.
Tiedän, että minun täytyy löytää jokin keino päästä vihan ja katkeruuden tunteista eroon. Mutta se on niin vaikeaa, kun en ilmeisesti pysty koskaan käsittelemään tätä asiaa äitini kanssa. Psykologini pitäisi sitä olennaisena asiana oman eheytymisprosessini kannalta.
Jollakin tavalla kuitenkin minun on nyt aikuisena osattava päästää irti äidistäni ja lapsuudestani ja pystyttävä antamaan äidilleni anteeksi. Ilman terapiaa en siitä selviä eikä se terapiankaan avulla helppoa ole. Ja psykologin mukaan tämä lapsuuden hylkäämiskokemus tulee aina jollakin tavalla vaikuttamaan elämääni. Minun on vaan löydettävä jokin keino oppia elämään sen asian kanssa.
Yksi tällainen "keino" minulle voi olla suhde omaan tyttäreeni. Elämällä tyttäreni kautta oman lapsuuteni uudelleen ja tyttäreni elämässä välttäen samat virheet, jotka äitini teki suhteessa minuun, on minulla mahdollisuus eheyttää omaa itseänikin. Tämän olen lukenut jonkun alan asiantuntijan kirjoittamasta lehtiartikkelista pari vuotta sitten.
Kun vaan pystyisi hoitamaan oman äitiytensä niin, ettei tyttäreni (ja poikani myöskään) kärsisi oman menneisyyteni taakoista.
Monesti olen kyllä ajatellut, että tyttäreni syntymä on ollut suuri käännekohta näiden asioiden käsittelyssä elämässäni. Laukaisihan hänen syntymänsä ison prosessin minussa. Tyttäreni on hämmästyttävän samanlainen kuin minä. Sekä ulkonäöltään että persoonaltaan. Monet minut lapsesta asti tunteneet hämmästelevät tätä asiaa.
Minun on helppo olla äiti tyttärelleni, koska tiedän mitä hän tarvitsee. Meidän välillämme on jokin elämää suurempi yhteys. Olenkin ajatellut että tämä pieni tyttö on tullut elämääni tehtävänään auttaa äitiänsä kasvamaan eheämmäksi ihmiseksi.
Joku ehkä tästä ajattelee, että käytän tytärtäni itsekkäästi hyväkseni omien tarkoitusperieni saavuttamiseksi. Mutta ei se näin ole. Olemalla oma itseni tyttäreni kanssa, annan hänelle kaikkea sitä mitä hän tarvitsee. Ja olemalla äiti hänelle, saan niitä itselleni tärkeitä eheyttäviä kokemuksia ilman, että se olisi pois tyttäreltäni.
Enemmän minulla on haastetta olla äiti pojalleni, joka taas on hyvin erilainen kuin minä. Ja hänen äitinään oleminenkin on minulle yksi omanlaisensa tärkeä kasvuprosessi. Niin kuin nyt vanhemmuus kenelle tahansa meistä on.
Näen siis tässä kriisitilanteessa paljon mahdollisuuksiakin oman itseni kehittämiseen. Mutta tällä hetkellä vaan on iso, paha haava auennut ja kestää aikansa ennen kuin se parantuu. Viha ja katkeruus siis vievät tällä hetkellä liikaa voimaa minusta, mutta uskon pääseväni taas yli siitä, kunhan saan aikaa käsitellä tätä asiaa.
Olet varsin hyvin käsitellyt traumasi. Tiedostat vihasi ja sen syyt. Kyllä se siitä purkautuu.
Vahinko että lapsille iskostetaan palturia siksi, että oma olo olisi parempi. Se vääristää kokonaiskuvaa ja siten hidastaa henkisten vammojen käsittelyä. Siitä on lyhyt matka siihen, että se periytyy, kuten sinulle on käynyt.
Se viha! Välillä sitä luulee unohtaneensa, tai ettei enää välitä, mutta jostain se palaa kummittelemaan. Laimeneehan se, mutta liian hitaasti.
Yksikseen sitä ei juuri kannata liiemmin pohtia. Vaarana on livetä sivuraiteelle, kuten monelle tuntuu käyneen.
Onneksi olet asianmukaisessa hoidossa. Tsemppiä!
tietoa sinulle on turha tuoda koska ethän näköjään ymmärtänyt asiasta mitään, taidat olla itse niitä jotka jyräisivät lapsen mennen tullen.onneksi kaltaisia vanhempia ajatuksineen on vähemmän !! lasten onneksi,sillä heidän elämä on aina tärkeintä!!
No, kyllä sitä joskus näyttää nuo vanhemmat menevän ihan liian pitkälle, noissa lasten kuulemis asioissa. Naapurissa kysytään 4 -vuotiaalta "tyrannilta", joko isä voi käydä vessassa, tai saako isä nyt syödä??!!
Tälle 4- vuotiaalle on annettu "avaimet", hallita koko perhettä. Päivähoitokin päättyi aikoinaan ikävästi, kun hoitaja ilmoitti, että hänen on huomioitava myös muiden hoitolasten hyvinvointi ja koko päivän kestäneiden kiukuttelupuuskien takia, hänen on pakko sanoutua irti hoitosopimuksesta.
Järkeä kehiin, eikä liian pienelle lapselle sellaisia asioita päätettäväksi, johon hän ei ikänsä ja kokemuksensa perusteella vielä kykene.
Kyllä lapsi voi oirehtia hyvin monista asioista kasvuympäristössään. Vaikkapa alkoholinkäyttö, huumeet tai vaikkapa lapsen laiminlyöminen parisuhteessa, vaikka yhdessä eletään. Enpä usko, että avioero on sieltä pahimmasta päästä, jos siihen on riittävän raskauttavat syyt.
Kypsymättömät aikuiset vain käyttävät lasta ”valtansa välineenä” erotilanteessa. Vanhemmathan siinä eroavat, eivät lapset. Lapsella säästyy kuitenkin molemmat vanhemmat edelleen.
Kyllä eroissa ja nykyisessä tapaamissysteemissä paljolti mennään tietyn kaavan mukaan "yleisesti on tpana" ja "erotilanteissa" ja "etä-ja lähivanhempien tulee kyetä". Ei se, että sallii lasten tavata vanhempaansa ja toinen hampaaat irvessä tapa lastaan ole mitenkään itseisarvo jos homma ei suju.
Tapaamisissa usein taustalla vaanii jonkinlainen pakko ja omistamisen oikeus. Eivät kaikki vanhemmat ole mukavia. Ei ero tee ikävästä ihmisestä lapsirakasta ihanaa etävanhempaa, ikäväkyllä. Eron jälkeen lapsi kuitenkin joutuu tapaamaan etävanhempaansa oli tämä mukava tai ikävä. Lapsi joutuu viettämään pakollisia tunteja tiiviisti ihmisen kanssa, joka häntä ehkä jopa pelottaa. Harvoin lasta aidosti kuullaan. Jos lapsi sanoo, että hän haluaa tavata etävanhempaansa se kuullaan ja lapsen tahtoon vedotaan, mutta kun lapsi sanoo ettei tahdo tavata onkin kyse lähivanhemman manipuloinnista. Eihän se ole kuulemista jos on vain yksi vastausvaihtoehto.