Hei.
Kaipaisin kovasti nyt henkistä tukea, ymmärtämistä, sanoja ja ajatuksia siitä, kuinka saan tunteeni ja elämäni kasattua edes hieman, etten ihan murskaantuisi suruun...
Suhteeni kariutui. Nainen halusi pois suhteesta ilman kovin selkeää syytä. Oli ne perinteiset "tahdon tilaa", "jotain puuttuu" jne. Silti kaikki oli kuin kaunissa toiveessa. Selvisimme aina kolhuista, elämä oli makoisaa ja pärjäsimme kaikinpuolin. Yhdessä saimme turvaa toisista jos tuntui pahalle. Itse ainakin olin onnellinen ja luulen, että nainenkin oli. Ainakin luulin tähän asti...
Juuri nytkin yrittää kyynel kirvota silmäkulmaan kun mietin, miten kaikki oli kivasti. Olin sisimmässäni pohtinut omaa elämääni ja todennut, että tämä on minulle hyvä, tähän haluan jäädä - pysähtyä ja rakastaa ikuisesti vain ja ainoastaan häntä kunnes matto nykäistiin alta ja kaikki on poissa... Hän katosi ja liukui kauemmas minusta, kunnes huomasin, että kauneimmat tunteeni menivät piiloon. Pelkään edelleen tätä yksinoloa, ahdistun kun ajattelen, että pysyväksi kuviteltu on katoavaista. Sydäntä puristaa. Tyypillisiä oireita mutta kun ne kohdalle osuu, niin ne ovat tavallista voimakkaampia ja koskettavat juuri sitä ihmistä syvältä...
Toivoisinko liikaa, jos toivoisin kauniita sanoja, rohkaisua, kenties konkreettisia ohjeita siitä, että miten irtaudun tästä väistämättömästä tilanteesta kaiken kivun keskellä?
Kiitos jo valmiiksi kaikille vastanneilla.
Kaipaisin kovasti nyt henkistä tukea, ymmärtämistä, sanoja ja ajatuksia siitä, kuinka saan tunteeni ja elämäni kasattua edes hieman, etten ihan murskaantuisi suruun...
Suhteeni kariutui. Nainen halusi pois suhteesta ilman kovin selkeää syytä. Oli ne perinteiset "tahdon tilaa", "jotain puuttuu" jne. Silti kaikki oli kuin kaunissa toiveessa. Selvisimme aina kolhuista, elämä oli makoisaa ja pärjäsimme kaikinpuolin. Yhdessä saimme turvaa toisista jos tuntui pahalle. Itse ainakin olin onnellinen ja luulen, että nainenkin oli. Ainakin luulin tähän asti...
Juuri nytkin yrittää kyynel kirvota silmäkulmaan kun mietin, miten kaikki oli kivasti. Olin sisimmässäni pohtinut omaa elämääni ja todennut, että tämä on minulle hyvä, tähän haluan jäädä - pysähtyä ja rakastaa ikuisesti vain ja ainoastaan häntä kunnes matto nykäistiin alta ja kaikki on poissa... Hän katosi ja liukui kauemmas minusta, kunnes huomasin, että kauneimmat tunteeni menivät piiloon. Pelkään edelleen tätä yksinoloa, ahdistun kun ajattelen, että pysyväksi kuviteltu on katoavaista. Sydäntä puristaa. Tyypillisiä oireita mutta kun ne kohdalle osuu, niin ne ovat tavallista voimakkaampia ja koskettavat juuri sitä ihmistä syvältä...
Toivoisinko liikaa, jos toivoisin kauniita sanoja, rohkaisua, kenties konkreettisia ohjeita siitä, että miten irtaudun tästä väistämättömästä tilanteesta kaiken kivun keskellä?
Kiitos jo valmiiksi kaikille vastanneilla.
Vastaukset 15
Vanhimmat
4 viikkoa mennyt ja eilen nukuin ensimmäistä kertaa hyvin, olin vielä selvinpäin!
Vietä aikaa sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa viihdyt. Koita keksiä jotain mielekästä tekemistä koko ajan. Ehkä vielä parempi jos vietät aikaa ihmisten kanssa jotka kertoo sulle koko ajan kuinka mahtava olet.
Älä turhaan yritä jotain seksiräpellystä, hetken on kivaa ja aamulla niin tyhjä olo että oksat pois suutarin joulukuusesta.
Aikaa vaan tarpeeksi väliin, niin alkaa helpottaa. Pitää vaan keksiä tekemistä, että se aika kuluu helposti.
Tuo unettomuuspuoli on varsin tuttua... nyt sekin alkaa vaivaamaan, sillä olen henkisen heikentymisen lisäksi heikentynyt fyysisestikin unettomuuden vuoksi.
Pahinta on tietysti niinä hetkinä kun ilmenee jotain joka muistuttaa hänestä...
Olen pyykännyt tuoksuja pois, olen piilotellut/ hävittänyt viimeisetkin mahdolliset rippeet tavaroista, jotka voisivat muistuttaa mutta aina jotenkin salaperäisesti törmään johonkin joka palauttaa alkupisteeseen.
Kavereita olisi mutta ne ovat kaukana ja en pääse turvautumaan heihin silloin kun on tarvetta. Puhelimet tietysti jotain auttaa ja sähköposti mutta ne eivät ole niin reaaliaikaisia ja niistä puuttuu läheisyydentunne.
En ole mennyt viinaan ja tuskin menenkään, sillä ei ole kauheasti varaa juuri nyt...
Olen joskus ollut tässä samassa tilanteessa ja tieto siitä, että minulla tämä "toipuminen" vie suunnattoman pitkiä aikoja, tuntuu pahalle. Kuinka voin kaiken tämän ajan hukuttaa itseäni tekemiseen, että muistot ei valtaisi ajatuksia. Ymmärrän mitä tarkoitat mutta en saa sitä riittävästi sisäistettyä tajutakseni ajan merkitystä.
niin kauan kuin käytät tuota iljettävää nikkiä.
Hus hus!
Pelleillään nyt sitten koko rahan edestä... WHYME, WHYME, WHYME.
Tavallaan tuo palautteesi oli huvittava ja paransi hetkellisesti huonoa oloa. Kiitos.
osaat lukea ketjua, niin huomaat, että minun kommenttini oli osoitettu nimimerkille "Piru".
Sinulle toivon tsemiä jatkoon!
Sitä näemmä on kaikki nin sekaisin, ettei erota tuollaistakaan asiaa. Sori.
Mutta silti, jos se olis ollu mulle niin se olis erilaisuudessaan ollut mainio. Näin mä sen ehdin jo kokea.
No hyvä, että hetkeksi ilahduit.
Vielä se paistaa aurinko sinunkin tällä hetkellä pilviseltä taivaalta.
Usko pois!
Mitäs vikaa tässä nickissä on? Niin kauan kun ihmiset ei näe pintaa syvemmälle, niin maailma menee päin helvettiä.
Minulla tuli ero 4 päivää sitten. Ja se ero jaksaa satuttaa. Vietän aikaa kavereiden kanssa, yritän keksiä muuta tekemistä, mutta silti muistot palaa mieleen. Pidetään kyllä vielä yhteyttä tämän exäni kanssa, mutta vain mailitse. Ehkä joskus tulevaisuudessa yritetään uudestaan, siihen on kuitenkin vielä piiitkä taival. Hän nimittäin petti minua.. Kaikki oli niin hyvin, sitten kaikki vietiin hetkessä pois. Mieleni on siirtynyt kokonaan toiseen maailmaan, mutta lopulta joutuu aina palaamaan todellisuuteen.
Täytyy vain yrittää jaksaa, mutta helppoa se ei ole..
4 viikkoa takana täälläkin, ja pikkuhiljaa olen päässyt raiteille. Voi kun joku olisikin voinut auttaa niinä suurimman tuskan hetkinä!! Mutta ei kukaan voi ottaa sitä kipua pois. Vain aika. Ja aika kuluu NIIN hitaasti! Mutta se kuluu. Kuten Piru sanoi, yritä keksiä mukavia tapoja kuluttaa aikaa. Kuuntele itseäsi ja tee juuri niitä asioita, joista pidät. Tai tee mitä vain, kunhan jotain teet, ettei tarvitse koko aikaa murehtia. Voi kun päässä olisi nappula, jota painamalla saisi kaikki surulliset ajatukset vaihdettua mukaviin... Mutta surut on surtava ja itkut itkettävä, ei siinä mikään auta.
Meilläkin oli kaunis, onnellinen parisuhde, josta mies lähti ihan yhtäkkiä. Veti maton jalkojeni alta. Enkä millään haluaisi hyväksyä tapahtunutta! Mutta hän teki päätöksensä. Kuitenkin minua helpottaa ajatus, että ehkä tiemme kohtaavat vielä. Jos meidät on tarkoitettu yhteen, kuten ajattelimme... Siihen ajatukseen ei saa ripustautua, omaa elämää on jatkettava, mutta ehkä se antaa pientä lohtua. Joka tapauksessa, mitä ikinä tulevaisuus tullessaan tuo, se tulee olemaan hyvää.
Ero voi olla äärimmäisen kasvattava kokemus. Ota siitä irti kaikki mahdollinen hyvä, mitä vaan voit kuvitella. Ei se turhaan tapahtunut. Sinulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä, oppia paljon. SIllä asenteella minä olen jaksanut nämä itkunsekaiset viikot. Hymy huulillani opettelen elämää.
Silti yhä kaipaan...
Hurjasti voimia sinulle.
minäkin koin tässä ensirakkauden..ja siitä luopumisen. kaikesta tuskasta huolimatta, yritä säilyttää hänet kauniina muistona, ilman katkeruutta tms..loppujen lopuksi sellaiset vihan tunteet yms. ei tee hyvää SINULLE..en kyllä tiedä, onko sulla sellaisia, mutta sellainen neuvo oli mulla. yritä jaksaa, itke kun itkettää..muistele, kun muistot tulee mieleen..älä työnnä niitä aina syrjään. anna tulla kaiken, ja niin monta kertaa aina uudestaan kun tarvit. jossakin vaiheessa huomaat, että hän on kaunis muisto...ja mistä sitä koskaan tietää...jos vaikka tiet kohtaa uudestaan. -ja jos mahdollista, puhu hänelle, miltä sinusta tuntuu. tsemppiä!
Usein käy niin, että nainen viestittää pitkän aikaa tarpeitaan, toiveitaan ja halujaan miehelle, joka luulee, että kaikki on hyvin. Mies ei huomaa naisen viestejä tai ei koe niitä tärkeiksi asioiksi (esim. romantiikka suhteessa, tms.). Ja lopulta nainen saa tarpeekseen, kun hänellä on olo, että tarpeita ei tyydytetä, vaikka nainen kokee viestittäneensä miehelle selkeästi, mitä tarvitsee.
Sitten nainen lopulta jättää miehen ja mies ei vieläkään ymmärrä mitä teki väärin.
En tahtoisi olla kirjoitustasi kohtaan kovin kriittinen nyt mutta jotenkin tuntuu, että sinu on vaikea hyväksyä sitä, että nainenkin voisi tehdä virheitä. Olet näemmä ensin sitä mieltä, että minä en ole huomannut ja osannut ottaa huomioon naiseni tarpeita. Niistä ei nyt kuitenkaan ole kyse, koska minua on vannotettu, että nämä asiat ovat kunnossa ja että olen ollut maailmankaikkeuden huomaavaisin mukavin ja ihanin ihminen. (Tämän vakuuttamiseen meni pitkään, sillä eihän tuollaista ihmistä silloin raskisi jättää) Muistinkin tästä listasta sen, että yksi kommentti oli "Olet ihan liian ihana ja rakastettava ihminen..." Silti tulin jätetyksi. Luulen, että kyse on jostain muusta mitä minulle ei voi kertoa... Tällainen iski minuun yhtäkkiä mutta miltään tunteelta ei varmaan tällaisen kohtalon osuessa kohdalle osaa välttyä. Tunnemyrskyt kuuluvat asiaan.
Eniten tässä konseptissa ihmetyttää se, että se tuntuu toistavan kaavamaisesti muidenkin kohtaloita. Onko naiselle tyypillistä käyttäytyä näin lopulta? Ihan pelottaa koko ajatus...
typerä tarina tähän rakoon.
Kunhan oli yksi tyypillinen kuvaus siitä, että eri planeetoilta ollaan.
Itse elän väkisin ylläpidetyssä kulissiavioliitossa, asunut välillä puoli vuotta poissa. Ja kokenut kantapän kautta sen, että vaimon kerran kuolleet tunteet eivät enää herää.
Meille kävi juuri noin, että aikoinaan vaimon vahvaksi kokemat viestit olivat minulle liian vaimeita huomatakseni sitä, että on tosi kyseessä. Taitaa kylläkin olla niin, että näin olisi joka tapauksessa käynyt ennemmin tai myöhemmin.
Itse olen tehnyt tuota samaista surutyötä vuosia, mutta liian usein katkaissut sen epärealistisilla toiveilla. Kai tuo katkera tie on vain käytävä loppuun ja katsottava, löytyykö sieltä pohjilta viellä elinkelpoinen ja omantunnonarvonsa takaisin löytänyt ihminen.