Olen 27-vuotias nainen ja olen tiennyt jo murrosikäisestä asti, etten halua lapsia, tai ainakaan en halua biologisesti omia lapsia. En halua ns. oman vereni ja geenieni siirtyvän muihin, enkä toisaalta kokea ns. biologista äitiyttä.
Olen ollut lastentarhassa työharjoittelussa ja kollegani kehuivat 'otettani' lapsiin todella hyväksi. En olekaan missään vaiheessa epäillyt kykyäni kasvattaa lasta/ lapsia, mutta olen miettinyt jaksaisinko todella olla äiti 20vuotta ja vielä senkin jälkeen. Mitä 'menettäisin' sillä aikaa?
Minulla on myös taipumusta ns. perfektionismiin, eli kodin pitää olla aina siisti ja asiat tehdä ns. armeijan-tyylillä, aikatauluja, suunnitelmia. Olen ajatellut, että mikäli minulla olisi lapsia, kuinka vaikeata tällaisen järjestelmän ylläpitäminen olisi ja kestäisikö parisuhteeni lasten biologiseen isään ( jos suhde, sellainen, jossa minä ns. äitipuoli ) / jos adoptiolapsia, niin suhteeni mieheeni ja entä lasten elämän laatu?
Nyt haluaisinkin kuulla sekä MIESTEN, että NAISTEN omakohtaisia kokemuksia siitä, missä IÄSSÄ tulitte tietoisiksi siitä, haluatteko lapsia, vai ette. Millainen perhe-elämän kuva teillä oli? Jos jo nyt lapsia, niin kuinka hyvin nuo 'odotukset' pitäneet paikkansa?
Sekä kommentteja, jos täällä on JOKUNEN toinenkin joka ei välttämättä halua lapsia. ;))
Olen ollut lastentarhassa työharjoittelussa ja kollegani kehuivat 'otettani' lapsiin todella hyväksi. En olekaan missään vaiheessa epäillyt kykyäni kasvattaa lasta/ lapsia, mutta olen miettinyt jaksaisinko todella olla äiti 20vuotta ja vielä senkin jälkeen. Mitä 'menettäisin' sillä aikaa?
Minulla on myös taipumusta ns. perfektionismiin, eli kodin pitää olla aina siisti ja asiat tehdä ns. armeijan-tyylillä, aikatauluja, suunnitelmia. Olen ajatellut, että mikäli minulla olisi lapsia, kuinka vaikeata tällaisen järjestelmän ylläpitäminen olisi ja kestäisikö parisuhteeni lasten biologiseen isään ( jos suhde, sellainen, jossa minä ns. äitipuoli ) / jos adoptiolapsia, niin suhteeni mieheeni ja entä lasten elämän laatu?
Nyt haluaisinkin kuulla sekä MIESTEN, että NAISTEN omakohtaisia kokemuksia siitä, missä IÄSSÄ tulitte tietoisiksi siitä, haluatteko lapsia, vai ette. Millainen perhe-elämän kuva teillä oli? Jos jo nyt lapsia, niin kuinka hyvin nuo 'odotukset' pitäneet paikkansa?
Sekä kommentteja, jos täällä on JOKUNEN toinenkin joka ei välttämättä halua lapsia. ;))
Vastaukset 24
Vanhimmat
Nuorempana suorastaan inhosin lapsia.
Jos vaikka kaupassa joku lapsi piti ääntä ärsytti se suunnatoomasta ja katsoin vain vihaisesti.
Kämppä piti olla kunnossa,ei perjantai tuntunut perjantailta jos en ollut siivonnut.Siis matot pihalle yms. kunnon siivous siis.
Minulla oli 2 kissaa jotaka olivat kaikkeni.
Kun olin 27 tapasin miehen pian tajusin että haluan tämän kanssa perheen.
30 oli kun eka lapsi syntyi,nyt olen 33 ja lasia 2kpl
Äitiys ja pitenpi parisuhde on yllättänyt positiivisesti.(enne tätä parisuhdetta vain muutaman vuoden suhteita,kyllästynyt olen aikaisempiin poikaystäviini parissa vuodessa)
Omat lapset ovat aivan ihania,kauniinpia maanpäällä...Olen ajatellut että jos olisin nuorempana tiennyt mitä tiedän nyt,niin lapsia taitais olla muutama enemmän...
Tiesin jo ihan teininä että haluan lapsia ja jäädä kotirouvaksi. Sillä silmällä katselin aina miehiäkin, olisiko hyvä isä, pystyykö taloudellisesti elättämään perheen ; ) Lapset (3) jo murrosikäisiä ja yhä rakastunut samaan mieheen ja 12vuoden kotona olon jälkeen olen nyt ollut työelämässä 3v ihan oman halun takia (tosin teen puolipäivätyötä). Itse olisin voinut myös adoptoida lapsen tai lapsia, mutta mieheni halusi omia kun kerran oli mahdollista...Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä että kaikkien ei tarvitse hankkia lapsia ja on tässä tilanteessa rohkeaa tunnustaa itselle se mitä todella haluaa. Lapsia ei kannata tehdä vaan sen takia että kuuluu hankkia pari lasta ja rivitalo, koira ja hyvä auto ja niin ehkä se kesämökki ; )
olen aina tiennyt että haluan oman perheen, siis miehen ja lapsia. Jos ei omia, niin sitten adoptoituja, mutta onneksi on omia suotu.
Tapasin aviomieheni 22-vuotiaana ja ja melko pian seurustelun alettua kerroin että pitkäaikainen haaveeni on lapsiperhe, ja jos se ei hänelle käy niin ovi on tuossa. No, ei tuosta säikähtänyt ja nyt kymmenen vuoden jälkeen yksi on maailmassa ja toinen on tulossa. Ennen aviomiestäni kerkesin luuhailemaan ja bilettämään/seurustelmaan muidenkin kanssa, mutta yksikään suhde ei ollut ollut sellainen että olisin halunnut niihin lapsia. Varsinainen vauvakuume minuun iski 26-vuotiaana, mutta silloin mieheni ei vielä olltu valmis. Ensimmäisen lapsen sain 29-vuotiaana, kun molemmat olimme valmistuneet ja naimisissa.
Itse en ole ikinä ole kauhean innostunut ollut pikkuvauvoista, mutta esim. sukulaislapset ovat muuttuneet tärkeiksi opittuaan puhumaan. Eikä ne "naapurin kakarat" edelleenkään minua välttämättä viehätä. Silti olen superonnellinen esikoisestani ja tulevasta.
Tuo alkuperäisen perfektionismi ei kyllä sovi kauhean hyvin yhteen lapsiperheen arjen kanssa, mikäli tahtoo selvitä arjesta uupumatta. Joten kun sinulla on selvät suunnitelmat, turhahan niitä on muuttaa.
Ikää on jo 42, ja ihmettelen vieläkin mikä on "vauvakuume"? Joskus parikymppisenä jouduin väkisin lapsenvahdiksi ja se oli niin tympeää hommaa kuin tympeää vain voi olla. En vaan viihdy lasten parissa. Siitä se päätös lähti etten ainakaan väkisin vain sen takia kun muutkin tekee, ala lapsia väsäämään. Sisarukset kun teki lapsia niin se päätös vaan aina vahvistui. Mielenkiintoni ei riittänyt heidänkään lapsia kohtaan. On paljon mukavampaa harrastella omia mielenkiintoisia harrastuksiaan kuin leikittää jotain pikkukakaraa. Sukulaisilla kylässä ärsytti ainainen lasten videoiden huudattaminen ja ne kamalat lasten laulut ym. muumi pälätykset. Taantuuhan siinä itsekkin jos moisia pitää kuunnella päivästä toiseen.
Monet naiset joutuu painostaan ja pakottaan miehiään osallistuun lastensa kanssa olemiseen ja hoitamiseen. Tiedän miten vastenmielistä se homma on enkä yhtään ihmettele miksi kaikkia ei kiinnosta lastenhoito. Näiltä miehiltä ei usein edes kysytä haluaako lapsen tai ei, nainen vaan päättää tehdä sitten alkaa tappelut.
Liittomme on toiminut ilman tappelemista yli kaksikymmentävuotta kun lapsia ei ole väkisin tehty ja kumpikaan meistä ei ole niistä kiinnostunut.
Minä olen teinistä asti halunnut lapsia..olen ollut ystäväpiirissäni ensimmäinen kuka on puhunut lapsista ja perheestä..joskus puhuin ihan tosissani viittä ja että haluan ensmmäisen ennen kuin täytän 20..noh, nyt on tulossa ensimmäinen eikä todellakaan ennen 20 ikää...onneksi ei löytynyt vakituista miestä ennen tätä:) ja se lapsimäärä..noh, katsotaan nyt.. :) Jotkut ystävistäni ovat aina sanoneet että eivät koskaan hanki lapsia...osa oman lapsuutensa takia, osa ura-haaveiden takia...osa näistä taas on muuttanut mielensä kun mies on löytynyt..
mutta miksi kaikkien pitäisikään hankkia omia lapsia? Kyllä maailmassa riittää adoptoitavia ja yksinhuoltaja-isiä:) joidenkin mielestä voi ola jopa parempi että joku ottaisi huoltaakseen jo olemassa olevia lapsia kurjista oloista , kuin tekisi lisää jo muutenkin täydelle maapallolle..jos haluaa ajatella näin...itse kuitenkin en olisi osannut kuvitella itseäni lapsettomana..tai osaisi kuvitella..syy siihen on ehkä se että en ole kovinkaan kunnianhimoinen uran ja koulun suhteen...minulle perheen perustaminen ja sen Oikean löytäminen on aina ollut tärkeää.. :)osasyy saattaa olla siinä että äitini on aina ollut kotiäiti..ehkä siitä on siirtnyt myös minulle jotain:) näistä ystävistäni ketkä eivät halua lapsia, osa on ollut ura-vanhempien lapsia ja jääneet ilman aikaa...
mutta ihan uteliaisuudesta..miksi et halua kokea biologista äitiyttä?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=692&posting=22000000017620089
Olen 30 v. nainen ja niin kauan kuin muistan ollut sitä mieltä etten halua/ole valmis äidiksi. Ympäristön painostus on jo useampana vuotena ollut erittäin kova ja esim. työtoverien hyvää tarkoittavat kommentit (koskas se sinä jäät äitiyslomalle) ahdistavat kovasti. Toivoisin että minuunkin iskisi se paljon puhuttu vauvakuume mutta ei niin ei. Olen seurustellut kolmisen vuotta avomieheni kanssa, kerroin jo suhteen alussa tästä asiasta hänelle ja silloin se ei ollut ongelma mutta nyt hän on alkanut puhua että haluaisi ehkä kuitenkin lapsia. Olen henkisesti aika rikki koska meillä on ollut hyvä suhde ja rakastan häntä kovasti. Mutta tunnen kuitenkin etten pysty pakottamaan itseäni hankkimaan lapsia, koska asia tuntuu minusta niin vieraalta enkä voisi taata että olisin lapselle hyvä ja rakastava äiti. Tällä hetkellä suhteemme on 'vaiheessa', jatkamme yhdessä ja avomieheni toivoo että hänen vauvakuumeensa tarttuisi minuunkin. Mutta eihän sitä loputtomiin voi odotellakaan joten pahoin pelkään että ero häämöttää lähitulevaisuudessa. Onko muita joilla on samankaltaisia kipeitä kokemuksia asiasta?
On kokemusta. Kuutisen vuotta seurustelua ja useampi vuosi avoliitossa, kunnes eksään iski vauvakuume. Itse olen siis vela. Erohan siitä tuli, ja se olikin paras ratkaisu. Nyt minulla on avomies joka ei myöskään halua lapsia.
Miksi pitäisi olla "valmis" äidiksi? Usein käytetään tätä sanontaa. Ikään kuin olisi jokin ohjekirja, jonka mukaisesti pitäisi elää.
Minä olen tiennyt teini-iästä, että en halua lapsia. Se on aina ollut itsestään selvää. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan (opiskeluaikoina tein työkeikkoja päiväkodeissa) mutta en vain halua sellaista perhe-elämää, johon kuuluu lapsia. Vauvakuumetta ei ole koskaan ollut.
Avomieheni ei myöskään halua lapsia.
Ennen halusin 3 lasta. Oli aviomies, mutta vain puoleksi nainen, kun ei ollut äiti. Nyt on lapsi 7,5 kk ja avioelämä on jäätynyt niin, että asutaan saman katon alla kuin ventovieraat, että äiteys tuli, naiseus katosi. Väkisinkin kokee katkeruutta lasta kohtaan. Miehen mielestä mitään ongelmaa ei ole, mutta tarvitsen läheisyyttä ja olen liian nuori epätyydyttävään elämään ja mietin, oisko elämä parempaa ilman miestä.
...ilman miestä vaan ilman lasta. Lapsi pilaa ensin parisuhteen ja lopulta koko elämän, valitettavasti.
Vai pilaa lapsi koko elämän, et ole tainnut olla kovin toivottu lapsi silloin joskus vanhemmillesi, sinusta ei siis ole ollut lapsena ollenkaan iloa vanhemmillesi eivätkä vanhempasi pidä sinusta vieläkään vaikka olet aikuinen. Ei kai kukaan, jota on joskus rakastettu voi noin ajatella.
edelliselle:
Lapsi kasvaa, älä turhaan ole katkera sille. Meitä on auttanut asenne, että helvettiä tulee olemaan pikkuvauva aika eikä meille jää kahdenkeskistä aikaa, mutta ei sitä loputtomiin kestä. Taaperoiässä sitten on jo paljon mukavanpaa. Rankat ajat ovat pian sinullakin takana, usko pois ja voitte alkaa elämään enemmän normaalia elämää.
että mun "alkuperäistä" kitisevää pikkuvauvaa ei ole (49 cm ja 3210 g). Nyt on vaativa iso heppu (arviolta 75 cm ja n. 10 kg), joka osaa karjahdella ja komennella, mutta olla myös niin hurmaava, että ei voi ku nauraa. Toivoisi vain, että joskus olisi hetki aikaa itselle, että pääsis vaikka hierojalle tai kampaajalle. Ja jospa se parisuhdekin lämpenisi, kun se pikkumies tosta vähän kasvaa ja tulee omatoimisemmaksi. Isillä ja pojallakin on paljon enemmän yhteistä tekemistä nyt, kun poika alkaa jo leikkiä ja kujeilla. Kunpa sitä aikaa olisi vain joskus äidillekin...
Vierestä monen kaverin elämää katselleena ja kuunnelleena olen huomannut, että ei se lapsi ainakaan paranna suhdetta.
< ja sellainen isä joka kohtelisi lapsiansa aidosti ja tukemalla näitä ja Pitämällä yhteyttä ja Välittämällä näistä ja Olemalla Oikeudenmukainen.kurinalainen.tiukka.Humoristinen ja Leijonamies ja sellainen Mies joka toisten arvosteltaessa Nousisi 0-2 asemasta 3-5teen ja Puolijumalaksi Ja sellainen Mies Joka Iloitsisi lastensa puolesta ja Tukisi Näitä eikä sellainen sika joka kohtelisi alentuvasti perhettään
23-vuotias, kun yhtäkkiä tuntui varmalta, että haluan joskus lapsia, aiemmin olin enemmäm empivällä kannalla.
Nuorena lapset olivat itsestään selvyys, että pari kolme mukulaa jne. Vaan elämä ei mene aina niin kuin itse ajattelee. Lasta ei kuulunut ja lopulta lääkäritkin antoivat tuomion että omaa lasta et saa. Siihen turtui, vielä enemmän turtui ihmisten kyselyihin. Lopulta asian hyväksyi, elämän täytti miehen lapset entisestä liitosta - liene aika selvä valinta, että jotenkin hain yh-isää ja onnekseni löysinkin, jotta perheessä olisi lapsia vaikkei omia olisikaan ja rakastan heitäkin kuin omiani -kummilapset ja tuttavien mukulat :) Viime juhannuksen alla kuitenkin kaikkien yllätykseksi, jopa lääkäreiden raskaustesti näytti plussaa, niin mietin että jokin tarkoitus tällä asialla on, että 15 vuoden jälkeen sain oman pienen. Lapsettomuudella on ollut oma sija elämästä, ja oppinut kunnioittamaan ihmisiä niin niitä kellä on lapsia kuin niitäkin jotka eivät niitä ole halunneet, koska toisinaan vaikka itse mitä haluaisimme elämä voi mennä aivan toisin
Siis. Koko nuoruuteni sitä julistin, etten halua ikimaailmassa lapsia. "Olen liian itsekaäs", sanoin. Ja sitten löysin elämäni miehen... Rakkaus sekoittaa jäääräpäänkin. Tässä sitä ollaan, 23v. ja lapsi syntyy 3kk kuluttua. Tapasin mieheni 20-vuotiaana ja naimisiin menimme viime lokakuussa. Enkä voisi olla onnellisempi! :)
Hauska nähdä miten kovine ri tahtiin ihmiset kasvavat... Mun nuoruus kesti kyllä ihan näihin päiviin asti (olen nyt 31) ja vasti nyt alan hiljalleen kokea olevani aikuinen. Ja ei, ei ole vauvakuumetta vieläkään: koko nuoruuteni ja nyt tämän varhaisaikuisuuteni olen ollut varma etten lapsia halua... Rakas mieheni tosin niitä kovasti haluaisi, olemme olleet yhdessä 5 ihanaa vuotta, joten asiaa joutuu väkisinkin miettimään.
isona viisi lasta.
Nyt minulla on kaksi, enkä tahdo aina jaksaa niidenkään kanssa. Ihania kyllä ovat, pois en antaisi.
Haluaisin vielä kolmannen, mutta nyt mietityttää jaksaisinko vielä tällä iällä (38v.) yhden pikkulapsen.
pitänyt ikipäivänä äitiä tulla, mutta niin vain niitä on neljä tupsahtanut ja kaikki ovat oikein toivottuja
Jo alle parikymppisenä halusin tulevaisuudessa suurehkon perheen. En ajatellut asiaa mitenkään geenien kannalta, vaan yksinkertaisesti pidin ja pidän lasten hyörinästä ympärilläni. Se on elämän makuista. Lasten kanssa on myös kiva puuhastella monenlaista. Nyt hyvän matkaa päälle kolmenkympin ikäisenä meillä on neljä lasta. Se on oikein sopiva määrä muuten, paitsi matkustelu on hirveän kallista kun ei mahduta yhteen laivan hyttiin tai hotellihuoneeseen :) Mutta yhtään lasta en antaisi pois ja kun välit on vaimonkin kanssa kunnossa niin mikäs tässä on porskutellessa eteenpäin.
Me ei olla perfektionistejä kumpikaan, eikä harrasteta elämän 'suunnittelua'. Reissuunkin lähdetään yleensä siten että mulle tulee idea mieleen ja kun sen vaimolle kerron, hän innostuu heti ja parin tunnin päästä ollaan jo tien päällä.
En halua ottaa vastuuta lapsista enkä vajota enää itse lapsen tasolle. Itsekin olen onnellinen ilman lapsia, en ole koskaan ymmärtänyt hössötystä "perheen" perustamisesta.
Kannattaa miettiä tarkkaan, haluaako antaa riistää vapautensa.
olisi upeaa Tulla Isäksi muttei ihan heti vaan aika sopivassa raossa...sanotaan siinä 27-33 v
28-36 v...Kuuden lapsen isä < 3 Poikaa Ville.Toni.Aaron ja 3 Tytön anniina.mira.Kielo amanda taikka sanotaan aika vaivihkaa ja Olisi Upeaa olla 9 lapsen setä ja 7 lapsen isoisä ja 8 lapsen vaari ja sitten Vielä Sellainen isä Joka ennen kaikkea Tukisi rakastaisi ja Kohtelisi lapsiaan oikeudenmielisesti ja sellainen jota lapset ja Kolme koiraa olisivat vastassa ja sitten sellainen isä Joka opettaisi Nuorempaa poikaansa ajamaan ja pelaamaan jalkapalloa ja jääkiekkoa ja sitten sellainen isä joka Ulkomailta Tullessaan Koppaisi lastensä äidin anne.Linda.marianne.saija.Miia.Hanna syliin ja sitten taas taputtaisi Koiriaan ja < sellainen Isä joka vielä korjaisi autojaan ja rassaisi Niitä ja sellainen isä < naapurin Mies Joka pitäisi tiukkaa kuria mutta Hymyilisi Kuitenkin ja sellainen naapurin setä.Naapurin äijä.Ukko Joka korjailisi autojaan ja ajaisi Taksiakin monta Vuotta ja joskus pelaisi Jalkapalloa.jääkiekkoa.koripalloa ja sellainen Ukko Joka Ulkoiluttaisi Koiriaan < Kahta Tanskandoggia.Bernhardilaista.Newfoundlandilaista ja rottweileria ja saksanpaimenkoiriaan ja sitten Vielä Hevosen Kokoista Tanskandoggia Jota naapurin lapset silittäisivät ja iHailisivat ja sitten sellainen naapurin mies joka rassailisi autoja.Moottoripyöriä.ja sitten Vielä Vanhoja mersuja.Itä ja länsiautoja.Volvoja ja jopa Kuorkkeja ja sellainen Mies Jonka luokse naapurin lapset Joskus Tulisvat kun tilanne Kävisi Tiukkana ja sellainen Ukko Joka Lähtisi 1300 Mallin Ladalla tai 1500 Mallin ladalla sopulitieltä aina kaupunkia kohden ja 2102 1200 Combi Ladalla Joskus ja 1500 s mallin Ladalla 2105 sininen ja mersuilla ja sitten Vielä lasten katsoessa ja joskus Moskvitshilla 1500 Mallilla ja Vaz 2103sella 1500s ja 1200 Ladalla ja Oranssilla 1300 Mallin Ladalla ja Volga M24SELLA JA 1500S MALLIN LADALLA VALKOINEN JA ARMEIJAN VANHALLA LADALLA JA VIRITETYLLÄ MUSTALLA 2105 LADALLA JA MUSTALLA TSHAIKALLA JA VALKOISELLA 1500 LADALLA 2103 JA SITTEN ORANSSILLA MOSSELLA JA VIRITETYLLÄ 300 E MERSULLA JA PIDENETTYLLÄ 123-KORISELLA MERSULLA JA 240D 123 KORISELLA MERSULLA JA SITTEN VUOSAAREN AIKOINA KOLME POIKAANI JA KAPALOIKÄINEN TYTTÄRENI LINDA MARIA KATSOISI IKKUNASTA KUN ISKÄ TULISI MUSTALLA MERSULLA PIHAAN JA SITTEN VAIMONI LINDA OLISI OVELLA VASTASSA