Hei.
Kaipaisin kovasti nyt henkistä tukea, ymmärtämistä, sanoja ja ajatuksia siitä, kuinka saan tunteeni ja elämäni kasattua edes hieman, etten ihan murskaantuisi suruun...
Suhteeni kariutui. Nainen halusi pois suhteesta ilman kovin selkeää syytä. Oli ne perinteiset "tahdon tilaa", "jotain puuttuu" jne. Silti kaikki oli kuin kaunissa toiveessa. Selvisimme aina kolhuista, elämä oli makoisaa ja pärjäsimme kaikinpuolin. Yhdessä saimme turvaa toisista jos tuntui pahalle. Itse ainakin olin onnellinen ja luulen, että nainenkin oli. Ainakin luulin tähän asti...
Juuri nytkin yrittää kyynel kirvota silmäkulmaan kun mietin, miten kaikki oli kivasti. Olin sisimmässäni pohtinut omaa elämääni ja todennut, että tämä on minulle hyvä, tähän haluan jäädä - pysähtyä ja rakastaa ikuisesti vain ja ainoastaan häntä kunnes matto nykäistiin alta ja kaikki on poissa... Hän katosi ja liukui kauemmas minusta, kunnes huomasin, että kauneimmat tunteeni menivät piiloon. Pelkään edelleen tätä yksinoloa, ahdistun kun ajattelen, että pysyväksi kuviteltu on katoavaista. Sydäntä puristaa. Tyypillisiä oireita mutta kun ne kohdalle osuu, niin ne ovat tavallista voimakkaampia ja koskettavat juuri sitä ihmistä syvältä...
Toivoisinko liikaa, jos toivoisin kauniita sanoja, rohkaisua, kenties konkreettisia ohjeita siitä, että miten irtaudun tästä väistämättömästä tilanteesta kaiken kivun keskellä?
Kiitos jo valmiiksi kaikille vastanneilla.
Kaipaisin kovasti nyt henkistä tukea, ymmärtämistä, sanoja ja ajatuksia siitä, kuinka saan tunteeni ja elämäni kasattua edes hieman, etten ihan murskaantuisi suruun...
Suhteeni kariutui. Nainen halusi pois suhteesta ilman kovin selkeää syytä. Oli ne perinteiset "tahdon tilaa", "jotain puuttuu" jne. Silti kaikki oli kuin kaunissa toiveessa. Selvisimme aina kolhuista, elämä oli makoisaa ja pärjäsimme kaikinpuolin. Yhdessä saimme turvaa toisista jos tuntui pahalle. Itse ainakin olin onnellinen ja luulen, että nainenkin oli. Ainakin luulin tähän asti...
Juuri nytkin yrittää kyynel kirvota silmäkulmaan kun mietin, miten kaikki oli kivasti. Olin sisimmässäni pohtinut omaa elämääni ja todennut, että tämä on minulle hyvä, tähän haluan jäädä - pysähtyä ja rakastaa ikuisesti vain ja ainoastaan häntä kunnes matto nykäistiin alta ja kaikki on poissa... Hän katosi ja liukui kauemmas minusta, kunnes huomasin, että kauneimmat tunteeni menivät piiloon. Pelkään edelleen tätä yksinoloa, ahdistun kun ajattelen, että pysyväksi kuviteltu on katoavaista. Sydäntä puristaa. Tyypillisiä oireita mutta kun ne kohdalle osuu, niin ne ovat tavallista voimakkaampia ja koskettavat juuri sitä ihmistä syvältä...
Toivoisinko liikaa, jos toivoisin kauniita sanoja, rohkaisua, kenties konkreettisia ohjeita siitä, että miten irtaudun tästä väistämättömästä tilanteesta kaiken kivun keskellä?
Kiitos jo valmiiksi kaikille vastanneilla.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jospa sinulle järjestyi tälla lailla tilaa jollekin VIELÄ PAREMMALLE ja KESTÄVÄMMÄLLE ???
:) Tsemppiä vaan!!!!
Näinhän se menee, että ihminen on siinä ikiaikaisessa suhteessa aina ja vain sen oikean kanssa. Jokakerta niin ajattelee ja jokaisessa lopussa on sen alku mutta suru ei kykene käsittelemään sitä niin.
Surussa ihminen näkee vain sen ainokaisen joka juuri katosi. Hän, jonka piti olla se oikea ja jonka kanssa voisi kasvaa elämän loppuhetketkin. Juuri nyt on vaikea nähdä sitä, että tämä olisi alku jollekin paremmalle... Unohdus olisi tie ulos mutta se unohdus ei ota tullakseen...
1. Älä ole uhri
2. Älä anna muiden sääliä sinua sillä juuri sitä muut haluavat. Muiden on "helpompi" kohdata sinut jos pitävät sinua reppanana. Älä anna niille sitä iloa
kaikella on tarkoituksensa...niin tällä sinunkin tilanteella. Aina kun jotain vanhaa kuolee on jotain uuttakin tiedossa!!Parisuhde on niin koukeroinen jos jotain yhdentävää asiaa voisi kertoa kaikki olisikin niin yllättävän suoraa.
Kaksi ihmistä jotka ovat läheisessä suhteessa se onkin monimutkainen yhtälö....kumpikin muuttuu psyykkisesti , fyysisesti ja sosiaalisesti.
Ehkäpä onkin niin että naisesi ei ollut valmis vielä vakavaan suhteeseen tai hänelle irrottautuminen siitä oli oman minän kasvun paikka?
Tärkeintä on nyt mielestäni se mitä sinä juuri nyt haluat tulevaisuudelta? Mieti sellaisia asioita joita tarvitset ilman mitään suhdetta menneeseen......ja siitä alat kokoamaan palapelin osasia yhteen!!!!!Sinulla on "lupa" surra menetettyä parisuhdetta, ja pitääkin surra jotta voi mennä taas eteenpäin. Tärkeää on , että et katkeroidu, masennu ja käperry surkuttelemaan itseäsi. Toisen syyttäminenkään ei auta tilannettasi...parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi!......Eli nyt otat ne keinot kehiin josta saat voimaa mennä eteenpäin juuri sinuna omana itsenäsi!!!!Kas kummaa, kohta huomaat ,päivittäin pikku hiljaa olet voiton puolella! Tsemppiä!!!!
Mikä olisi se keino, joka saisi käännettyä ajatukset toisaalle kaiken tekemisenkin keskellä? Tunnen, että tämä kirjoittaminen on osa sitä purkukeinoa mutta se ei riitä heti kun homaan, etten pui tätä asiaa. Unohdus olisi toivetila mutta sitä ei saa luotua ja olisiko se moraalisetikaan oikein, yrittää unohtaa ja peitellä sitä, mistä on aina unelmoinut ja jonka nimeen on jaksanut julistaa?
Olin aina ajatellut, että rationaalinen ihminen kykenee järjellä ohjaamaan moraalisesti oikeansuuntaista toimintaa mutta sekin ilmeisesti oli vain kuvitelmaa. Vaikeus pitäisi muuttaa helpottuneisuudeksi mutta millä taikatempulla senkin tekisi...?
Voi että kun pyörittelet just samanlaisia ajatuksia kuin minä! Kunpa tosiaan välillä sais ajateltua jotain muutakin, unohdettua edes hetkeksi...
Heips, AIKA on paras lääke!!! Surra pitää silloin, kuin surettaa. Pää työstää kyllä ikävän pois. Tarpeeksi kauan, kuin olet asioita miettinyt, niin eipä tarvii miettii niitä koskaan enään. Älä tee mitään väliaikaisia ratkaisuja, että unohtaisit. Se on vain asioitten työntämistä hetkeksi syrjään.
Olen pahoillani tilanteestasi ja ymmärrän sinua kyllä. Olen kokenut sen jo parikin kohtalokasta kertaa.
Erittäin hyvää jatkoa sulle ja hyvää Joulua!! =)
ehkä naisen mielestä kaikki ei oo ollu niin hyvin . mun mieheni ei nää meidän parisuhteessa mitään vikaa ja jos jotain näkee niin ei edes yritä korjata niitä . parisuhteessa kun ei yksin pysty sitä pystyssä pitämään !
en tarkoita että sulla olisi näin , mut se oli vaan ajatus mikä tuli mieleen .
ootko pystyny keskustelemaan naisesi kanssa ?
Itse olen täysin samassa tilanteessa, oltiin yhdessä
muutama vuosi. Olin enemmän kuin onnellinen.
olin rakentanut koko tulevaisuuden suunnitelmani
maailman ihanimman tytön rinnalle.
Sitten sainkin kuulla nuo samat tutut: "tahdon tilaa,
haluan olla yksin, miettiä asioita, olla vapaa,
mennä miten haluan satuttamatta muita.
Tämäkö ei sitten satuttanut??
Nyt joudun suunnittelemaan koko tulevaisuuteni uudestaan.
Vielä en siihen pysty, suru on liian suuri siihen.
Tiedän, että esim. kavereiden kanssa oleminen helpottaa,
mutta minusta se ei ole ole kuitenkaan oikea ratkaisu.
Mielestäni ei ole oikein syrjäyttää surua toisten ihmisten
avulla.
Suru täytyy surra pois. Suremisessa voi olla hyvänä
apuna joku ihminen johon luottaa.
Väärin on juhlia/juopotella kavereiden kanssa ja näin unohtaa.
Itse en pitänyt siitä, kun minulle sanottiin että:
Aika parantaa. Ei se silloin helpota oloa yhtään.
Parempi on auttaa jaksamaan jotenkin muuten ja kuunnella,
kuin jakaa vanhoja kliseitä.
Minun parisuhteeni päättymisestä on jo 9 kk ja vieläkin tekee kipeää. Olimme yhdessä melkein neljä vuotta ja olin varma, että olin löytänyt elämäni miehen. Suhteemme loppui siihen, ettei hän enää sanonut rakastavansa minua.
Alku oli kaikista kamalinta, vaikka miten yritti pitää ajatukset kasassa, niin ne pyörivät vain hänessä. Itkin yöt ja päivät, hyvä etten töissäkin. En voinut ymmärtää, miksi niin piti käydä. Jutteleminen lähimmille ihmisille auttoi jonkin verran.
Suru on vain surtava pois ja käytävä läpi kaikki erilaiset tunteet hillittömästä kaipuusta vihaan.
Ja on vain jostain ajan myötä kaivettava esille positiivinen ajatus siitä, että jotain parempaa täytyy olla luvassa.
Itse olen tehnyt sen virheen, että jatkamme suhdettamme ystävinä. Minulla ei ole vielä voimia sanoa hänelle, että parempi kun ei pidettäisi yhteyttä. Joka kerta kun kuulen hänestä, menee pääni pyörälle ja tunteet heittelevät laidasta laitaan, vaikka luulinkin jo olevani suht sinut asian suhteen.
Uusi rakkaus on vanhan surma?
Voisin kuvitella että oma mieheni kirjoittaisi juuri samanlaisen tarinan. Mutta en ollut onnellinen koska pelkäsin häntä. Minusta on pöyristyttävää että mieheni ei huomannut/ottanut kuuleviin korviinsakaan kun olisin halunnut kertoa. Miten joku voi olla niin sokea?
Sinun naisesikaan ei varmaan ollut onnellinen. Ei toista tyhjästä jätetä. Itse en haluaisi elää ihmisen kanssa joka ei haluaisi elää minun kanssani. Haluaisitko sinä?
Jaksamista.