Yhden ystäväni kannettua pinkallisen naistenlehtiä luettavaksini alkoi mittani täyttyä.Tietystikkään en osta niitä itse.Kymenkunta lehteä tavattuani olin jo lähellä hermoromahdusta.
Ale myynnit olen onnistuneesti jo useamman vuoden unohtanut.Kuitenkin kierrellessäni tavartaloissa ja butikeissa saan ylimääräisiä sydämen tykytyksiä.
Tämä trendi tekee minut heikoksi.Kenkäkauppaan en uskalla edes sisälle mennä. Kuola valuen tujottelen näyteikkunoiden laukkumalleja ja pitelen ikkunalaudasta kiinni rystyset valkeina. Ohuet kirjaillut puserot tulevat uniini ja ihanaiset alusasut kietoutuvat päivätajuntaani.
En kykene heittämään pois upeita korkokenkiä, vaikken voisi niillä edes rohjeta muutamaa askelta enempää kävellä.
Silti saan migreeni ameriikkalaisesta keskuskusteluohjelmasta, jossa naiset uikuttavat milloin mitäkin kurjuuttaan. En kestä kuunnella aikuisen ihmisen valitusta, siitä kuinka yhden lapsen hoitaminen on muka niin raskasta.Kuinka surkeaa on jos mies ei arvosta. Siitä miten seksi ei suju ja ei tunne olevan minkään arvoinen, ei minkään näköinen , eikä mistään kotoisin.Pahinta vielä, kun ohjelmaan marssitetaan bulimisen näköinen naispsygologi, joka silmät töljöttävinä, kestohymy poskettomilla kasvoillaan supervalkaistut hampaat välkkyen vaahtoaa kädet lepattaen naisten parantamiseksi.
Seuraavaksi näytetään kuinka rouvat piirissä itkien kertovat kurjuudestaan. Viikon päästä he ,kuin yhdestä suusta kertovat muuttunensa täydellisesti.
Olemmeko me naiset tälläisiä?
Toivoisin joskus miehien pääsevän vaikkapa salaa kuuntelemaan, kuinka Essi ja Missu ja Vilma kertoilevat naistenkutsuilla: miten meijän Riku, Kari, Ville ovat ne maailman ihanimmat miehet.
He ovat puheista päätellen superrakastajia, kestopotensissa ja ihmemiehiä, jos eivät melkein
toisilta planeitoiltakin inkarnoituneita.
Kuitenkin Essi saa viikonloppuisin turpiinsa. Missu saa peitellä miehensä juomista. Vilman mies koluaa muissa naisissa, kuin kollikissa.
Vaikka se oma sankari olisi miten vetänyt retkuun, niin eikö vain siitä se paraskin puoli vielä eronkin jälkeen kyynelehtien muistella.
Yleleltä onneksi tulee sentään aamuisin englantilainen tasokas sarja naiskirugin taistelusta siihen aikaan, kun tälläinen ammatti oli vielä naiselle kummallinen.
Venäläistä Anastaasiaa ei voi jättää katsomatta.
Ne puvut, ne kampaukset, se romantiikka. Kun lumista aroa ravaa valkoinen hevonen ja reessä istuu turkiksiin kääriytynyt jumalaisen kaunis maaorjatar kiiruhtaen kuolevan rakastettunsa luokse mustalaisleiriin.
Me Naiset----olemme kait sieluiltamme moninaiset.
Ale myynnit olen onnistuneesti jo useamman vuoden unohtanut.Kuitenkin kierrellessäni tavartaloissa ja butikeissa saan ylimääräisiä sydämen tykytyksiä.
Tämä trendi tekee minut heikoksi.Kenkäkauppaan en uskalla edes sisälle mennä. Kuola valuen tujottelen näyteikkunoiden laukkumalleja ja pitelen ikkunalaudasta kiinni rystyset valkeina. Ohuet kirjaillut puserot tulevat uniini ja ihanaiset alusasut kietoutuvat päivätajuntaani.
En kykene heittämään pois upeita korkokenkiä, vaikken voisi niillä edes rohjeta muutamaa askelta enempää kävellä.
Silti saan migreeni ameriikkalaisesta keskuskusteluohjelmasta, jossa naiset uikuttavat milloin mitäkin kurjuuttaan. En kestä kuunnella aikuisen ihmisen valitusta, siitä kuinka yhden lapsen hoitaminen on muka niin raskasta.Kuinka surkeaa on jos mies ei arvosta. Siitä miten seksi ei suju ja ei tunne olevan minkään arvoinen, ei minkään näköinen , eikä mistään kotoisin.Pahinta vielä, kun ohjelmaan marssitetaan bulimisen näköinen naispsygologi, joka silmät töljöttävinä, kestohymy poskettomilla kasvoillaan supervalkaistut hampaat välkkyen vaahtoaa kädet lepattaen naisten parantamiseksi.
Seuraavaksi näytetään kuinka rouvat piirissä itkien kertovat kurjuudestaan. Viikon päästä he ,kuin yhdestä suusta kertovat muuttunensa täydellisesti.
Olemmeko me naiset tälläisiä?
Toivoisin joskus miehien pääsevän vaikkapa salaa kuuntelemaan, kuinka Essi ja Missu ja Vilma kertoilevat naistenkutsuilla: miten meijän Riku, Kari, Ville ovat ne maailman ihanimmat miehet.
He ovat puheista päätellen superrakastajia, kestopotensissa ja ihmemiehiä, jos eivät melkein
toisilta planeitoiltakin inkarnoituneita.
Kuitenkin Essi saa viikonloppuisin turpiinsa. Missu saa peitellä miehensä juomista. Vilman mies koluaa muissa naisissa, kuin kollikissa.
Vaikka se oma sankari olisi miten vetänyt retkuun, niin eikö vain siitä se paraskin puoli vielä eronkin jälkeen kyynelehtien muistella.
Yleleltä onneksi tulee sentään aamuisin englantilainen tasokas sarja naiskirugin taistelusta siihen aikaan, kun tälläinen ammatti oli vielä naiselle kummallinen.
Venäläistä Anastaasiaa ei voi jättää katsomatta.
Ne puvut, ne kampaukset, se romantiikka. Kun lumista aroa ravaa valkoinen hevonen ja reessä istuu turkiksiin kääriytynyt jumalaisen kaunis maaorjatar kiiruhtaen kuolevan rakastettunsa luokse mustalaisleiriin.
Me Naiset----olemme kait sieluiltamme moninaiset.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mieleen, että kai se rakkaus on sitten noin sokea.
..mitä naisiin tulee, niin pitänee paikkansa:-D
Miehien rakkaus voi olla realistisempaa, varsinkin jos on kysymys heidän onnestaan ja hyvinvoinnistaan.
hyvin monimutkainen olento. Ei ole ihme jos mies ei käsitä mitä nainen tarkoittaa....kun ei nainen itsekään sitä aina käsitä. :))
..lukiessani Jane Fondan elämäkertaa Me Naiset lehdestä olin suorastaan hämmentynyt. Onko kysymyksessä todellakin tämä sama misu, jonka kirjakirpparilta ostamaaani jumppaohjeita olin joskus tavaillut.Siinä tuo kuulu filmitähti leväyttelee pitkiä hoikkia sääriään viimeisenpäälle trimatussa kehossaan.
Elämäkerrassaan hän tilittää äitinsä viiltäneen kurkkunsa auki ja suhteensa isäänsä olleen etäisen viileä. Kun tunteita ei saanut tuoda ilmi, niin kaikki jäi kylmään kääreeseen, jossa pelastuksen toi vain täydellisen kehon rakentaminen. Teksti on suorastaan häikäisevän hyvin kirjoitettu.Tuo nainen uskalsi lopulta elää.
Minua itketti, kun Anastasia lauloi jumalattaren lailla mustalasmiehen säestäessä kitaralla.
Useinkaan en tunne oikeastaan mitään kuullessani jonkun vain valittavan kurjaa naisen kohtaloaan, mutta musiikki, laulu ja tanssi avaa kynelkanavani.
En siis yhtään ihmettele ettei miesten logiikka yllä naisen sielun hienosäätöön.
paljon tarinoita,miten nainen on vuosikymmenet riutunut kurjassa suhteessa,kunnes on viimein koittanut aika,että ero on tullut.Silloin vasta hän uskaltaa kertoa ystävilleen,minkälaisessa helvetissä eli...
Tämä kyllä laittaa miettimään,miksi pidetään sellaista kulissia yllä?
..sellainen on naisen luonto. Ei juurikaan uskalleta
tilanteesta puhua, ennen kuin on siitä lähdetty.
Yksi ystäväni kertoi vasta miehen jätettyään kuinka mies oli piiloitellut pistoolia patjansa alla ja kuinka hän oli tosissaan pelännyt henkensä edestä. Mutta ei hän sitä silloin tohtinut kertoa, kun miehen kanssa vielä yhdessä asui.
voima on valtava. Meille tehdään tutkittua tv-ohjelmaa jossa ollaan kuin asia olisi uusi ja yllättävä mutta ohjelman jatkuessa selviää että kaikki onkin harkittua itkettämistä. Tarkoin on tutkittu ne asiat mitkä saavat ihmisen seuraamaan maanisesti joka ainoa päivä homppäpömppäihmisenparannusohjelmia. Ohjeet mitä sitten tulevat ovat kuitenkin ihan niitä samoja elämän realiteetteja jotka keksimme itsekin jos pysähdymme ajattelemaan niitä itse edes kahdeksi minuutiksi ohjelman puolituntisen keston sijaan. Sen jäljellejäävän kaksikymmentäviisi minuuttia olisimme voineet käyttää asioiden parantamiseen.
Ihmisguru Desmond Morris kirjoitti joskus monta kirjaa ihmisen parantamisesta henkisesti. Silloiset tyttöystäväni lukivat niitä ja olin aina liemessä kun kysymyksiä sateli itsensä tuntemisesta.
Mielestäni Desmond Morris on kirjoittanut yhden kirjan mikä on yli muiden: Koirakirjani. Siinä hän tutki koirien todellista ajattelumallia jotta koiraihmiset ymmärtäisivät oikeasti miten heidän koiransa ajattelee. Luettuani tuon kirjan Irlanninsusikoirani ja minä koimme loistavan sielujen yhtymisen ja meillä meni tosi lujaa. Jopa niin lujaa että aloimme muistuttaa toisiamme ja saatoimme käyttää samaa kuvaa passissa. Olimme molemmat karvaisia ja romuluisia mutta hermostumattomia luonteeltamme.
Valmiiksi ne ohjelmat ovat suunnitellut. En silti vähättele sitä tuskaa, mitä mahdollisesti lapsena hyväksi käytetty on joutunut kohtaamaan. Mutta tuo ameriikkalaisittain tehty viihteellisyys asian esiintuomiseksi vesittää koko jutun. Melkein voisi kuvitella, että jokaiseen kurjaan kohtaloon sekin ympätään väenväkisin. Siihen, kun vielä lisätään läskikerroin ja itsetuntoturhaumat, niin hyvä itketys on jo saatu aikaseksi.
Ameriikkalasten naisten kertomukset ovat usein, kuin kornista kioskikirjallisuudesta taltiodut.
Kuinka he sitten ovat saaneetkaan ne ihanat lapsensa sen ihmeellisen sankarin kanssa ja kuitenkaan eivät kykene onnellisia olemaan. He pakenevat turhautumiaan tavaroidensa taikamaailmaan ja kärsivät vartaloidensa pienistäkin virheistä, kuin ne olisivat koko maailman kokoisia juttuja.
Tuo koira juttusi sai nauruhermoni levälleen)))
Yhdellä ystävälläni on lemmikkinä metsästyskoira.
Ihmettelin sitä valintaa. Hänelle oli koira lähetetty yhdestä kennelistä, jossa tämä oli joutunut muiden koirien sorsimaksi. Hentomielisyyttään ystäväni päätti olla koiran pelastaja. Mites sitten kävikään, kun hän lemmikkinsä kanssa meni vierailulle mökille.Koira puraisi oravan pään poikki.
Ystäväni oli siitä syvästi pahoillaan. Kumma kyllä minua nauratti ,kun hän asiaa kertoi ja koira siinä unen keskeltä luimuili korvat höröllään ja silmät lupsuten heilauttaen häntäänsä väliin.
Eikait nyt metsästyskoiran luontoa voi pelkillä puheilla muuttaa. Mutta nainen se vaan voi uskoa senkin olevan mahdollista.