laitamme vaimon kanssa avioerohakemukset vireille. Haemme yhdessä eroa. 4 vuotta ehdimme olla yhdessä, ja niistä reilun vuoden naimisisissa. Olisi varmaan kannattanut ennen tuota vihkimistä asua yhdessä kauemmin, että olisi tutustuttu toisiimme vielä paremmin. Mutta luulin ainakin tietäväni että tää on se oikea mulle. Eikä ihme, kun vaimoni oli ensimmäinen todellinen rakastuminen elämässäni ja ensimmäinen vakituinen tyttöystäväkin.
Melkein heti sen jälkeen kun menimme vihille, alkoi mennä kuitenkin yllättäen todella huonosti. Riitaa tuli milloin mistäkin pikkuasiasta, ja huomasimme ettemme sovi toisillemme. Vaimon yltiömielinen rahan tuhlaaminen ja pikkumaisuus alkoi hämmästyttää, sillä en ollut nähnyt sellaista puolta hänestä. Kotona riitelimme vain siitä, kuka hoitaa mitäkin ja mielestäni vaimo oli liian saamaton. Hän taas syytti minua liian pedantiksi ja vaativaksi. Lopulta minuakaan ei enää tuntunut kiinnostavan mikään suhteessamme vaan töistäkin oli ikävä mennä kotiin. Kerran naisen huutaessa minulle tulin vahingossa lyöneeksi häntä korville, mitä myöhemmin olen katunut ja pyytänyt anteeksi. En tullut ollenkaan toimeen vaimon kaveripiirin kanssa, täysin he ovat eri maailmasta kuin omat tuttavani, pelkkiä lapsellisia räkättäjiä.
Lopullinen niitti tuli kun kevään puolella vaimo huomasi, ettemme satu toisillemme, hän alkoi jankuttaa haluavansa lapsen. Aikaisemmin olimme puhuneet, ettemme kumpikaan halua lapsia vielä aikoihin, kun vaimollakin on opiskelut vielä kesken. Itse en tiedä haluanko koskaan lapsia ja tein sen selväksi hänelle jo seurustelumme alussa ja vaimoni sanoi, että se on OK. Nyt hänestä oli itsestäänselvää yhtäkkiä että lapsi on hankittava ja loukkaantui kun vaadin ehkäisyä. Ehkä se oli vain joku epätoivoinen keino tarrautua tähän vääjäämättömästi loppuvaan suhteeseen, mutta sitä en ole kysynyt suoraan.
Toivon vain, että olisi äkkiä pois tämä eron virallinen puoli. Vaimo on jo muuttanut pois kämpästäni. Oikeastaan vain helpottavaa.
Melkein heti sen jälkeen kun menimme vihille, alkoi mennä kuitenkin yllättäen todella huonosti. Riitaa tuli milloin mistäkin pikkuasiasta, ja huomasimme ettemme sovi toisillemme. Vaimon yltiömielinen rahan tuhlaaminen ja pikkumaisuus alkoi hämmästyttää, sillä en ollut nähnyt sellaista puolta hänestä. Kotona riitelimme vain siitä, kuka hoitaa mitäkin ja mielestäni vaimo oli liian saamaton. Hän taas syytti minua liian pedantiksi ja vaativaksi. Lopulta minuakaan ei enää tuntunut kiinnostavan mikään suhteessamme vaan töistäkin oli ikävä mennä kotiin. Kerran naisen huutaessa minulle tulin vahingossa lyöneeksi häntä korville, mitä myöhemmin olen katunut ja pyytänyt anteeksi. En tullut ollenkaan toimeen vaimon kaveripiirin kanssa, täysin he ovat eri maailmasta kuin omat tuttavani, pelkkiä lapsellisia räkättäjiä.
Lopullinen niitti tuli kun kevään puolella vaimo huomasi, ettemme satu toisillemme, hän alkoi jankuttaa haluavansa lapsen. Aikaisemmin olimme puhuneet, ettemme kumpikaan halua lapsia vielä aikoihin, kun vaimollakin on opiskelut vielä kesken. Itse en tiedä haluanko koskaan lapsia ja tein sen selväksi hänelle jo seurustelumme alussa ja vaimoni sanoi, että se on OK. Nyt hänestä oli itsestäänselvää yhtäkkiä että lapsi on hankittava ja loukkaantui kun vaadin ehkäisyä. Ehkä se oli vain joku epätoivoinen keino tarrautua tähän vääjäämättömästi loppuvaan suhteeseen, mutta sitä en ole kysynyt suoraan.
Toivon vain, että olisi äkkiä pois tämä eron virallinen puoli. Vaimo on jo muuttanut pois kämpästäni. Oikeastaan vain helpottavaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ainahan ero on ikävä juttu, johon liittyy pettymyksiä ja kasvamista, järjestelyitä ja luopumista.
Tilanteessanne onneksi olette kuitenkin melko nuoria, eikä sitä puolisosi tahtomaa lasta ole mutkistamassa tilannetta ... ja voinette ajatella että "erehtyminen on inhimillistä, vasta virheiden toistaminen on typeryyttä".
Koettakaa ajatella niitä hyviä asioita joita olette eläneet ja kokeneet -- mutta toivottavasti osaatte luopua entisestä (suhteestanne) ja katsoa eteenpäin, koska harvoin ystävyys eron jälkeen muuta kuin kuollut fraasi.
Hieman samanlaiselta tarinalta kuullosti kuin omanikin. Olette olleet suurinpiirtein saman aikaa yhdessä kuin minä ja vaimonikin. Nyt olemme asumiserossa kun yllättäin vaimoni kuukausi sitten ilmoitti ettei enää kiinnosta. Suhteemme oli kuitenkin erittäin hyvällä pohjalla.
Vuoropuhelu ja keskustelu suhteessa kuin suhteessa on pääasia. Vaikutti hieman siltä että te ette pystynee avoimesti asioista keskustelemaan. Minäkin mietin tässä juuri että tuli sittenkin ilmeisesti mentyä liian aikaisin naimisiin ja luulin että hän olisi se oikea (tiedän vieläkin).
Hyvä että ette hankkineet lapsia. Se mitä liitosta puuttuu, ei voi paikata lapsilla, asunnolla, koiralla tms. Tämä on erittäin yleistä mutta aina huono vaihtoehto. Meillä näin ei ollut, tytär syntyi ja häntä oli odotettu. nyt 9kk ja nyt ilmeisesti hänellä ei kohta ole molempia vanhempia...ainakaan yhdessä. Vaikka tyttäreni onkin maailman paras asia mitä minulla on ja rakastan häntä syvästi, mietin pakosti sitä millaisen elämän nyt hänelle voin antaa. En valitettavasti sellaista mitä olin ajatellut.
Oletteko ajatelleet asumuseroa? Ilmeisesti olette päättäneet päättää liiton lopullisesti. Suosittelisin harkinta-aikana (6kk) kuitenkin miettimään mitä haluatte, keskustelemaan ja saamaan varmuuden ettei mitään ole tehtävissä.
Toivon voimia sinulle.
t. Jazz
kun parit saattavat olla onnellisia avoliitossa yli 10vuotta ja sitten kun pappa aamenensa sanoo niin erotaankin noin yhden vuoden jälkeen. Mitä ihmettä se avioliitto muuttaa, ei se ole kuin byrokraattinen juttu!
Onneksi ette lapsia hankkineet, eivät ne lapset mitään pelasta! Voimia sinulle!
...jonkun ihmisen mutta sitten pettyykin pahasti.
Oma avioliittoni on myös eron partaalla, ei olla vielä erosta puhuttu mutta itse tiedän ettei mitään taida olla tehtävissä enkä edes tiedä haluaisinko pelastaa tätä liittoa. Naimisissa ollaan oltu kohta 3 vuotta, sitä ennen seurusteltu vaan lyhyen aikaa eikä oltu asuttu yhdessä ollenkaan....tämä kai se virhe olikin. Harmittaa kun on kohta 2-vuotias lapsi ja toinen tulossa. Aluksi mies oli niin ihana ja huomaavainen, kehui ulkonäköäni, luonnettani ja kaikkea muuta mahdollista. No sitten alkoi arki ja selvisi ettei meillä ole samat tavoitteet elämässä ollenkaan, itse opiskelen ammattikorkeassa ja haluan tulevaisuudessa hyvän työpaikan, omakotitalon, kivan auton, matkoja yms. ja olen valmis tekemään kovasti töitä sen eteen, no mies on yhdellä turhanpäiväsellä kurssilla aikuiskoulutuskeskuksessa eikä edes sitä saa hoidettua, tulee paljon poissaoloja kun vähän koskee päätä tai masua tai nukkuu pommiin tai ei muuten vaan huvita raahautua kouluun. Ukolla oli lyhyt työharjoittelu tähän kurssiin liittyen ja sieltäkin tuli poissaoloja eikä hän edes vaivautunut ilmoittamaan töihin ettei tule vaan töistä soitettiin minulle että missäs se mies on....oli vähän noloa kun itse olen ahkera ja kova tekemään töitä jos töihin pääsen. Hänelle tärkeimmät asiat elämässä on play station, tietokonepelit ja dragon ball z!! Voitteko kuvitella, 27-vuotias mies siis kyseessä, ja perheen isä!! En vaan tiennyt mikä lortti ukko oikein on kun naimisiin mentiin. Olen monta kertaa näistä asioista jankuttanut mutta kun mikään ei ole tässä parissa vuodessa muuttunut niin ei ole yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa kuin ero.