En nyt taas oikeasti tiedä minne kohtaa tästä kuuluisi kirjottaa, ei kai sen niin väliä kun vaan saa tunteitaan purettua, ehkä myös keskustelua aikaiseksi jonkun kanssa. En tarvitse mitään vi**uilu vastauksia, sillä mielestäni ongelmasta kuin ongelmasta tänne saa kirjoittaa..? Eikö???
Propleemani koskee tätä aika vanhaa ammattia, itsensä myymistä. Oikeastaan...olen oikeasti aika moniongelmainen, vaikka minulla kuuluisi olla kaikki hyvin, ainakin siltä sivullisesta varmasti tuntuisi. Pällepäin voi vitsit. Mulla on mahtava NORMAALI työkin..
En oikeen osaa eritellä, en tiedä mistä kaikki on alkanut, mistä kaikki johtuu edelleenkin. Mulla on jonkinlaisia mielenterveysongelmia, mutta matkalla "paranemista" ollaan... toivottavasti. Tai siis..
Olen oikeasti hyvin, HYVIN syvällä jossain, en tiedä missä. Itken tätä asiaani nytkin, mutta en ole vain pystynyt kaikesta avautumaan, luulen, että jos avautuisin kerralla vaikka nyt, se SAATTAISI avata joitakin solmuja.. kuka tietää.
Tää on tätä perinteistä: mulla ollut vähän kurja lapsuus, mutta toki vain osittain, on hyviäkin aikoja ollut!! No kuitenkin, pienenä olin aina isin-tyttö, isä oli mulle tosi rakas - on tavallaan vieläkin, en vain tunne sitä enää, vaikka haluaisin:( Isäni on juoppo, sellainen (mikä itse olen nyt), joka vetää suunnilleen lasinpesu- ym nesteitä saadakseen pään sekaisin.. on yrittänyt tappaa itsensä, hakannut kaikkia vaimojaan, tehnyt lapsia ympäri Suomea.. jne.. välit meni kun isästä ei enää kuulunut mitään. Nähtiin viimeksi kun sukulaisia kuoli kolarissa ja siten hautajaisissa. Ei isäni meinannut tuntea mua enää, harmi:(
Muutettiin sit eri kaupunkiin kun olin 12-vuotias. Mun jäi siis kaikki kaverit sinne, nyt olin yksin, ja koska olin kirjaimellisesti nynny, mua alettiin kiusaamaan koulussa. Nyt vasta vähän aika sitten tajusin mistä mun nykyiset paniikkihäiriöt ja ahdistuskohtaukset johtuu! Mua kiusattiin tosi pahasti, kuudennella ja seiskaluokalla mua vaan haukuttiin, 8-luokalla pojat haukku laudaksi, rumaksi, töni, sit rupes koulun kovikset käymään käsiksi, yleensä aina kotimatkalla. Sain turpaanimuilta koululaisilta!! Että mä inhoan niitä vieläkin kun näen, vaikka toisaalta olen antanut anteeksi. Ysiluokka meni ihan pipariksi, annoin mennä vaan vaikka kuinka olin pahassa jamassa. Selvisin. Tässähän oon, harmi sinänsä.
Ammattikoulussa aloin oireilemaan. Tein mielestäni hienon päätöksen kun päätin, etten koske alkoholiin ennen kuin täytän 18, enkä harrasta seksiä ennen avioliitoa. Olin sitä paitsi niin varma etten saisi ikinä edes miestä, olin niin ujo ja pidin itseäni toosi rumana. Löysin itselleni sit ekan poikaystävän netin kautta, seukkailtiin vuosi (eikä harrastettu seksiä). Aloin sit rohkistua, sain koulusta kavereita ja vihdoin pojilta huomiota, jätin sen sillosen pojan sille tielle. Löysin kato uuden miehen...
Tän miehen kans sit seurusteltiin ekat se puolivuotta, kunnes aloin saamaan mallintöitä!? Itsetunto nousi ensin, mut tää mies laski sen yhtä nopeasti, se oli mustasukkainen eikä antanut mun edes lähteä kauppaan yksin. Vuoden yhdessäolon jälkeen tajusin lähtee, ku sain turpaan lähes joka v-loppu ellen useamminkin, kuolema oli pari kertaa niin lähellä, että vain lähestymiskiellolla pääsin tyypistä eroon. Sille miehelle menetin neitsyyteni, olin sillon jo 18, alkoakin tuli kokeiltua ja sen käyttö lähti käsistä.
Tapasin itseäni 15 vuotta vanhemman miehen joka opetti mua bailaamaan, ryypättiin joka päivä, opetti mulle seksin salat ja sit aivan yllättäen, jätti toisen tytön takia.. Se oli mallintöiden kannalta sitä "rikkainta" aikaa, menestyin kisoissakin=) Erosta olin kuitenkin NIIN rikki, rakastin sitä miestä aidosti ja oikeasti. Jälkeenpäin huomasin, et se oli saman tyyppinen ku mun isäni, siis ihmisenä yleensä..
Ero otti niin koville että aloin ryyppäämään joka ikinen päivä reilusti, aloin käyttämään lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Aloin käyttään amfetamiinia, ekstaasia, pilveä, mitä lie ruohoja ja kasveja ja muita aineita. Olin aina sekasin, aamusta iltaan. En syönyt enää. Painoin osastolle jouduttuani 38 kiloa. Malliksi mua ei enää huolittu koska olin liian laiha. Ajattelin sillon että paskan väliä, kelpaan miehille, en tarvi mitään mallijuttuja. Puolituntemattomat miehet kävi mua osastolla katsomassa, se oli koskettavaa. Sit ku pääsin kahden kuukauden hoitojakson jälkeen pois, menin suoraan kaupungin kuuluisaan Ale-pubiin!!
Tapasin sitten baarissa virolaisen ja venäläisen jengin, porukka oli mua puolet vanhempaaja ihan sekoa.. Sekopäissäni itekin aloin vaan pyöriä niiden mukana. Arvatkaa mistä löysin itseni seuraavaksi??
Ne keksi alkaa parittaan mua, mulla riitti asiakkaita ihan pirusti. Rahaa tarvin sillon huumeisiin, normitöihin ei olllut menemistä enää niissä olotiloissa! Mun asiakkaana oli useinmiten virolaisia ja venäläisiä 30-40v miehiä. Ok, aluksi oli ihan jännää jopa tykäsin, se meni kuitenkin äkkiä siihen et ite en saanut enää paljon mitään ja asiakkaita oli siitä huolimatta pirusti. Vedettiin välistä ainakin ne puolet ja välillä lähettiin rajojen ulkopuolelle tekeen keikkaa ja alko oikeasti pelottaan. Olin uhkarohkea ja "hävisin" maisemista. Mut kuitenkin löydettiin taas ja pari tyyppiä hakkasi ja raiskasi:( Siitä ei ole itseasiassa kuin 4 ja puoli kk aikaa. Tosi vähän. No, tein rikosilmotuksen ja voitin oikeudessa, tyypit sai karkotuksen Suomesta ja linnaa, tosin liian vähän mut kuitenkin.. Oikein niille. Oikeudenkäynti ja muut systeemit kävi äkkiä kun tyypit oli sikaillu elämässään muutakin ennenkin ja pahempiakin juttuja joten asia käsiteltiin nopeesti.
No nyt tilanne on se, et olen lopettanut huumeidenkäytön kuin seinään. Lääkeitä ja viinaa sen sijaan käytän edelleen, mut vain aina silloin kun tulee vastoinkäymisiä. Alkoholia useinmminkin kyllä...joop... Mulla on nytkin itseäni puolta vanhempi avomies, väkivaltainen ja pelottava kylläkin, mut useinmiten kuitenkin ihana. Jotenkin tää on sitä mun elämää, en tiedä miten tilanteet vaan jatkuu edelleen, vaik yritän parasta ja parantaa. Mun mies tietää, että olen myynyt itseäni, mun mies tietää huumeiden-lääkkeiden ja alkonkäytöstä. Se tietää KAIKEN mitä mun elämässäni on tapahtunut. Se halus "pelastaa" mut tästä, itse seurasi vierestä mun touhuja, sattuu olemaan sellaisella alalla työssä, et tietää kaiken. Ja niin on mun mielestä hyväkin.
Se rakastaa mua yli kaiken, tiedän. Se tekee kaiken mun eteen. Ainoa miinuspuoli että on "aika kovakourainen" ja alistaa..:( Alistamiseen olen kylläkin jo tottunut, se on ollut mun jokapäiväistä elämää.
Pelkään vain ensimmäistä kertaa että kuolen. Saatan kuolla, koska mieheni on niin tosi väkivaltainen ja on valmis tekemään mitä vain jos yhtään aliarvioin häntä, edes vahingossa, missään asiassa. Tai sitten saatan kuolla, koska olen masentunut, olen meinannut tappaa itseni neljä vai viisi kertaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen menettänyt osittain muistini koska söin purkillisen niitä hemmetin epilepsialääkkeitä. Ranteeni ovat ihan kamalat. Ne nyt on muutenkin hajalla, niin kuin olen muutenkin kokoajan mustelmilla ja haavoilla mieheni takia. Olen harkinnut uudestaan itseni myymistä, koska jotenkin silloin saan miehiltä hirveästi kehuja ja huomiota. Tuntisin itseni kauniiksi taas.. Mä olen kyllä kivassa työssä nytkin, mut sekoilujeni takia mulla on hirveesti laskuja ulosotossa, tarvin PALJON rahaa......
Mietin jälleen myöskin huumeita. En silti ole nyt valmis luovuttamaan. Vai olenko? Onko mulla enää MITÄÄN toivoa?? Onko mun kohtaloni tämä? Mulla ei ole ystäviä, äiti on, sen kanssa olen aika paljon keskustellut, mut ei hän kaikkea tiedä, eikä tarvitsekaan. Mulla on isosisko, mut se asuu kaukana. Liian kaukana. Oon nii rikki, mietin onko mulla tulevaisuutta edes. Oon vasta just täyttäny 22vuotta ja mietin, mitäköhän mahtaa vielä käydä.. Mitä paskaa vielä niskaan kaatuu:( En ole valmis enää niin rankkaan elämään enää, mut nyt näyttää taas siltä. En mä apua löydä!! Varastan, valehtelen, en luota ite kehenkään, salailen asioita, kuvittelen välillä olevani joku muu ja toivon parempaa elämää. Tiedän, ei se toivomalla parane, mut ku on vaikea tehdä mitään kun on aivan loppuun palanu ja itsetuntokin mennyt TÄYSIN!
Hei ihmiset, en tiedä yhtään mitä teidän päässä liikkuu, oletteko edes lukenut tätä mun pitkää tilitystäni... Eikätää kirjottaminen okeastaan mitään autanut. Totta puhuen väsyin vaan. Otin sairaslomaakin huomisen päivän. On vaan loppu. voin sit kirjotella tänne vaik koko päivän jos saan kenestäkään juttukaveria...
Terkuin, pahanalku ja loppu
Propleemani koskee tätä aika vanhaa ammattia, itsensä myymistä. Oikeastaan...olen oikeasti aika moniongelmainen, vaikka minulla kuuluisi olla kaikki hyvin, ainakin siltä sivullisesta varmasti tuntuisi. Pällepäin voi vitsit. Mulla on mahtava NORMAALI työkin..
En oikeen osaa eritellä, en tiedä mistä kaikki on alkanut, mistä kaikki johtuu edelleenkin. Mulla on jonkinlaisia mielenterveysongelmia, mutta matkalla "paranemista" ollaan... toivottavasti. Tai siis..
Olen oikeasti hyvin, HYVIN syvällä jossain, en tiedä missä. Itken tätä asiaani nytkin, mutta en ole vain pystynyt kaikesta avautumaan, luulen, että jos avautuisin kerralla vaikka nyt, se SAATTAISI avata joitakin solmuja.. kuka tietää.
Tää on tätä perinteistä: mulla ollut vähän kurja lapsuus, mutta toki vain osittain, on hyviäkin aikoja ollut!! No kuitenkin, pienenä olin aina isin-tyttö, isä oli mulle tosi rakas - on tavallaan vieläkin, en vain tunne sitä enää, vaikka haluaisin:( Isäni on juoppo, sellainen (mikä itse olen nyt), joka vetää suunnilleen lasinpesu- ym nesteitä saadakseen pään sekaisin.. on yrittänyt tappaa itsensä, hakannut kaikkia vaimojaan, tehnyt lapsia ympäri Suomea.. jne.. välit meni kun isästä ei enää kuulunut mitään. Nähtiin viimeksi kun sukulaisia kuoli kolarissa ja siten hautajaisissa. Ei isäni meinannut tuntea mua enää, harmi:(
Muutettiin sit eri kaupunkiin kun olin 12-vuotias. Mun jäi siis kaikki kaverit sinne, nyt olin yksin, ja koska olin kirjaimellisesti nynny, mua alettiin kiusaamaan koulussa. Nyt vasta vähän aika sitten tajusin mistä mun nykyiset paniikkihäiriöt ja ahdistuskohtaukset johtuu! Mua kiusattiin tosi pahasti, kuudennella ja seiskaluokalla mua vaan haukuttiin, 8-luokalla pojat haukku laudaksi, rumaksi, töni, sit rupes koulun kovikset käymään käsiksi, yleensä aina kotimatkalla. Sain turpaanimuilta koululaisilta!! Että mä inhoan niitä vieläkin kun näen, vaikka toisaalta olen antanut anteeksi. Ysiluokka meni ihan pipariksi, annoin mennä vaan vaikka kuinka olin pahassa jamassa. Selvisin. Tässähän oon, harmi sinänsä.
Ammattikoulussa aloin oireilemaan. Tein mielestäni hienon päätöksen kun päätin, etten koske alkoholiin ennen kuin täytän 18, enkä harrasta seksiä ennen avioliitoa. Olin sitä paitsi niin varma etten saisi ikinä edes miestä, olin niin ujo ja pidin itseäni toosi rumana. Löysin itselleni sit ekan poikaystävän netin kautta, seukkailtiin vuosi (eikä harrastettu seksiä). Aloin sit rohkistua, sain koulusta kavereita ja vihdoin pojilta huomiota, jätin sen sillosen pojan sille tielle. Löysin kato uuden miehen...
Tän miehen kans sit seurusteltiin ekat se puolivuotta, kunnes aloin saamaan mallintöitä!? Itsetunto nousi ensin, mut tää mies laski sen yhtä nopeasti, se oli mustasukkainen eikä antanut mun edes lähteä kauppaan yksin. Vuoden yhdessäolon jälkeen tajusin lähtee, ku sain turpaan lähes joka v-loppu ellen useamminkin, kuolema oli pari kertaa niin lähellä, että vain lähestymiskiellolla pääsin tyypistä eroon. Sille miehelle menetin neitsyyteni, olin sillon jo 18, alkoakin tuli kokeiltua ja sen käyttö lähti käsistä.
Tapasin itseäni 15 vuotta vanhemman miehen joka opetti mua bailaamaan, ryypättiin joka päivä, opetti mulle seksin salat ja sit aivan yllättäen, jätti toisen tytön takia.. Se oli mallintöiden kannalta sitä "rikkainta" aikaa, menestyin kisoissakin=) Erosta olin kuitenkin NIIN rikki, rakastin sitä miestä aidosti ja oikeasti. Jälkeenpäin huomasin, et se oli saman tyyppinen ku mun isäni, siis ihmisenä yleensä..
Ero otti niin koville että aloin ryyppäämään joka ikinen päivä reilusti, aloin käyttämään lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Aloin käyttään amfetamiinia, ekstaasia, pilveä, mitä lie ruohoja ja kasveja ja muita aineita. Olin aina sekasin, aamusta iltaan. En syönyt enää. Painoin osastolle jouduttuani 38 kiloa. Malliksi mua ei enää huolittu koska olin liian laiha. Ajattelin sillon että paskan väliä, kelpaan miehille, en tarvi mitään mallijuttuja. Puolituntemattomat miehet kävi mua osastolla katsomassa, se oli koskettavaa. Sit ku pääsin kahden kuukauden hoitojakson jälkeen pois, menin suoraan kaupungin kuuluisaan Ale-pubiin!!
Tapasin sitten baarissa virolaisen ja venäläisen jengin, porukka oli mua puolet vanhempaaja ihan sekoa.. Sekopäissäni itekin aloin vaan pyöriä niiden mukana. Arvatkaa mistä löysin itseni seuraavaksi??
Ne keksi alkaa parittaan mua, mulla riitti asiakkaita ihan pirusti. Rahaa tarvin sillon huumeisiin, normitöihin ei olllut menemistä enää niissä olotiloissa! Mun asiakkaana oli useinmiten virolaisia ja venäläisiä 30-40v miehiä. Ok, aluksi oli ihan jännää jopa tykäsin, se meni kuitenkin äkkiä siihen et ite en saanut enää paljon mitään ja asiakkaita oli siitä huolimatta pirusti. Vedettiin välistä ainakin ne puolet ja välillä lähettiin rajojen ulkopuolelle tekeen keikkaa ja alko oikeasti pelottaan. Olin uhkarohkea ja "hävisin" maisemista. Mut kuitenkin löydettiin taas ja pari tyyppiä hakkasi ja raiskasi:( Siitä ei ole itseasiassa kuin 4 ja puoli kk aikaa. Tosi vähän. No, tein rikosilmotuksen ja voitin oikeudessa, tyypit sai karkotuksen Suomesta ja linnaa, tosin liian vähän mut kuitenkin.. Oikein niille. Oikeudenkäynti ja muut systeemit kävi äkkiä kun tyypit oli sikaillu elämässään muutakin ennenkin ja pahempiakin juttuja joten asia käsiteltiin nopeesti.
No nyt tilanne on se, et olen lopettanut huumeidenkäytön kuin seinään. Lääkeitä ja viinaa sen sijaan käytän edelleen, mut vain aina silloin kun tulee vastoinkäymisiä. Alkoholia useinmminkin kyllä...joop... Mulla on nytkin itseäni puolta vanhempi avomies, väkivaltainen ja pelottava kylläkin, mut useinmiten kuitenkin ihana. Jotenkin tää on sitä mun elämää, en tiedä miten tilanteet vaan jatkuu edelleen, vaik yritän parasta ja parantaa. Mun mies tietää, että olen myynyt itseäni, mun mies tietää huumeiden-lääkkeiden ja alkonkäytöstä. Se tietää KAIKEN mitä mun elämässäni on tapahtunut. Se halus "pelastaa" mut tästä, itse seurasi vierestä mun touhuja, sattuu olemaan sellaisella alalla työssä, et tietää kaiken. Ja niin on mun mielestä hyväkin.
Se rakastaa mua yli kaiken, tiedän. Se tekee kaiken mun eteen. Ainoa miinuspuoli että on "aika kovakourainen" ja alistaa..:( Alistamiseen olen kylläkin jo tottunut, se on ollut mun jokapäiväistä elämää.
Pelkään vain ensimmäistä kertaa että kuolen. Saatan kuolla, koska mieheni on niin tosi väkivaltainen ja on valmis tekemään mitä vain jos yhtään aliarvioin häntä, edes vahingossa, missään asiassa. Tai sitten saatan kuolla, koska olen masentunut, olen meinannut tappaa itseni neljä vai viisi kertaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen menettänyt osittain muistini koska söin purkillisen niitä hemmetin epilepsialääkkeitä. Ranteeni ovat ihan kamalat. Ne nyt on muutenkin hajalla, niin kuin olen muutenkin kokoajan mustelmilla ja haavoilla mieheni takia. Olen harkinnut uudestaan itseni myymistä, koska jotenkin silloin saan miehiltä hirveästi kehuja ja huomiota. Tuntisin itseni kauniiksi taas.. Mä olen kyllä kivassa työssä nytkin, mut sekoilujeni takia mulla on hirveesti laskuja ulosotossa, tarvin PALJON rahaa......
Mietin jälleen myöskin huumeita. En silti ole nyt valmis luovuttamaan. Vai olenko? Onko mulla enää MITÄÄN toivoa?? Onko mun kohtaloni tämä? Mulla ei ole ystäviä, äiti on, sen kanssa olen aika paljon keskustellut, mut ei hän kaikkea tiedä, eikä tarvitsekaan. Mulla on isosisko, mut se asuu kaukana. Liian kaukana. Oon nii rikki, mietin onko mulla tulevaisuutta edes. Oon vasta just täyttäny 22vuotta ja mietin, mitäköhän mahtaa vielä käydä.. Mitä paskaa vielä niskaan kaatuu:( En ole valmis enää niin rankkaan elämään enää, mut nyt näyttää taas siltä. En mä apua löydä!! Varastan, valehtelen, en luota ite kehenkään, salailen asioita, kuvittelen välillä olevani joku muu ja toivon parempaa elämää. Tiedän, ei se toivomalla parane, mut ku on vaikea tehdä mitään kun on aivan loppuun palanu ja itsetuntokin mennyt TÄYSIN!
Hei ihmiset, en tiedä yhtään mitä teidän päässä liikkuu, oletteko edes lukenut tätä mun pitkää tilitystäni... Eikätää kirjottaminen okeastaan mitään autanut. Totta puhuen väsyin vaan. Otin sairaslomaakin huomisen päivän. On vaan loppu. voin sit kirjotella tänne vaik koko päivän jos saan kenestäkään juttukaveria...
Terkuin, pahanalku ja loppu
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voi sisko hyvä - ala rakastaa itseäsi NYT. Sinun ei tarvitse hyväksyä pätkääkään alistamista kenenkään taholta. Yritä etsiä ns. ammattiapua, vaikka naisten turvakoti tms., yhdistys ja kerro tilanteesi. Kun on miehen kanssa suhteessa jossa on mitä tahansa asteista henkistä/fyysistä väkivaltaa, sitä luulee ettei suhteesta voi päästä eroon ja vähättelee itseen kohdistuvia inhottavia asioita. Mutta sitä on repäistävä itsensä irti, pois, pakoon -vaikka jäisi vain omat vaatteet päälle!
ettei ole voimia auttaa itseään, lähteä hakemaan apua, ja varmasti epäilyttää voiko kukaan auttaa minua... Mutta pyydän, yritä. Mene huomenna kun sinulla on se s-päivä heti aamulla käymään paikkakuntasi mielenterveystoimistossa. Jos ne sanoo, ettei ole vastaanottoaikoja niin sano, että sinä tarvitset apua nyt heti! Älä lähde pois ennenkuin sinulle on luvattu apua.
Muista, että olet tärkeä ja arvokas ihminen. Mitkään sinun aikaisemmat tekosi eivät vähennä arvoasi. Rakkautta ei varmaan heti itseä kohtaan löydy, mutta kunhan vain jaksaisit... niin varmasti opit arvostamaan itseäsi.
Voimia.
sivustokin; seksi/onko prostituutio väärin?
;)
vähän liioittele (ellet ole jopa trolli). Sekakäyttö voi ilmeisesti aiheuttaa tuollaista, että sitä alkaa uskoo olemattomia.
Olisi mulla ratkaisukin, mutta en voi kertoa, koska tuo eka kielto, että mitä keskusteluissa ei saa tehdä, estää mua.
Keksi siis itse vastauksesi.
Ensinnäkin..sä selviät tosta!! Sun tarvitsee tehdä paljon töitä itsesi kanssa, mut sä selviät. Et selviä taatusti yksin, mutta etsi apua. Olet jo onnistunut paljossa. Sä olet päässyt huumeista. Onneksi olkoon! Olet myös voittanut oikeudessa..siitäkin onnittelut! Tuollainen prosessi on tosi vaikea, eikä 4,5 kk siitä toipumiseen riitä. Mulla itselläni oli vähän samanlainen juttu, ja siihen meni noin 2 vuotta ennenkuin pääsin siitä eteenpäin.
Sille sä et voi mitään, jos sun isä on doku. Se vaan tarvii hyväksyä. Sun äiti on kuitenkin hyvä tuki, joten siinäkin on sulle yksi hyvä asia sun elämässä. Väkivaltaisesta miehestä sun täytyy päästä eroon, joten turvakoti on sulle oikea paikka. Olen itse sitä tietä kulkenut vapauteen, ja voin suositella lämmöllä. Siellä on asiantuntevaa henkilökuntaa, ja pääset sitten ton viinaongelmankin kanssa hoitoon.
Sulla on aika raju tausta, mut siitäkin voi selvitä. Ok, olet huorannut ja juonut viinaa ja käyttänyt huumeita..sua on hakattu ja kiusattu..Mut hei!! Sä olet elossa ja vasta 22-vuotias!! Sulla on vielä elämä edessä ja kaikki kurja mahdollisesti takana. Ajatteles sitä!!
Olin ihan 100 varma ettei kukaan ota edes tosissaa,kiva kun jotku otti. Tää on tosi. Välistä puuttuu aivan älyttömästi asioita, en nyt heti kaikkea edes muista!
Kuitenkin niin helvettiä mun elämäni on, ja on olut, et ainoa jakso mitä lämmöllä muiselen oli ala-asteaika kun asuin Seinäjoella.. Sillon mulla oli kavereita ja kaikki hyvin, vaik isäni muuttuikin sillon paljon.
Nyt mulla ei ole oikeesti KETÄÄN! Okei, oma mies, sille avauduin lisääeilen asioistani ja purskahti itkuun. En tajua mikä jutuistani niin kosketti, vai pettyikö hän millaisen naisen kanssa on, en tiedä, kun en kysynyt.
Olen kleptomaani, odotan sitä hetkeä koska jään kiinni työpaikalta vrastamisesta. Varastan vain, koska se on tapa. Mitäs sille asialle voi tehdä? voin varastaa kaupasta pelkän tikkarin, pelkästään varastamisen halusta. Vähän aika sitten jäin kiinni,poliisit tuli. Olivat nuoria komeita, juteltiin siinä niitä näitä autossa kun juttua vaan tuli. Ihmettelivät, kuinka nuori kaunis nainen käy varastamassa isosta tavaratalosta jotain sellista, mitä vein. No, kerroin ongelmastani ja ettänyt ryhdistäydyn.Olen jäänyt usein kiinni, silti jatkan. Nyt menen kaupunkiin, saa nähdä mitäjä messiin...