Nykyisin toitotetaan paljon sitä, miten lapset kärsivät avioerossa, että pitäisi ajatella lapsia eikä juosta itsekkäästi oman onnensa perässä. Jossain lehtikirjoituksessa syyllistettiin eronneita vanhempia niin, että tunsin yhteiskunnan ja yhteisön tuomitsevan minut jo pelkästä avioeron ajattelemisesta.
Mutta! Ahdistun avioliitossani hulluuteen saakka, mieheni on mustasukkainen ja omistushaluinen, ei kylläkään väkivaltainen toistaiseksi, pieniä viitteitä alkoholin vaikutuksen alaisena kylläkin jo havaittavissa. En ole koskaan antanut hänelle pienintäkään aihetta mustasukkaisuuteen, päinvastoin olen hieman varonut tilanteita, joista voisi tulla sanomista. En saa käydä yksin juurikaan missään, ja jos onnistun viikkojen pehmittelyjen jälkeen lähtemään jonnekin, hän soittaa minulle monta kertaa illassa ja tekstiviestejä satelee jatkuvasti. Puhelinta en oikein uskalla laittaa kiinni, koska siitäkin saan sitten kuulla. Viestien ja puhelujen sävy on niin kummallinen, että epäilen todella hänen mielenterveyttään.
Silloin, kun olen kotona, kaikki on ok. Tosin, hänellä on raivostuttava tapa soittaa minulle monta kertaa päivässä töihin, koen sen niin, että hän vahtii minua töissäkin.
Minusta tuntuu, että en jaksa tätä enää. En enää edes pidä hänestä ihmisenä, hänellä on muutenkin niin ahdas maailmankatsomus, että saan hävetä hänen julki laukomiaan asioita jatkuvasti. Olen itse luonteeltani täysin erilainen, vapaamman kasvatuksen saanut, avaramielinen ja yksilön vapautta kannattava. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sallisin pettämisen parisuhteessa, siitä ei ole kysymys.
Mieheni on tehnyt selväksi, että hän odottaa minun pysyvän kotona lasten takia, olen huono äiti, jos suunnittelenkaan muuta. Näin ollen paine tässä parisuhteessa pysymiseen vain lasten takia tulee yhteisön lisäksi myös parisuhteen toiselta osapuolelta.
Kysynkin... onko minun todellakin pakko oman mielenterveyteni uhalla, mutta lasten takia alistua tähän? Tiedän kyllä, ettei ole, kysymys on oikeastaan retorinen, haluaisin vaan kuulla onko kenelläkään vastaavaa kokemusta... ja miten siitä on selvitty...?
Mutta! Ahdistun avioliitossani hulluuteen saakka, mieheni on mustasukkainen ja omistushaluinen, ei kylläkään väkivaltainen toistaiseksi, pieniä viitteitä alkoholin vaikutuksen alaisena kylläkin jo havaittavissa. En ole koskaan antanut hänelle pienintäkään aihetta mustasukkaisuuteen, päinvastoin olen hieman varonut tilanteita, joista voisi tulla sanomista. En saa käydä yksin juurikaan missään, ja jos onnistun viikkojen pehmittelyjen jälkeen lähtemään jonnekin, hän soittaa minulle monta kertaa illassa ja tekstiviestejä satelee jatkuvasti. Puhelinta en oikein uskalla laittaa kiinni, koska siitäkin saan sitten kuulla. Viestien ja puhelujen sävy on niin kummallinen, että epäilen todella hänen mielenterveyttään.
Silloin, kun olen kotona, kaikki on ok. Tosin, hänellä on raivostuttava tapa soittaa minulle monta kertaa päivässä töihin, koen sen niin, että hän vahtii minua töissäkin.
Minusta tuntuu, että en jaksa tätä enää. En enää edes pidä hänestä ihmisenä, hänellä on muutenkin niin ahdas maailmankatsomus, että saan hävetä hänen julki laukomiaan asioita jatkuvasti. Olen itse luonteeltani täysin erilainen, vapaamman kasvatuksen saanut, avaramielinen ja yksilön vapautta kannattava. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sallisin pettämisen parisuhteessa, siitä ei ole kysymys.
Mieheni on tehnyt selväksi, että hän odottaa minun pysyvän kotona lasten takia, olen huono äiti, jos suunnittelenkaan muuta. Näin ollen paine tässä parisuhteessa pysymiseen vain lasten takia tulee yhteisön lisäksi myös parisuhteen toiselta osapuolelta.
Kysynkin... onko minun todellakin pakko oman mielenterveyteni uhalla, mutta lasten takia alistua tähän? Tiedän kyllä, ettei ole, kysymys on oikeastaan retorinen, haluaisin vaan kuulla onko kenelläkään vastaavaa kokemusta... ja miten siitä on selvitty...?
Vastaukset 8
Vanhimmat
KUN ÄLKÄÄ HYVÄT IHMISET MENKÖ NAIMISIIN ENNEN KUN OLETTE TUNTENEET TOISENNE MONTA VUOTTA!!!
ON ÄLYTÖNTÄ TEHDÄ LAPSIA SELLAISEN IHMISEN KANSSA, JONKA KANSSA EI TULE täydellisesti TOIMEEN, MYÖS TULEVAISUUDESSA. AJATELKAA!!!
Olen ihan samaa mieltä, mitä turhaan hetiköidä minkään naimisiin menojen kanssa, kun yhdessä voi olla muutenkin..koko avioliitto-instituutio voitais mun puolesta lopettaa.
... on se sellainen kristallipallo mistä näkee tulevaisuuteen vuosien päähän? Voi olisipa mullakin ollut se silloin kymmenen vuotta sitten!
Miten olet erehtynyt menemään naimisiin noin ahdasmielisen (niin kuin sanoit) ihmisen kanssa?
No sanotaanko näin, että rakkaus on sokea ja pitkämielinen. Alkuun meni vielä ihan hyvin, silloin kun riitti se, että istutaan kotona sohvalla kylki kyljessä.
Nyt kun itselleni on tullut ikää ja lasten myötä oma identiteetti on vahvistunut ja itsevarmuus on lisääntynyt, silmätkin ovat avautuneet... enää se sohvannurkka ei riitä, ehkä vikaa on sitten minussakin. Mutta tosiasia kuitenkin on, että en ole enää se sama ihminen, joka meni vuosia sitten naimisiin ja minusta tuntuu, ettei mieskään ole enää sama. Maailma muuttuu, ja ihmiset sen mukana, sille ei voi mitään, ja sitä on turha jahkailla, miksi alunperin on menty naimisiin ja miksi on lapsia tehty. Eihän tässä maailmassa saa mitään, jos ei joskus elämässään uskalla.
Kysymyshän onkin siitä, onko äidillä/vaimolla enää oikeutta muuttaa mieltään, onko oikeutta ajatella itseään, vai tuleeko uhrata itsensä ja naiseutensa äitiyden ja perhe-elämän alttarille, näin teatraalisesti sanottuna. Rakastan lapsiani yli kaiken, ja näin sitä tietysti on taipuvainen asettamaan heidät etusijalle, eikä tahdo aiheuttaa heille surua perheen hajoamisen takia. En tiedä, en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi.
Mitäpä jos menisitte yhdessä parisuhdeterapeutille vai miksi niitä nyt sitten nimitetäänkään? Koittaisitte ulkopuolisen ihmisen avulla puhua asioita halki ja kenties tavallaan tutustuisitte toisiinne uudelleen. Tai ainakin oppisitte ymmärtämään toistenne näkökulmia.
Eihän missään sanota, että ihmisen pitää uhrata itsensä minkään asian vuoksi. Sinulla kuitenkin tuntuisi olevan vielä halua yrittää eteenpäin ja siksi en vielä sinuna luovuttaisikaan.
Mikäli asiat eivät kuitenkaan kaikesta huolimatta ala selviytymään, niin eiköhän parempi vaihtoehto kaikille ole kuitenkinkin se, että olet henkisesti ehjä. Avioero on varmasti todella raskas ratkaisu, mutta onko kärsiminen sitten kuitenkaan parempi vaihtoehto, sen päätät sinä.
Voimia ja jaksamista!
vie tie tai sitten puhutte keskenään asiat selville. Kannattaa kysyä miksi soittelee jatkuvasti ja luuleeko että kuolaat muiden miesten perään. Kerro asiat niin kuin on, ja kerro myös ehdot. Mikset voisi myös sanoa että panet kännykän kiinni jos jatkuvasti kyttäät. Ellei puhuminen tehoa, kirjoita ystävällissävyinen kirje hänelle mitä haluat ja mikä ahdistaa.
Kahlitsevassa liitossa on aika ikävä olla. Entäpä jos mies onkin ollut uskoton ja pelkää että sinähän voit tehdä samoin -> mustasukkaisuus.
Avioero on epäonnistunut ihmissuhde ja osoitus siitä ettei pari kykene hoitamaan ongelmiaan eikä ole kyennyt hoitamaan parisuhdettaan. Miten sitten myöhemmin kykenisi kun kriiseihin joka liitossa joudutaan?
Ota itsellesi tilaa! Kunnon rakentava riita voisi olla hyväksi.
Mitäs hyötyä sinusta lapsillesi olisi, jos sekoat?!
Ja minä en ymmärrä tuota ainaista jankutusta perhe,perhe. Ettekö te, lapset ja sinä sitten olisi perhe?! Ja luulen, että parempi perhe kuin nykyinen, jossa sinä voit huonosti.
Äläkä anna miehesi syyllistää sinua, että olisit huono äiti. Olisit paljon parempi, jos pitäisit mielenterveytesi kunnossa.
Ja voit olla varma: mustasukkaisuus pahenee vaan ajan saatossa. Sit sinä vasta lirissä oletkin, jos nyt alistut vahdittavaksi. Ja mieti mitä elämä on sit jos siihen vielä tulee väkivalta.