pakko kirjoittaa tänne, joskus helpompi kertoa täysin tuntemattomalle tuntojaan.. tässä tarinani, olemme mieheni kanssa olleet 9 vuotta yhdessä, siitä vähän yli puolet naimisissa, yksi lapsi, koira, talo maalla, idylli kunnossa. Jostain syystä olen koko yhdeksän vuotta miettinyt, että ei hän taida olla se oikea, mutta olen vain elänyt ja toivonut että kyllä tämä tästä, tyhmää! 7kk:n seurustelun jälkeen olin kirjoittanut päiväkirjaani eka kerran, että ei tästä taida tulla mitään, mut katotaan nyt. Petin miestäni eka kerran keväällä, jäin kiinni, mieheni syyllisti itseään ja antoi mahdollisuuden. Sama toistu viikko sitten, petin miestän samaisen miehen kanssa, jäin kiinni. Taas mieheni antoi mahdollisuuden, kunhan vain en jätä. Mikä minussa on vikana, kun minusta tuntuu, että minä olen tässä se joka antaa uuden mahdollisuuden?? miksi näin? Sanoin miehelleni viikonloppuna, että haluan avioeron, mutta jotenki hän sai puhuttua taas ympäri, et katotaan...Minähän tässä olen pettänyt, mutta miksi minusta ei tunnu pahalta, miksi en kadu tekoani? olenko todella niin kova ja kylmä ihminen vai mikä tässä mättää? Jossain alitajunnan sopukoissa toivoin, että mieheni olisi sanonut jättävänsä.. Kirjoittakaa nyt joku jos vähänkään saman kaltaisia kokemuksia, pää leviää kohta!
mikä mättää?
-MäPutoan-
122178
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
olisi taas tarvittu sillon aikonaan. Seitsemän kuukauden jälkeen sanoit vielä epäröineesi, ettei taida tulla mitään. Silti se lapsi piti tehdä kokemaan se ero.
Etkö sinä lukenut vai ymmärtänyt? "Katsotaan" oli ajatus 7kk:n seurustelun jälkeen.
Samaan katsotaan ja yritetään sarjaan kuulunee koko idylli: josko tämän jälkeen olisin onnellinen. Lapsikin, ehkä jossain hieman enemmän uskoa täynnäolevassa vaiheessa siitetty ja saatu, sillä hetkellä täysin vakaasti haluttu.
Olen itsekin joskus yrittäyt, talo ei vaan ollut maalla. Yritin parhaani, halusin olla onnellinen, tyytyväinen, mutta sisällä vaan jäyti joku. Enää kun ei voinut pyytää mitään millä vaientaa vihlovaa sielua, oli pakko pakata reppuunsa tärkeimmät tavaransa ja lähteä. Pää ja sielu vapaana,pankkitili nollilla, vuokra-asunnossa kaiken sen koreuden jälkeen.
Joskus mietin odottaneeni silloisen puolisoni sanovan edes johonkin ei,ja pysyvän kannassaan sen sijaan että hän olisi hakeut vaikka saturnuksen renkaat, jos olisin niitä pyytänyt.
Joku järjetön juttu asetelmassa oli,joku tunto exäni mielessä, jota en tavoittanut niissä kolmessatoista vuodessa, jotka jaksoin yrittää olla onnellinen. Aivan kuin exä olisi halunnut täyttää ja peittää jotain salaisuuttaan antamalla kaiken rahalla saatavissa olevalla. Vähän samaa, tee mitä haluat,mutta älä jätä.
Lasta ei siinäkään tehty vastuuttomasti, eroa kokemaan, vaan aivan vakaasti uskoen,että lapsi toisi suhteeseen= minun mieleeni sen rauhan ja onnen mikä rakastetulla naisella kuuluu ollakin.
Minua rakastettiin liikaakin, minä en yhtään, vaikka olisin ehkä halunnutkin, silkasta kiitollisuudesta.
Minulla niin samat tunteet. Mies tekisi mitä vaan, kunhan en jätä. Petin, hän anoi minua silti jäämään. Petin, koska -näin jälkeen päin ajatellen- halusin tavallaan antaa miehelle syyn tajuta, ettei tämä toimi. Olen yrittänyt jättää mieheni jo kahdesti, mutta aina hän anoo ja anoo etten lähtisi. Oloni ei ole rakakstettu, vaan palvottu. Ei tämä ole normaali, tasapainoinen kahden aikuisen ihmisen suhde, vaan minä olen kuin "kuningatar", lintu häkissä. Ja tiedän, syytä on minussakin. Miksi en vain lähde, miksi en vain jätä kuin nalli kalliolle vaikka tiedän, että satutamme vain toisiamme. Ihmisluonto on joskus liian heikko.
Huojentavaa kuulla, että jollakin muullakin on samoja tunteita. Itsekin olen samaa pohtinut, miksi en vain lähtisi pois ja jättäisi miestäni. Mikään ei minua pidättele, mutta miksi se on niin vaikeaa. Tiedän, että molemmat olisimme onnellisempia erillään, minä lapsen ja koiran kanssa. Mutta pakko tähän on joku ratkaisu saada, en jaksa kohta enää.
taas siinä kohdassa "Tiedän, että molemmat olisimme onnellisempia erillään, minä lapsen ja koiran kanssa." Naisen on niin paljon helpompi lähteä kun se yleensä on itsestäänselvää, että lapsi jää äidille. Osaatkohan edes kuvitella miltä miehestä tuntuu menettää se koko perhe, lapsineen kaikkineen.
uskot että sinä saat koiran?
oletko noin lapsellinen,että luulet voivasi olla lapsen kanssa,mitä jos lapsi jääkin isälleen,mikä vaikuttaisi hyvältä ratkaisulta.
Niin, minut jätti samanlainen nainen kuin sinä,pettävä puoliso joka vaan oli kanssani ja odotti parempaa, saatiin lapsia ja laitettiin omakotitalo.... Teitä on yllättävän paljon. Minusta on vastuutonta saattaa lapsi tähän maailmaan syystä, että voisi yrittää jatkaa toisen kanssa elämää toivoen, että lapsi tuo sen onnen. Vain tunnevammainen voi tällain ajatella. Sinä et voi sitoutua kehenkään pitemmäksi aikaa usko se!
Oletko varma että puolisosi ei petä sinua? Hän vain ei ole jäänyt kiinni? Juttusi kuulostaa tutulta. Minunkin puolisoni oli kiltin ihmisen maineessa, mutta petti, yhteyttä ei syntynyt meidän välille kunnollista. Sai siinä sitten odotella onnellisempaa olotilaa tuthaan.
Sellaia te naiset vain olette.
ja kaikkien mielestä mukava mutta en saanu yhteyttä häneen millään lailla vaikka pitkään olin aviossa,kunnes kaikki paljastu:toinen nainen oli ollut jo pitkään eli siinä oli ylityöt.
Eihän siitä mitään tullu enää sillä he olivat enempi läheisiä kun minä sillosen mieheni kanssa.
Kesti aikansa toipua erosta mutta nyt voin sanoa olevani viimeinkin sinut elämäni kanssa ja voin hyvin ihan yksin eläessä.
joka hakee lohtua,mistä vaan.Olenpa varma,että myös mahdollisessa seuraavassa suhteessa petät.Kirjoita tämä vaikka sinne päiväkirjaasi.