puolitoista vuotta sitten tapasin nykyisen avomieheni, kuinkas muuten kun baarissa. Minulla takana ero 14 vuoden suhteesta ja kaksi lasta. Hän on saman ikäinen kuin minä, takana yksi n. 5 vuotta kestänyt suhde muutama vuosi sitten ja sen jälkeen hervotonta sinkkuelämää. Niinhän me tavattiin kummallakin sinkkuelämää parhaimmillaan.
Aluksi sovittiin, että vaan tapaillaa, ei mitään vakavaa, aika nopeesti kuitenkin lähdettiin yhdessä käymään ulkomailla, parin päivän retkiä ja musta alkoi tuntua että vaikka nähtiin vain pari kertaa viikossa niin se oli jotain vakavampaa hänen suunnaltaan, vaikka hän pyrki kaikin mahdollisin keinoin sanomaan että tässä me nyt vaan hengaillaan...
Seksi on alusta asti ollut tosi tärkeää kummallekin meistä ja häpeillen täytyy tunnustaa että itselläni oli paljon muitakin miehiä kuin hän ekojen ei niin vakavien kuukausien ajan, tietysti en niistä hänelle kertonut enkä kerro.
Kesän loputtua hän sanoi minulle, että nyt tää on jo vakavampaa, hän halusi, että minä olen vain hänen omansa jne. Sitä ennen hän oli jo kysellyt että voisinko ajatella vielä tehdä lapsia ja peerustaa perheen. Hieman mietittyäni vastasin että jos oikea mies tulee vastaan niin mikä ettei.
Joulun jälkeen muutettiin yhteen ja samaan aikaan paukahdin paksuks. Luulin että hän olisi vastaan ja olin jo vaalmis jopa aborttiin koska en halunnut saada lasta miehelle joka ei niitä halua. Kierukka petti, joten todella vahinko! En itsekkään ollut oikeein valmis, mutta kun kerroin asiasta hänelle , hän olikin onnellinen, hän sanoi että tulihan se vähän nopeammin kuin hän oli ajatellut, mutta hän haluaa sen. Kun kerroin että itse olen vähän kahden vaiheilla hän suorastaan hätääntyi ja kun päätin pitää laapsen se oli todellista riemua hänen kohdaltaan. Välittömästi hän kertoi asiasta koko suvulleen ja ystävilleen.
Mutta, mutta minusta on tullut aivan erikoinen näiden raskauskuukausien ajan, ennnen minulla ei ole taipumusta ollut mustasukkaisuuteen, mutta nyt, olen tosi kiukkuinen itselleni. Siis mikä minua vaivaa!
Tiedän olevani hyvän näköinen ja pidän itsestäni todella hyvää huolta. Raskauden aikan en ole päästänyt itseäni retkahtamaan ja nyt viidennellä kuukaudella ollessani miehetkattelee mun perään edelleen. Ulkonäkö on mulle aina ollut tosi tärkeä, samoin se että hemmottelen miestäni, koti siistinä, ruoka valmiina ja hyvää, seksiä usein ja paljon ja olen erittäin kokeilunhaluinen siinäsuhteessa. Mieheni ei ole erityisen hyvän näköinen, eikä hänen perheensä naiset myöskään, jotkut sanovaat että minä ja hän painitaan siinä suhteessa ihan eri sarjassa. Mutta hän on älykäs, kohtelee mua hyvin ja on rellestämisen jättänyt kokonaan, silti mulla on pokkaa ruveta kiukuttelemaan jos hän lähtee kavereiden kanssa ulos kerran kuukaaudessa
Tämä ei ole mulle normaalia lainkaan, ennen mulle on ollut tois tärkeetä että mies viettää aikaa kavereidensa kanssa. Arvatkaapa harmitako kun olen avannut sanaisan arkkuni...todella mutta en silti´anteeksi ala pyytelemään..
Kertokaapa miten pääsen takaisin omaan itseeni...onko tää vaan raskausajan hormoonipelleilyä?
Aluksi sovittiin, että vaan tapaillaa, ei mitään vakavaa, aika nopeesti kuitenkin lähdettiin yhdessä käymään ulkomailla, parin päivän retkiä ja musta alkoi tuntua että vaikka nähtiin vain pari kertaa viikossa niin se oli jotain vakavampaa hänen suunnaltaan, vaikka hän pyrki kaikin mahdollisin keinoin sanomaan että tässä me nyt vaan hengaillaan...
Seksi on alusta asti ollut tosi tärkeää kummallekin meistä ja häpeillen täytyy tunnustaa että itselläni oli paljon muitakin miehiä kuin hän ekojen ei niin vakavien kuukausien ajan, tietysti en niistä hänelle kertonut enkä kerro.
Kesän loputtua hän sanoi minulle, että nyt tää on jo vakavampaa, hän halusi, että minä olen vain hänen omansa jne. Sitä ennen hän oli jo kysellyt että voisinko ajatella vielä tehdä lapsia ja peerustaa perheen. Hieman mietittyäni vastasin että jos oikea mies tulee vastaan niin mikä ettei.
Joulun jälkeen muutettiin yhteen ja samaan aikaan paukahdin paksuks. Luulin että hän olisi vastaan ja olin jo vaalmis jopa aborttiin koska en halunnut saada lasta miehelle joka ei niitä halua. Kierukka petti, joten todella vahinko! En itsekkään ollut oikeein valmis, mutta kun kerroin asiasta hänelle , hän olikin onnellinen, hän sanoi että tulihan se vähän nopeammin kuin hän oli ajatellut, mutta hän haluaa sen. Kun kerroin että itse olen vähän kahden vaiheilla hän suorastaan hätääntyi ja kun päätin pitää laapsen se oli todellista riemua hänen kohdaltaan. Välittömästi hän kertoi asiasta koko suvulleen ja ystävilleen.
Mutta, mutta minusta on tullut aivan erikoinen näiden raskauskuukausien ajan, ennnen minulla ei ole taipumusta ollut mustasukkaisuuteen, mutta nyt, olen tosi kiukkuinen itselleni. Siis mikä minua vaivaa!
Tiedän olevani hyvän näköinen ja pidän itsestäni todella hyvää huolta. Raskauden aikan en ole päästänyt itseäni retkahtamaan ja nyt viidennellä kuukaudella ollessani miehetkattelee mun perään edelleen. Ulkonäkö on mulle aina ollut tosi tärkeä, samoin se että hemmottelen miestäni, koti siistinä, ruoka valmiina ja hyvää, seksiä usein ja paljon ja olen erittäin kokeilunhaluinen siinäsuhteessa. Mieheni ei ole erityisen hyvän näköinen, eikä hänen perheensä naiset myöskään, jotkut sanovaat että minä ja hän painitaan siinä suhteessa ihan eri sarjassa. Mutta hän on älykäs, kohtelee mua hyvin ja on rellestämisen jättänyt kokonaan, silti mulla on pokkaa ruveta kiukuttelemaan jos hän lähtee kavereiden kanssa ulos kerran kuukaaudessa
Tämä ei ole mulle normaalia lainkaan, ennen mulle on ollut tois tärkeetä että mies viettää aikaa kavereidensa kanssa. Arvatkaapa harmitako kun olen avannut sanaisan arkkuni...todella mutta en silti´anteeksi ala pyytelemään..
Kertokaapa miten pääsen takaisin omaan itseeni...onko tää vaan raskausajan hormoonipelleilyä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tässä minun mielipiteeni.taustalla varmaan kummitelee kuitenkin tuo, että olit alunperin miettinyt ettet pitäisi lasta. Nyt kuitenkin päätit pitää. Miehen mieliksi. Nyt sinulla on pelkoa,että miehesi jättäisi sinut. Ja jäisit taas yksin vasta syntyneen lapsen kanssa. Tosin uskon että tuo on turhaa pelkoa jos ei kerta ole hyvännäköinen.
Tässä siis mielipiteeni asiasta, ja vaikutelma minkä sain tekstistäsi. Voi olla väärinymmärrettyjä asioita mukana. Ja tämä oli miehinen näkökulma asiasta.
onko pelkoa siitä että jäisin yksin vauvan kanssa. Enemmän taitaa olla pelkoa siitä, että kun mulla oli ennen niin "täydellinen" mies, että se oli varsinainen kotihiiri, eikä ikinä käynyt missään ilman mua. Kaverit oli meillä yhteisiä ja se oli oikein sellaisen ydinperheen kannattaja. Talo, auto, lapset, kaks koiraa...Kävi töissä ja puuhas lasten kanssa, mä sain duunata mitä halusin ja sitten vaan 14 vuoden jälkeen sain tarpeekseni ja kaipasin jotain säpinää elämään, olen vasta 31v...
Pelko on kai enemmän se, että jotenkin alitajunnassa aattelen että meitä jokaista varten on yks joka rakastaa ja huolehtii susta vaikka mikä olis ja mä en voi uskoo että mulle ois käynyt niin hyvä tuuri toistamiseen.
Mitäs sitten jos se ois hyvännäköinen, olisko sillä jotain eroa? Ihan vaan mielenkiinnosta kyselen? En muuten pitänyt lasta pelkästään miehen mieliksi, harkitsin pitkään haluanko oikeasti sen pitää itse.
No eihän ulkonäöllä oo mitään tekemistä sen kans kuinka uskollinen, rehellinen, menevä tai haluttu joku on. Sorry vaan mutta niin on asia (tämä oli edelliseen kirjoitukseen).
Ehkä ongelman ydin on siinä ettei hän tosiaan ole menny minnekään ilman sua aiemmin ja tunnet jääväsi vähän ulkopuolelle kun et tilasi takia kykene lähtemään mukaan.
Et kuulosta kyylääjätyypiltä, joten en usko että on kyse siitäkään.
Jokaisella ihmisellä täytyy olla vähän omaa aikaa, perhe tai ei, parisuhteessa tai ei. Kuinka paljon itse arvostit sitä että sulla on säpinää ja omia juttuja? Mieti sitä vähän aikaa. Kyllä se siitä ajan kans :)
tarkoitin tuolla hyvännäköisyydellä sitä, että ei sulla pitäis olla sen suhteen mitään pelkoa että se jättäisi sut, jollei ole komea. Yleensähän hyvännäköiset ihmiset kerää väkeä ympärilleen. Menin jälleen kerran liian pitkälle mielipiteissäni...
Onneksi olkoon!
Rakkauteen kuuluu pieni mustasukkaisuus, terveessä mittasuhteessa.. Sä siis nyt vihdoinkin rakastat aidosti miestäsi. Ja muutenkin alat avautumaan ja kasvamaan ihmisenä, eikö muuten ole hienoa! :)
Huomaat vielä, että tuo on parasta mitä sinulle on ikinä tapahtunut.. Tsemppiä!
Kyllä mä taidan olla rakastunut, mutta silti mietityttää oma asenne. En ole enään mikään pikkulikka ja tiedän, että mies ei liiku ulkona silmälaput silmillä eikä se normaalia olisikaan. Itsekkin saan tyydytystä siitä kun miehet katselee perään.
Minä en kuitenkaan fantasioi muista miehistä, mutta jotenkin sitä on tullut niin skeptiseksi, että välillä mietityttää josko mies fantasioi muista naisista, varsinkin nyt kun olen raskaana...
Tämä on todella tyhmää, koska joka päivä hän sanoo rakastavansa minua, meillä on seksielämä kunnossa,päivittäistä...
Mikä on että nainen ei voi pitää itseään viehättävänä kun on raskaana, vaikka mies kuitenkin ihailee pyöristynyttä vatsaa ja suurentuneita rintoja.
Pari päivää sitten hän kaupungilla ollessa hyvin rakastuneen näköisesti tuijotti mahaani ja sanoi, että mielestään hän on hoitanut hommat hyvin, että hyvältä näyttää:) ( vähän niinkuin että on pullat hyvin uunissa)
Joten hyvin pitäis olla asiat, kaipa tämä tästä sitten, 4kk raskautta jäljellä ja haluaisin todella vain nauttia tästä ajasta...