Miksi tämä on niin vaikeaa. Olen ollut erossa jo kuukauden avopuolisosta, eikä tunnu yhtään helpottavan. Onneksi saan olla pojan kanssa niin paljon kuin haluan. Ei tätä eroa voisi muuten kestää. Joka ikinen ilta kun menee nukkumaan ja laittaa silmät kiinni tulee ne 10v. hyvät asiat mieleen. Pelkkää itkua ja valvomista joka yö. Olisiko jotain hyviä neuvoja antaa jotta voisi päästä helpommalla. Tiedän että aika se auttaa. mutta kun se on niin hidas menemään.
miksi
.........
3721
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aika on ainut joka auttaa, ensimmäinen vuosi kun kuluu niin sitten alkaa jo varmasti elämäkin taas maistua. Sinun on nyt totuteltava ajatukseen että "olet oman elämäisi herra" eli voit tehdä niitä juttuja joita olet aina halunnut. Ei tartte kysellä puolison mielipiteitä. Ala harrastaa jotain mikä kiinnostaa, matkustele, tee kaikkia mukavaa. Puhu avoimesti jonkun hyvän ystäväsi kanssa siitä miltä tuntuu, se auttaa. Aika kuluu hitaasti mutta varmasti ja olo helpottuu päivä päivältä..ja todennäköisesti jossain vaiheessa vielä tulee sellainenkin päivä että huomaat että eroratkaisu oli oikea.
minäkin. "Erossa" kohta 1,5 kk. Mikään ei tunnu miltään ilman omaa rakasta. Ja kun nyt taas ei tiedä, mitä se toinenkaan haluaa. Haluaako olla erossa vai haluaako sittenkin takaisin. Toivon tietysti jälkimmäistä.. Mutta tiedä häntä. Aika näyttää! Hänen jälkeensä ei kuitenkaan tule enää muita, sen tiedän. Rakastimme ja elimme vahvasti yhdessä 2 vuotta. Ei niin kauaa kuin te, mutta rakkautta oli ja paljon. Siksi tämä niin hel**tin kipeää tekeekin! :(
Voimia sinulle! Ja meille kaikille samassa jamassa oleville! Ehkä se aurinko JOSKUS (??) paistaa.. Ei auta kuin toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, on elämää..
Itse olen eronnut kihlatustani 3kk sitten ja kokenut elämäni pahimmat hetket ja suurimman surun ja masennuksen tänä aikana. Hän jätti, ei kuulemma enää rakastanut. Olimme reilu 4 vuotta yhdessä ja yhteiselo oli suunnitteilla. Se, minkä avulla olen selvinnyt tähän asti, on ystävät, perhe ja sukulaiset. Puhuminen asiasta ja reilusti itkeminen silloin kun siltä on tuntunut, vaikka paljon olen myös joutunut itkuani pidättelemään. Olen yrittänyt löytää positiivisia asioita ympäriltäni ja elämästäni. Kaipaan ja ikävöin edelleen, elän päivän kerrallaa, koitan saada tehtyä asioita, tapaan ystäviäni, romahdan aina välillä, mutta kun helpottaa, niin elämä jatkuu taas omalla painollaan. Odotan ajan kuluvan, että voin unohtaa, toivon sen tapahtuvan pian, mutta luulen, että se vie aikaa helpostikin useita kuukausia, jopa vuosia. 2kk meni itkiessä joka päivä. Nyt menee jo paremmin, mutta huonoja hetkiä tulee.
Neuvon pitämään ystävät lähellä ja puhumaan pahaa oloa pois. Itkeminen on normaalia, anna sen tulla. Etsi positiivisia asioita ympäriltäsi, asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on kai jokin tarkoituksensa. Näin ainakin toivon olevan. yritä jaksaa, niin me moni muukin.