mitä mieltä olette..jatkaisitteko tämmösessä suhteessa?
Olen reilu 10v asunut avoliitossa. Mies nimittelee rumaksi yms..Olen kyllä sanonut varmaan 1000 kertaa että tosi ovi ..ei kukaan pakota suhteeseen.ei osallistu yleensä mihinkään koti hommii...aina SAA sanoa joka asiassa.Ei yleensä osoita rakkautta ym..
joskus olen ajatellut minkälaista tää elämä toisen miehen kans??
Olen reilu 10v asunut avoliitossa. Mies nimittelee rumaksi yms..Olen kyllä sanonut varmaan 1000 kertaa että tosi ovi ..ei kukaan pakota suhteeseen.ei osallistu yleensä mihinkään koti hommii...aina SAA sanoa joka asiassa.Ei yleensä osoita rakkautta ym..
joskus olen ajatellut minkälaista tää elämä toisen miehen kans??
Vastaukset 5
Vanhimmat
tommonen suhde. löydät varmasti paremmankin miehen itelles!!!
kokemusta on tulla loukatuksi ja mielestäni on raukkamaista jos toinen alkaa haukkumaan tai arvostelemaan puolisoaan ulkoisien avujen takia.ex-mieheni oli kamala ja viihdytti itseään mielellään minua haukkumalla ja viellä lasten kuullen.onneksi tulin järkiini ja lähdin omasta aloitteesta eikä ole kaduttanut vaikka toistakymmentävuotta tuli oltua saman miehen kanssa olen iloinen että se piina on ohi
Teillä on ongelmia, joihin molemmat ovat syyllisiä. Ainakin siltä kuulostaa. Mies ei tietenkään saisi nimitellä ja hänen pitäisi osallistua kotihommiin. Toisaalta sun taas ei pitäisi osoitella sitä ovea ja sanoa joka asiasta eli nalkuttaa. Mitä enemmän vaadit mieheltäsi, sitä vähemmän hän tekee ja riita vain jatkuu ja syvenee. Hakekaa ammattiapua yhdessä. Toisen miehen kanssa et varmaan onnistu paremmin, voi käydä huonomminkin ja sitten harmittaa entistä enemmän.
Olin itse suhteessa, jossa mua haukuttiin, arvosteltiin ja neuvottiin koko ajan. Yritin myös lähteä useamman kerran mutta pari itkuntirautusta sai säälistä jäämään suhteeseen. Kyse oli myös ensirakkaudesta enkä halunnut heittää suhdetta menemään heppoisin perustein.
Muutaman vuoden päästä aloin saada aivan silmittömiä raivareita. Olin jopa väkivaltainen, koska mulla oli niin huono olo ja toinen oli oloonsa tyytyväinen. Yritin kaikkeni että suhde onnistuisi, koska en ole periksiantaja. Karkailin sitten myös kotoa kaverin luo ja laitoin puhelimen kiinni. Kotiin ilmestyin joskus yöllä. Ja kotona tunsin aina olevani vanki, silmätikku ja syntipukki. Tosi onnellista!
Lopulta tajusin että järki lähtee ennen kuin suhde toimii! 5 vuotta olin suhteessa siihen mennessä ollut. Siinä vaiheessa oli mies menossa terapeutille keskustelemaan, valmis antamaan tilaa, muuttumaan yms. Myöhäistä! Sanoin herralle jo silloin suoraan ettei toista voi muuttaa eikä itse tarvitse muuttua, pitää vain löytää henkilö jonka osaa hyväksyä sellaisena kuin hän on.
Ainoa asia jota olen katunut eron jälkeen on se etten lähtenyt aiemmin. Ja kas, olen löytänyt miehen joka arvostaa ja rakastaa mua juuri tällaisena kuin oon eikä tartte repiä stressiä ulkonäöstä, tavoista tai mistään muustakaan. Eli voi keskittyä olennaiseen.
Kyllä se niin on että jokaiselle on olemassa se oikeanlainen kumppani, joka ei välttämättä ole se ensimmäinen seurustelukumppani jonka kans on. Vikaa vakavien ongelmien esiin tullessa on melko varmasti molemmissa, mutta terapiat ei aina parisuhdeongelmiin auta.
Teitä pitää yhdessä?