Aina sitä jaksetaan jauhaa, kuinka ihmisillä menee sukset ristiin ja suhteet pieleen, kun nainen haluaa lisääntyä ja mies ei. Eikö kenelläkään ole päinvastaista tilannetta?
Olen 26 v, vuosia kestäneessä hyvässä suhteessa. Tulevaisuutta pitäisi kai ajatella. Mutta minua ahdistaa tunne, josko mies kuitenkin odottaa minun jossakin vaiheessa heräävän biologisen kellon räminään. Hän ei suostu näkemään kissaa, jota nostelen pöydälle vähän väliä. Hän tietää, että rakastan häntä ja haluan tosissani panostaa parisuhteeseen. Arvostan avioliittoa. En vain ole koskaan innostunut vauvoista tai pienistä ihmisistä muutenkaan. En ole kovin kärsivällinen, hermostun lasten riippuvuudesta ja yli-innokkuudesta. Nuorten kanssa viihdyn kyllä ja teen heidän parissaan työtä.
Voihan se olla, että mieleni joskus muuttuu. Mutta se riski on otettava! En minä voi alkaa vääntää vauvoja sillä mielellä, että eipähän sitten nelikymppisenä harmita. Enkä halua, että mies jää odottamaan ihmettä kanssani. Jos perhe on hänelle tärkeä, haluan sen hänelle suoda. Näin isossa asiassa kompromissi aiheuttaisi vain katkeruutta.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten olette saaneet kumppaninne puhumaan asiasta?
Olen 26 v, vuosia kestäneessä hyvässä suhteessa. Tulevaisuutta pitäisi kai ajatella. Mutta minua ahdistaa tunne, josko mies kuitenkin odottaa minun jossakin vaiheessa heräävän biologisen kellon räminään. Hän ei suostu näkemään kissaa, jota nostelen pöydälle vähän väliä. Hän tietää, että rakastan häntä ja haluan tosissani panostaa parisuhteeseen. Arvostan avioliittoa. En vain ole koskaan innostunut vauvoista tai pienistä ihmisistä muutenkaan. En ole kovin kärsivällinen, hermostun lasten riippuvuudesta ja yli-innokkuudesta. Nuorten kanssa viihdyn kyllä ja teen heidän parissaan työtä.
Voihan se olla, että mieleni joskus muuttuu. Mutta se riski on otettava! En minä voi alkaa vääntää vauvoja sillä mielellä, että eipähän sitten nelikymppisenä harmita. Enkä halua, että mies jää odottamaan ihmettä kanssani. Jos perhe on hänelle tärkeä, haluan sen hänelle suoda. Näin isossa asiassa kompromissi aiheuttaisi vain katkeruutta.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten olette saaneet kumppaninne puhumaan asiasta?
Vastaukset 13
Vanhimmat
pyöräyttää ne muksut varsinkin jos miehelle iskee vauvakuume onse siten pahempaa kun naisella. Itselläni iski vauvakuume ja tyttöystäni ei tahtonut lasta. No siitähän alkoi itelläni sitten tarkat laskut koska on kuukautiset ja milloinka on hedelmöitysaika. Matkalle lähtiessämme sitten tyttöni "unohti" pillerit kotiin, itse ne sieltä laukusta otin.No kun pillereiden kanssa tulee keskeytys niin eihän niitä sitten voi jatkaa, varsinkin jos matka on pitkä. Kumit vaan käyttöön, mutta kas paketti "kolhiintui" matkalla ja jokaiseen tuli "vahinkossa" reikä. Kesällä 05 synty poika, ja nyt sitten toista odotellaan. M24
otin kortsuista vain ne renkaat....muija sanoi suihin ottaessa että onpa hyviä kortsuja kun maistuu ihan kyrvälle....
Hähää, mullapa onkin kierukka! :D Sitä ei noin vaan unohdeta kotiin... vakavasti puhuen, minusta olisi kyllä tosi arveluttavaa alkaa vääntää vauvoja varmistaakseen että mies on tyytyväinen. Parempi sitten yksin, vaikka ajatus onkin kurja. Hyvä isähän tuo olisi, saakoon vaan perheensä jos haluaa! Mutta minun kanssani ei.
Päässä täytyy sulla olla vikaa!
En voi sanoa etten koskaan halua lapsia, eihän sitä voi tietää millaiseksi ihmiseksi muutun matkan varrella..
Mutta nyt, en halua edes kuvitella millaista elämäni olisi jos tähän pitäisi perhettä alkaa perustamaan. En ole äiti-tyyppiä..
Ja jos mies haluaa perheen, saa etsiä sen perustamiseen jonkun toisen naisen..
ettei käy ohrasesti. Nuorena ei nainen tahtonut lapsi, vaan myöhemmässä iässä. No kun näitä lapsia sitten piti alkaa pyöräyttelemään eihän tämä eräs nainen voinutkaan niitä saada, kun häneltä joudittiin poistaman kohtu. Parikymppisenä kun ois nuo kakarat tehnyt, olis jo niitä jälkikasvuja, mutta enään niitä sitten ei tuu........
Ymmärrän. Tässäkin oli silti lähtöoletuksena se, että nainen varmasti aina kuitenkin haluaa lapsia joskus. Poikkeuksetta.
Voihan se olla että mieli muuttuu. En kuitenkaan ole enää 19, elän vakiintuneessa suhteessa, ja inhoan muksuja ihan yhtä paljon kuin ennenkin :)
Tiedän kyllä, että on turvallisempaa lisääntyä aikaisin kuin myöhemmin. Mutta eikö kukaan tosiaan usko, että lapsettomuuskin voi olla ihan oikeasti valinta?
Omien valintojen kanssa joutuu joka tapauksessa elämään loppuelämän.
Itse kadun pieleen mennyttä uravalintaani, mutta asialle ei ehdi enää tehdä mitään.
En jää surkuttelemaan, vaan nautin elämän muista antimista.
ÄLKÄÄKÄ EDES YRITTÄKÖ VÄITTÄÄ, ETTÄ ELÄMÄSTÄ EI VOI NAUTTIA JOS EI OLE LAPSIA!
Luulis tosiaan että ihmiset keksisivät jotain muuta mielenkiintoista tekemistä jos ei niitä vauveleita ole elämässä joko harkiten jätetty hankkimatta tai sitten jos ei niitä vaan saa. Tiedän monia lapsettomia ihmisiä, jotka ovat juosseet vuosia lapsettomuushoidoissa. Heillä tuntuu elämä tosiaan pyörivän siinä lapsen hankinnassa ihan kokonaan. Minusta asia pitäisi vaan jossain vaiheessa hyväksyä ja koettaa sitten hankkia adoptiolapsi tai nauttia elämästä muuten. Siis kyllä niitä vaihtoehtoja on jos kaduttamaan alkaa, huolenpitoa vaativia lapsia maailmassa varmasti riittää.
Osuit täysin asian ytimeen, olisin itsekin kirjoittanut näin. Lapsettomuus taitaa tosin olla valtava suru lasta todella haluaville vanhemmille, joten heille ei oikein voi sanoa, että "shit happens, keskittykää muuhun tai adoptoikaa".. Mutta siinä olen samaa mieltä, että asia pitäisi vain hyväksyä. Hedelmöityshoidoissa pyöriminen nielee valtavasti rahaa ja epäonnistunut yritys tuottaa lisää epätoivoa ja surua.
Itsekin olen adoptiota miettinyt, jos vauvakuume joskus herää. Maailmassa hylätään päivittäin paljon lapsia ja siitä huolimatta niitä pukataan koko ajan lisää jo muutenkin ylikansoitettuun maailmaamme. Kuulostaa aika itsekkäältä. Tietysti monille/suurimmalle osalle se "omaa lihaa ja verta" oleva lapsi on "oma" ja jonkun vieraan synnyttämä on sitten vieras. Ja kaikki eivät kestä sitä, että ihmiset saattavat suhtautua ennakkoluuloisesti, kun tavallisella suomalaisella on tummahipiäinen lapsi (on huomattu), vaikka lapsi ei olisikaan minkään etelässä vietetyn viikon tulos, vaan adoptiolapsi..
Olen 23-vuotias naisenalku ja mieheni on vuotta vanhempi. Yhteistä eloa on kertynyt 4,5 vuotta ja meillä on noussut kuumaksi riitojen aiheeksi - yllätys, yllätys - lasten hankkiminen. Mies haluaa lapsia, ei vielä, mutta jossain vaiheessa elämäänsä ja itseäni ei ajatus voisi vähempää kiinnostaa. Olen siirtymässä takaisin opiskelumaailmaan muutaman töissä vietetyn vuoden jälkeen ja haluaisin elää opiskelijaelämää, nähdä maailmaa, tulla raskaan päivän jälkeen kotiin rentoutumaan, en väsyneenä vahtimaan muksuja. Samat ovat kriteerini olla hankkimatta lapsia kuin ap:llä ("En vain ole koskaan innostunut vauvoista tai pienistä ihmisistä muutenkaan. En ole kovin kärsivällinen, hermostun lasten riippuvuudesta ja yli-innokkuudesta."), kokemusta on myös lastenhoitoalalta ja se ajanjakso vahvisti päätöstäni olla hankkimatta lapsia.
Mies on tuossa sanonut, että kyllä lasten hankinta kuuluu elämään ja hän ei halua olla naisen kanssa, joka ei halua lapsia. Eli ovi on tuolla, sitä saa käyttää, jos ei kiinnosta hankkia lapsia. Tästä on tullut sellainen tunne, että miehen mielestä ainoa tehtäväni on synnyttää hänelle perillisiä, olla "vauvakone". Mieheni on sitä mieltä, että miehen kuuluu käydä töissä ja naiset ovat päivät kotona lasten kanssa. Myös anoppi juttelee lastenlapsista aina välillä, on semmoinen tunne, että mut on ahdistettu nurkkaan ja jos huudan, kukaan ei kuule... :(
Olen nyt ihan kahden vaiheilla, mitä teen. Lähdenkö kävelemään ja etsin sellaisen miehen, joka ei pidä lapsista ja/tai halua omia. Vai jatkanko ja mietin, että "kyllä se mieli muuttuu"? Epäilen, ettei mieleni muutu, koska olen melkoisen syvästi lapsivastainen ihminen. Vasten tahtoani mieheni pitääkseni en rupea lapsia hankkimaan, siinähän pilaa oman elämänsä ja kaiken lisäksi sen lapsen elämän! Harmittaa vaan se, kun meillä on muuten asiat kunnossa, mutta tämä lapsiasia alkaa nousta ylittämättömäksi kynnykseksi..
Kaverini kanssa olemme jutelleet asiasta, hänellä on pieni lapsi. Ja olemme miettineet, että jos mieheni tulisi joskus vahtimaan tätä lasta, niin hänkin huomaisi, ettei se lasten hoitaminen ihan ruusuilla tanssimista ole. Ehkä katsaus käytäntöön auttaisi?
Olen miettinyt adoptiota, jos vauvakuume joskus sattuu heräämään. Maailmassa on muutenkin liikaa hylättyjä lapsia ja silti niitä pukataan koko ajan lisää! Mies ei edes halua puhua tästä aiheesta, lapsen on pakko olla biologinen..
Olen surullinen, koska pelkään, että menetän ehkä-elämäni miehen tämän lapsijutun takia..
No. Jos tämä asia tietää eroa sulle, mulle tahi molemmille, niin eihän se silloin ole voinut olla ns. elämämme mies? Asia on aikas iso, ja jos se johtaa eroon, haluaisin uskoa että niin on tarkoitettu. Voimia ja sisua sinulle! Raportoidaan edelleen... ja perustetaan vaikka sitten joku Tahallisesti Lapsettomat PuoliNaiset ry ;)
nautit lapsettomuudesta kun katselet merelle laskevaa aurinkoa. Kotiin palatassa seuraava kesä meneekin pienen tummaihoisen palleron kanssa......