En nyt taas oikeasti tiedä minne kohtaa tästä kuuluisi kirjottaa, ei kai sen niin väliä kun vaan saa tunteitaan purettua, ehkä myös keskustelua aikaiseksi jonkun kanssa. En tarvitse mitään vi**uilu vastauksia, sillä mielestäni ongelmasta kuin ongelmasta tänne saa kirjoittaa..? Eikö???
Propleemani koskee tätä aika vanhaa ammattia, itsensä myymistä. Oikeastaan...olen oikeasti aika moniongelmainen, vaikka minulla kuuluisi olla kaikki hyvin, ainakin siltä sivullisesta varmasti tuntuisi. Pällepäin voi vitsit. Mulla on mahtava NORMAALI työkin..
En oikeen osaa eritellä, en tiedä mistä kaikki on alkanut, mistä kaikki johtuu edelleenkin. Mulla on jonkinlaisia mielenterveysongelmia, mutta matkalla "paranemista" ollaan... toivottavasti. Tai siis..
Olen oikeasti hyvin, HYVIN syvällä jossain, en tiedä missä. Itken tätä asiaani nytkin, mutta en ole vain pystynyt kaikesta avautumaan, luulen, että jos avautuisin kerralla vaikka nyt, se SAATTAISI avata joitakin solmuja.. kuka tietää.
Tää on tätä perinteistä: mulla ollut vähän kurja lapsuus, mutta toki vain osittain, on hyviäkin aikoja ollut!! No kuitenkin, pienenä olin aina isin-tyttö, isä oli mulle tosi rakas - on tavallaan vieläkin, en vain tunne sitä enää, vaikka haluaisin:( Isäni on juoppo, sellainen (mikä itse olen nyt), joka vetää suunnilleen lasinpesu- ym nesteitä saadakseen pään sekaisin.. on yrittänyt tappaa itsensä, hakannut kaikkia vaimojaan, tehnyt lapsia ympäri Suomea.. jne.. välit meni kun isästä ei enää kuulunut mitään. Nähtiin viimeksi kun sukulaisia kuoli kolarissa ja siten hautajaisissa. Ei isäni meinannut tuntea mua enää, harmi:(
Muutettiin sit eri kaupunkiin kun olin 12-vuotias. Mun jäi siis kaikki kaverit sinne, nyt olin yksin, ja koska olin kirjaimellisesti nynny, mua alettiin kiusaamaan koulussa. Nyt vasta vähän aika sitten tajusin mistä mun nykyiset paniikkihäiriöt ja ahdistuskohtaukset johtuu! Mua kiusattiin tosi pahasti, kuudennella ja seiskaluokalla mua vaan haukuttiin, 8-luokalla pojat haukku laudaksi, rumaksi, töni, sit rupes koulun kovikset käymään käsiksi, yleensä aina kotimatkalla. Sain turpaanimuilta koululaisilta!! Että mä inhoan niitä vieläkin kun näen, vaikka toisaalta olen antanut anteeksi. Ysiluokka meni ihan pipariksi, annoin mennä vaan vaikka kuinka olin pahassa jamassa. Selvisin. Tässähän oon, harmi sinänsä.
Ammattikoulussa aloin oireilemaan. Tein mielestäni hienon päätöksen kun päätin, etten koske alkoholiin ennen kuin täytän 18, enkä harrasta seksiä ennen avioliitoa. Olin sitä paitsi niin varma etten saisi ikinä edes miestä, olin niin ujo ja pidin itseäni toosi rumana. Löysin itselleni sit ekan poikaystävän netin kautta, seukkailtiin vuosi (eikä harrastettu seksiä). Aloin sit rohkistua, sain koulusta kavereita ja vihdoin pojilta huomiota, jätin sen sillosen pojan sille tielle. Löysin kato uuden miehen...
Tän miehen kans sit seurusteltiin ekat se puolivuotta, kunnes aloin saamaan mallintöitä!? Itsetunto nousi ensin, mut tää mies laski sen yhtä nopeasti, se oli mustasukkainen eikä antanut mun edes lähteä kauppaan yksin. Vuoden yhdessäolon jälkeen tajusin lähtee, ku sain turpaan lähes joka v-loppu ellen useamminkin, kuolema oli pari kertaa niin lähellä, että vain lähestymiskiellolla pääsin tyypistä eroon. Sille miehelle menetin neitsyyteni, olin sillon jo 18, alkoakin tuli kokeiltua ja sen käyttö lähti käsistä.
Tapasin itseäni 15 vuotta vanhemman miehen joka opetti mua bailaamaan, ryypättiin joka päivä, opetti mulle seksin salat ja sit aivan yllättäen, jätti toisen tytön takia.. Se oli mallintöiden kannalta sitä "rikkainta" aikaa, menestyin kisoissakin=) Erosta olin kuitenkin NIIN rikki, rakastin sitä miestä aidosti ja oikeasti. Jälkeenpäin huomasin, et se oli saman tyyppinen ku mun isäni, siis ihmisenä yleensä..
Ero otti niin koville että aloin ryyppäämään joka ikinen päivä reilusti, aloin käyttämään lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Aloin käyttään amfetamiinia, ekstaasia, pilveä, mitä lie ruohoja ja kasveja ja muita aineita. Olin aina sekasin, aamusta iltaan. En syönyt enää. Painoin osastolle jouduttuani 38 kiloa. Malliksi mua ei enää huolittu koska olin liian laiha. Ajattelin sillon että paskan väliä, kelpaan miehille, en tarvi mitään mallijuttuja. Puolituntemattomat miehet kävi mua osastolla katsomassa, se oli koskettavaa. Sit ku pääsin kahden kuukauden hoitojakson jälkeen pois, menin suoraan kaupungin kuuluisaan Ale-pubiin!!
Tapasin sitten baarissa virolaisen ja venäläisen jengin, porukka oli mua puolet vanhempaaja ihan sekoa.. Sekopäissäni itekin aloin vaan pyöriä niiden mukana. Arvatkaa mistä löysin itseni seuraavaksi??
Ne keksi alkaa parittaan mua, mulla riitti asiakkaita ihan pirusti. Rahaa tarvin sillon huumeisiin, normitöihin ei olllut menemistä enää niissä olotiloissa! Mun asiakkaana oli useinmiten virolaisia ja venäläisiä 30-40v miehiä. Ok, aluksi oli ihan jännää jopa tykäsin, se meni kuitenkin äkkiä siihen et ite en saanut enää paljon mitään ja asiakkaita oli siitä huolimatta pirusti. Vedettiin välistä ainakin ne puolet ja välillä lähettiin rajojen ulkopuolelle tekeen keikkaa ja alko oikeasti pelottaan. Olin uhkarohkea ja "hävisin" maisemista. Mut kuitenkin löydettiin taas ja pari tyyppiä hakkasi ja raiskasi:( Siitä ei ole itseasiassa kuin 4 ja puoli kk aikaa. Tosi vähän. No, tein rikosilmotuksen ja voitin oikeudessa, tyypit sai karkotuksen Suomesta ja linnaa, tosin liian vähän mut kuitenkin.. Oikein niille. Oikeudenkäynti ja muut systeemit kävi äkkiä kun tyypit oli sikaillu elämässään muutakin ennenkin ja pahempiakin juttuja joten asia käsiteltiin nopeesti.
No nyt tilanne on se, et olen lopettanut huumeidenkäytön kuin seinään. Lääkeitä ja viinaa sen sijaan käytän edelleen, mut vain aina silloin kun tulee vastoinkäymisiä. Alkoholia useinmminkin kyllä...joop... Mulla on nytkin itseäni puolta vanhempi avomies, väkivaltainen ja pelottava kylläkin, mut useinmiten kuitenkin ihana. Jotenkin tää on sitä mun elämää, en tiedä miten tilanteet vaan jatkuu edelleen, vaik yritän parasta ja parantaa. Mun mies tietää, että olen myynyt itseäni, mun mies tietää huumeiden-lääkkeiden ja alkonkäytöstä. Se tietää KAIKEN mitä mun elämässäni on tapahtunut. Se halus "pelastaa" mut tästä, itse seurasi vierestä mun touhuja, sattuu olemaan sellaisella alalla työssä, et tietää kaiken. Ja niin on mun mielestä hyväkin.
Se rakastaa mua yli kaiken, tiedän. Se tekee kaiken mun eteen. Ainoa miinuspuoli että on "aika kovakourainen" ja alistaa..:( Alistamiseen olen kylläkin jo tottunut, se on ollut mun jokapäiväistä elämää.
Pelkään vain ensimmäistä kertaa että kuolen. Saatan kuolla, koska mieheni on niin tosi väkivaltainen ja on valmis tekemään mitä vain jos yhtään aliarvioin häntä, edes vahingossa, missään asiassa. Tai sitten saatan kuolla, koska olen masentunut, olen meinannut tappaa itseni neljä vai viisi kertaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen menettänyt osittain muistini koska söin purkillisen niitä hemmetin epilepsialääkkeitä. Ranteeni ovat ihan kamalat. Ne nyt on muutenkin hajalla, niin kuin olen muutenkin kokoajan mustelmilla ja haavoilla mieheni takia. Olen harkinnut uudestaan itseni myymistä, koska jotenkin silloin saan miehiltä hirveästi kehuja ja huomiota. Tuntisin itseni kauniiksi taas.. Mä olen kyllä kivassa työssä nytkin, mut sekoilujeni takia mulla on hirveesti laskuja ulosotossa, tarvin PALJON rahaa......
Mietin jälleen myöskin huumeita. En silti ole nyt valmis luovuttamaan. Vai olenko? Onko mulla enää MITÄÄN toivoa?? Onko mun kohtaloni tämä? Mulla ei ole ystäviä, äiti on, sen kanssa olen aika paljon keskustellut, mut ei hän kaikkea tiedä, eikä tarvitsekaan. Mulla on isosisko, mut se asuu kaukana. Liian kaukana. Oon nii rikki, mietin onko mulla tulevaisuutta edes. Oon vasta just täyttäny 22vuotta ja mietin, mitäköhän mahtaa vielä käydä.. Mitä paskaa vielä niskaan kaatuu:( En ole valmis enää niin rankkaan elämään enää, mut nyt näyttää taas siltä. En mä apua löydä!! Varastan, valehtelen, en luota ite kehenkään, salailen asioita, kuvittelen välillä olevani joku muu ja toivon parempaa elämää. Tiedän, ei se toivomalla parane, mut ku on vaikea tehdä mitään kun on aivan loppuun palanu ja itsetuntokin mennyt TÄYSIN!
Hei ihmiset, en tiedä yhtään mitä teidän päässä liikkuu, oletteko edes lukenut tätä mun pitkää tilitystäni... Eikätää kirjottaminen okeastaan mitään autanut. Totta puhuen väsyin vaan. Otin sairaslomaakin huomisen päivän. On vaan loppu. voin sit kirjotella tänne vaik koko päivän jos saan kenestäkään juttukaveria...
Terkuin, pahanalku ja loppu
Propleemani koskee tätä aika vanhaa ammattia, itsensä myymistä. Oikeastaan...olen oikeasti aika moniongelmainen, vaikka minulla kuuluisi olla kaikki hyvin, ainakin siltä sivullisesta varmasti tuntuisi. Pällepäin voi vitsit. Mulla on mahtava NORMAALI työkin..
En oikeen osaa eritellä, en tiedä mistä kaikki on alkanut, mistä kaikki johtuu edelleenkin. Mulla on jonkinlaisia mielenterveysongelmia, mutta matkalla "paranemista" ollaan... toivottavasti. Tai siis..
Olen oikeasti hyvin, HYVIN syvällä jossain, en tiedä missä. Itken tätä asiaani nytkin, mutta en ole vain pystynyt kaikesta avautumaan, luulen, että jos avautuisin kerralla vaikka nyt, se SAATTAISI avata joitakin solmuja.. kuka tietää.
Tää on tätä perinteistä: mulla ollut vähän kurja lapsuus, mutta toki vain osittain, on hyviäkin aikoja ollut!! No kuitenkin, pienenä olin aina isin-tyttö, isä oli mulle tosi rakas - on tavallaan vieläkin, en vain tunne sitä enää, vaikka haluaisin:( Isäni on juoppo, sellainen (mikä itse olen nyt), joka vetää suunnilleen lasinpesu- ym nesteitä saadakseen pään sekaisin.. on yrittänyt tappaa itsensä, hakannut kaikkia vaimojaan, tehnyt lapsia ympäri Suomea.. jne.. välit meni kun isästä ei enää kuulunut mitään. Nähtiin viimeksi kun sukulaisia kuoli kolarissa ja siten hautajaisissa. Ei isäni meinannut tuntea mua enää, harmi:(
Muutettiin sit eri kaupunkiin kun olin 12-vuotias. Mun jäi siis kaikki kaverit sinne, nyt olin yksin, ja koska olin kirjaimellisesti nynny, mua alettiin kiusaamaan koulussa. Nyt vasta vähän aika sitten tajusin mistä mun nykyiset paniikkihäiriöt ja ahdistuskohtaukset johtuu! Mua kiusattiin tosi pahasti, kuudennella ja seiskaluokalla mua vaan haukuttiin, 8-luokalla pojat haukku laudaksi, rumaksi, töni, sit rupes koulun kovikset käymään käsiksi, yleensä aina kotimatkalla. Sain turpaanimuilta koululaisilta!! Että mä inhoan niitä vieläkin kun näen, vaikka toisaalta olen antanut anteeksi. Ysiluokka meni ihan pipariksi, annoin mennä vaan vaikka kuinka olin pahassa jamassa. Selvisin. Tässähän oon, harmi sinänsä.
Ammattikoulussa aloin oireilemaan. Tein mielestäni hienon päätöksen kun päätin, etten koske alkoholiin ennen kuin täytän 18, enkä harrasta seksiä ennen avioliitoa. Olin sitä paitsi niin varma etten saisi ikinä edes miestä, olin niin ujo ja pidin itseäni toosi rumana. Löysin itselleni sit ekan poikaystävän netin kautta, seukkailtiin vuosi (eikä harrastettu seksiä). Aloin sit rohkistua, sain koulusta kavereita ja vihdoin pojilta huomiota, jätin sen sillosen pojan sille tielle. Löysin kato uuden miehen...
Tän miehen kans sit seurusteltiin ekat se puolivuotta, kunnes aloin saamaan mallintöitä!? Itsetunto nousi ensin, mut tää mies laski sen yhtä nopeasti, se oli mustasukkainen eikä antanut mun edes lähteä kauppaan yksin. Vuoden yhdessäolon jälkeen tajusin lähtee, ku sain turpaan lähes joka v-loppu ellen useamminkin, kuolema oli pari kertaa niin lähellä, että vain lähestymiskiellolla pääsin tyypistä eroon. Sille miehelle menetin neitsyyteni, olin sillon jo 18, alkoakin tuli kokeiltua ja sen käyttö lähti käsistä.
Tapasin itseäni 15 vuotta vanhemman miehen joka opetti mua bailaamaan, ryypättiin joka päivä, opetti mulle seksin salat ja sit aivan yllättäen, jätti toisen tytön takia.. Se oli mallintöiden kannalta sitä "rikkainta" aikaa, menestyin kisoissakin=) Erosta olin kuitenkin NIIN rikki, rakastin sitä miestä aidosti ja oikeasti. Jälkeenpäin huomasin, et se oli saman tyyppinen ku mun isäni, siis ihmisenä yleensä..
Ero otti niin koville että aloin ryyppäämään joka ikinen päivä reilusti, aloin käyttämään lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Aloin käyttään amfetamiinia, ekstaasia, pilveä, mitä lie ruohoja ja kasveja ja muita aineita. Olin aina sekasin, aamusta iltaan. En syönyt enää. Painoin osastolle jouduttuani 38 kiloa. Malliksi mua ei enää huolittu koska olin liian laiha. Ajattelin sillon että paskan väliä, kelpaan miehille, en tarvi mitään mallijuttuja. Puolituntemattomat miehet kävi mua osastolla katsomassa, se oli koskettavaa. Sit ku pääsin kahden kuukauden hoitojakson jälkeen pois, menin suoraan kaupungin kuuluisaan Ale-pubiin!!
Tapasin sitten baarissa virolaisen ja venäläisen jengin, porukka oli mua puolet vanhempaaja ihan sekoa.. Sekopäissäni itekin aloin vaan pyöriä niiden mukana. Arvatkaa mistä löysin itseni seuraavaksi??
Ne keksi alkaa parittaan mua, mulla riitti asiakkaita ihan pirusti. Rahaa tarvin sillon huumeisiin, normitöihin ei olllut menemistä enää niissä olotiloissa! Mun asiakkaana oli useinmiten virolaisia ja venäläisiä 30-40v miehiä. Ok, aluksi oli ihan jännää jopa tykäsin, se meni kuitenkin äkkiä siihen et ite en saanut enää paljon mitään ja asiakkaita oli siitä huolimatta pirusti. Vedettiin välistä ainakin ne puolet ja välillä lähettiin rajojen ulkopuolelle tekeen keikkaa ja alko oikeasti pelottaan. Olin uhkarohkea ja "hävisin" maisemista. Mut kuitenkin löydettiin taas ja pari tyyppiä hakkasi ja raiskasi:( Siitä ei ole itseasiassa kuin 4 ja puoli kk aikaa. Tosi vähän. No, tein rikosilmotuksen ja voitin oikeudessa, tyypit sai karkotuksen Suomesta ja linnaa, tosin liian vähän mut kuitenkin.. Oikein niille. Oikeudenkäynti ja muut systeemit kävi äkkiä kun tyypit oli sikaillu elämässään muutakin ennenkin ja pahempiakin juttuja joten asia käsiteltiin nopeesti.
No nyt tilanne on se, et olen lopettanut huumeidenkäytön kuin seinään. Lääkeitä ja viinaa sen sijaan käytän edelleen, mut vain aina silloin kun tulee vastoinkäymisiä. Alkoholia useinmminkin kyllä...joop... Mulla on nytkin itseäni puolta vanhempi avomies, väkivaltainen ja pelottava kylläkin, mut useinmiten kuitenkin ihana. Jotenkin tää on sitä mun elämää, en tiedä miten tilanteet vaan jatkuu edelleen, vaik yritän parasta ja parantaa. Mun mies tietää, että olen myynyt itseäni, mun mies tietää huumeiden-lääkkeiden ja alkonkäytöstä. Se tietää KAIKEN mitä mun elämässäni on tapahtunut. Se halus "pelastaa" mut tästä, itse seurasi vierestä mun touhuja, sattuu olemaan sellaisella alalla työssä, et tietää kaiken. Ja niin on mun mielestä hyväkin.
Se rakastaa mua yli kaiken, tiedän. Se tekee kaiken mun eteen. Ainoa miinuspuoli että on "aika kovakourainen" ja alistaa..:( Alistamiseen olen kylläkin jo tottunut, se on ollut mun jokapäiväistä elämää.
Pelkään vain ensimmäistä kertaa että kuolen. Saatan kuolla, koska mieheni on niin tosi väkivaltainen ja on valmis tekemään mitä vain jos yhtään aliarvioin häntä, edes vahingossa, missään asiassa. Tai sitten saatan kuolla, koska olen masentunut, olen meinannut tappaa itseni neljä vai viisi kertaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen menettänyt osittain muistini koska söin purkillisen niitä hemmetin epilepsialääkkeitä. Ranteeni ovat ihan kamalat. Ne nyt on muutenkin hajalla, niin kuin olen muutenkin kokoajan mustelmilla ja haavoilla mieheni takia. Olen harkinnut uudestaan itseni myymistä, koska jotenkin silloin saan miehiltä hirveästi kehuja ja huomiota. Tuntisin itseni kauniiksi taas.. Mä olen kyllä kivassa työssä nytkin, mut sekoilujeni takia mulla on hirveesti laskuja ulosotossa, tarvin PALJON rahaa......
Mietin jälleen myöskin huumeita. En silti ole nyt valmis luovuttamaan. Vai olenko? Onko mulla enää MITÄÄN toivoa?? Onko mun kohtaloni tämä? Mulla ei ole ystäviä, äiti on, sen kanssa olen aika paljon keskustellut, mut ei hän kaikkea tiedä, eikä tarvitsekaan. Mulla on isosisko, mut se asuu kaukana. Liian kaukana. Oon nii rikki, mietin onko mulla tulevaisuutta edes. Oon vasta just täyttäny 22vuotta ja mietin, mitäköhän mahtaa vielä käydä.. Mitä paskaa vielä niskaan kaatuu:( En ole valmis enää niin rankkaan elämään enää, mut nyt näyttää taas siltä. En mä apua löydä!! Varastan, valehtelen, en luota ite kehenkään, salailen asioita, kuvittelen välillä olevani joku muu ja toivon parempaa elämää. Tiedän, ei se toivomalla parane, mut ku on vaikea tehdä mitään kun on aivan loppuun palanu ja itsetuntokin mennyt TÄYSIN!
Hei ihmiset, en tiedä yhtään mitä teidän päässä liikkuu, oletteko edes lukenut tätä mun pitkää tilitystäni... Eikätää kirjottaminen okeastaan mitään autanut. Totta puhuen väsyin vaan. Otin sairaslomaakin huomisen päivän. On vaan loppu. voin sit kirjotella tänne vaik koko päivän jos saan kenestäkään juttukaveria...
Terkuin, pahanalku ja loppu
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mene ihmeessä hoitoon. Ihan oikeasti. Sulla on vielä pitkä ja hyvä elämä edessä etkä ole silti loppujen lopuksi paljoa sekoillu. Nuku kunnon yö ja heti aamulla menet!! Tule sitte tänne kertomaan miten kävi. Varmasti apua löytyy. Ja velkaakaan sulla ei takuulla ole niinpaljon ku mulla :-))
Moi,
tosi rankkaa tekstiä tuo kirjoituksesi ja täytyy sanoa, että olen pahoillani puolestasi. Olet kuitenkin onneksi vielä tosi nuori lähes tulkoon lapsi. Sinulla on koko elämä edessä ja kaikki mahdollisuudet vielä auki. Tällä hetkellä varmasti tuntuu siltä, että ei ole voimia mihinkään ja elämällä ei ole mitään annettavaa. Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla niin.
Jo sinällä tosi kova juttu, että olet pystynyt lopettamaan huumeiden käytön. Älä missään nimessä edes leikilläsi mieti, että rupeaisit uudestaan käyttämään huumeita. Koita vaan jaksaa ja irrottautua huonosta ihmissuhteesta. Väkivalta ei kuulu parisuhteeseen ja sellaisessa suhteessa ei kannata missään tapauksessa olla. Myöskään alistaminen ei kuulu parisuhteeseen ja se ei ole asia johon totutaan.
Sinun on kunnioitettava itseäsi, koska olet varmasti hyvä ihminen tai et ainakaan yhtään huonompi kuin muut ihmiset. Kaikilla on mukana menneisyyden painolastia ja vääriä päätöksiä. Itselläni on ystävä, jolla on vastaava tausta kuin sinulla, tosin hänen huumesekoilunsa kestivät 10 vuotta, mutta nyt hän on päässyt eroon huumeista jo n. 2 vuotta sitten ja hän sai juuri lapsen.
Vaikka epätoivon tunteita tulee, niin elämä kuitenkin myös hymyilee.
Koita pitää työpaikastasi kiinni ja irrottaudu nykyisestä suhteestasi ja lähde omillesi. Elä sopiva aika yksin ilman parisuhdetta ja kasvata itsetuntoasi, jotta olet valmis oikeasti toimivaan parisuhteeseen jatkossa. Hyvä ehdotus on myös ottaa yhteyttä viranomaisiin ja hakea sitä kautta apua. Joku varmaan osaa lisätä tähän erilaisten auttavien järjestöjen puhelinnumeroita yms. josta saat varmasti apua ja ihan ensimmäisenä oikeanlaisia eheitä aikuisia kuuntelemaan ja juttelemaan kanssasi miten voisit selviytyä sotkusta jossa nyt olet.
kovaa on elämäsi ollut tyttö pieni.koska kuitenkin näköjään olet hyvin tilanteestasi selvillä sulla on eväitä kyllä järjestää elämäsi uuteen uskoon.hanki itsellesi oma asunto ja hankkiudu eroon avomiehestäsi joka ei ole varmaankaan oikea ihminen rinnallesi.suosittelen samaa kuin ed.kirjottaja hanki apua,yhteiskunnalla on kyllä paikkoja josta apua saat,kysele alueesi sos.toimiston palveluja ongelmissasi.älä missään tapauksessa aloita huumeiden käyttöä uudelleen asiat mutkistuvat vain.voimia sulle,toivottavasti elämäsi järjestyy
Ainut mahdollisuus sinulla on vain ruveta olemaan itsekseen ja järjestelemään elämääsi! Sinä selviät siitä kuhan jaksat ja halua on tarpeeksi! et ala olemaan kenenkään kanssa vaan olet itseksesi tai sitten jotain tyttökavereita mutta ei yhtään aijää kuviohin!
Vain sinä voit järjestää elämäsi kuntoon ei kukaan muu! Muista että sinä voit siihen kuhan uskallat ja haluat!
Väkivaltaa en hyväksy millään muotoa paitsi ukkoasi kohtaan. Olen sitä mieltä että ikävä kyllä sitä saa mitä tilaa! Lähetät väärää viestiä väärille ihmisille.
Tsemppiä! sinulla on kova työ edessä mutta ei mahdoton!