Ajattelin vain kertoa oman tarinani, kun niin paljon olen näitä kohtaloita täältä lueskellut. Olen seurustellut avomieheni kanssa nyt viisi ja puoli vuotta ja alkuaika oli niin kovin ihanaa (niinhän se yleensä taitaa olla), mutta nyt toisen näkeminenkin saa hermot kireälle.
Ehkä etenimme alussa liian nopeasti, koska seurustelimme kuukauden, jonka jälkeen kihloihin ja sitten neljän kuukauden seurustelun jälkeen asumaan saman katon alle, kuulostaa tyhmältä päätökseltä, tiedän, mutta rakkauden huumassa ei ihminen ajattele järkevästi.
Nyt viimeisen kolmen vuoden ajan on mennyt huonommin. Mieheni ei osaa/halua keskustella kanssani yhtään mistään ja hänen mielestään mikään ei ole vialla. Emme ole suudelleet, halanneet, saati rakastelleet viimeiseen puoleentoista vuoteen ja se ahdistaa todella paljon, tunnen sekoavani kohta.
En voi väittää, ettei minussa olisi mitään vikaa, mutta en yksinkertaisesti enää jaksa yrittää. Yksin on hankala yrittää suhdetta korjata ja minusta tuntuu, että olen liian heikko lähtemään pois. Kun olen aiemmin sanonut, että haluan erota on mieheni uhkaillut tappavansa itsensä, kun lähden, mutta enhän minä voi ottaa vastuulleni hänen elämäänsä (enhän???).
Ajattelin vain kertoa oman tarinani, josta tietenkin on vaikeaa ottaa selvää, mutta sainpahan jonnekin purettua pahaa oloani.
Toivottavasti joskus löydän rohkeutta lähteä ja jättää taakseni tämän kaiken pahan, en jaksa enää.
Ehkä minullekin on se joku jossain, eikä varmaan tekisi pahaa, jos tutustuisin itseeni ja siihen mitä minä elämältäni haluan.
mielipiteitä saa kertoa, jos tarvetta ilmenee...
Ehkä etenimme alussa liian nopeasti, koska seurustelimme kuukauden, jonka jälkeen kihloihin ja sitten neljän kuukauden seurustelun jälkeen asumaan saman katon alle, kuulostaa tyhmältä päätökseltä, tiedän, mutta rakkauden huumassa ei ihminen ajattele järkevästi.
Nyt viimeisen kolmen vuoden ajan on mennyt huonommin. Mieheni ei osaa/halua keskustella kanssani yhtään mistään ja hänen mielestään mikään ei ole vialla. Emme ole suudelleet, halanneet, saati rakastelleet viimeiseen puoleentoista vuoteen ja se ahdistaa todella paljon, tunnen sekoavani kohta.
En voi väittää, ettei minussa olisi mitään vikaa, mutta en yksinkertaisesti enää jaksa yrittää. Yksin on hankala yrittää suhdetta korjata ja minusta tuntuu, että olen liian heikko lähtemään pois. Kun olen aiemmin sanonut, että haluan erota on mieheni uhkaillut tappavansa itsensä, kun lähden, mutta enhän minä voi ottaa vastuulleni hänen elämäänsä (enhän???).
Ajattelin vain kertoa oman tarinani, josta tietenkin on vaikeaa ottaa selvää, mutta sainpahan jonnekin purettua pahaa oloani.
Toivottavasti joskus löydän rohkeutta lähteä ja jättää taakseni tämän kaiken pahan, en jaksa enää.
Ehkä minullekin on se joku jossain, eikä varmaan tekisi pahaa, jos tutustuisin itseeni ja siihen mitä minä elämältäni haluan.
mielipiteitä saa kertoa, jos tarvetta ilmenee...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä sama tilanne. Tapasimme ja vuoden päästä yhteen siitä vuosi tytär ja nyt 5 vuoden jälkeen tuntuu että mitään yhteistä ei löydy enään... Ei oo mukavaa mutta koita jaksaa...
kuten myös jaksamista sinulle ja iso kiitos. Täytyy vain yrittää irrottaa itsensä pois tästä, kun vain saisi sen rohkeuden kerättyä... Ehkä minä vain ajattelen liikaa mitä muut ihmiset sanovat, jos lähden, kun kaikki sukulaiset jo kyselevät, että koskas häitä tanssitaan... Olen kysynytkin itseltäni, että haluaisinko mennä naimisiin tämän miehen kanssa, tai yrittää perustaa perhettä ja aina olen kauhuissani vastannut itselleni melkein huutaen, että en todellakaan ja ehkä se jo kertoo paljon siitä kuinka huonolla pohjalla suhteemme on, jos tätä nyt enää voi suhteeksi sanoa.
Vielä olisi helppo lähteä, kun ei ole lapsia, joiden takia ehkä jäisin.
Sitä rohkeutta odotellessa jatkan matkaani kaksin, mutta kuitenkiin niin kovin yksin...
Eiköhän tuo suhde ole aikansa elänyt...suosittelen että pakkaat kimpsusi ja kampsusi ja lähdet kävelemään -anna miehesi uhkailla itsemurhalla jos niin haluaa, tuskin sitä toteuttaa ja sinä et ainakaan ole siitä vastuussa. Ilmoitusvelvollinen olet kyllä, mikäli hän sellaisella uhkailee...eiköhän ne uhkailut lopu siihen kun sanot hänelle että jos hänellä sellaisia ajatuksia päässä niin sinun on kerrottava niistä hänen äidilleen tai muulle lähiomaiselle ja lisäät vielä että sinä et häntä voi siinä auttaa.
Voimia!