Hei! Ihmettelen tällasta juttua. Omat vanhemmat erosi avioliitosta 80-luvun loppupuolella. Erosta on siis jo kauan ja olin melkein teini-ikäinen eron tullessa eteen. Vanhempani eron syynä oli se (kaiketikin) äitini sivusuhde, joka oli jatkunut vuosia tietämättä. Eroaikeet tulivat ylättäen lapsille ja isälle, äidin sivusuhteen paljastuttua.
Nyt on edessä sellanen pelko mulla, että mua pelottaa aika sairaasti aloittaa omaa perhe-elämää. Lapset tai ees avioliitto eivät ole juuri vielä ajankohtaisia juttuja.
Lähinnä pelottaa se, että osaanko valita itelleni oikeanlaista kumppania (perhe-elämää ajatellen..ja yhteiseloa ajatellen muutenkin)? Tähän mennessä oon valinnut vähän vääräntyyppisiä miehiä...lähinnä sitoutumiskammoisia (ei sentäs mitään väkivaltaisia miehiä tms) sellaisia.
Jotenki pelottaa, koska enhän mä tiedä mitään toimisvasta liitosta. Tai siitä miten toimivassa liitossa eletään yhdes....Saati sitten, että osaisi jotenki etsiä sitten miestä, jonka kanssa pitempi suhde vois onnistua.
Tähän asti oon menny parisuhteissani eteenpäin "yritys-ja-erehdys" -taktiikalla. Oikeastaan tahtomattani, koska suhteen alkuvaiheessa en ikään kun osaa katsoa "oikeita ominaisuuksia" miehestä, jotka vaikuttaa siihen miten suhde tulee selvitymään tulevaisuudessa. Sitten tulee ongelmia eteen ja huomaan, että ahaa...tota hommaa en osannutkaan arvioda silleen että suhde voi kaatua tuohon asiaan.
Jotenki tuntuu raskaalta, kun musta tuntuu että ensiks oppii pois noista lapsuusperheessä opituista malleista (Niillä ei voi perustaa tasa-vertaista parisuhdetta. Vanhempieni nykyiset liitot eivät järin onnistuneita nekään). Sen jälkeen pitäisi "jostain" oppia hyvään parisuhteeseen kuuluvia asioita. Mistä niitä saa? Oon vähän kattellu "sillä silmällä" noita lähipiirin pitkiä liittoja ja niistä kattellu vähän asiaan liittyviä juttuja :)
Positiivista sekin, että kun ikää on tullut (vähän alle 30 v) niin osaan jo itsekin ajatella ns. järjellä parisuhteen asioita. Mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että jos en aika tarkkaan mieti järjellä miessuhteissani niin menen metsään aika lujaa. Pelkkään tunne-elämääni en pysty luottamaan...koska silloin valitsen sopimattomia kumppaneita (sitoutumiskammoisia, liian erilaisia...esim. toinen ei halua asua kaupungissa: minä haluan, renttuja, liian meneväisiä luonteeltaan jne).
Mikä voisi olla avuksi? Tunnen suurta voimattomuutta tässä asiassa :(
Kirjotus löytyy tuolta "Avioliitto" keskustelusta myös, huomasin että tänne avioeropalstallehan tää sopiiki paremmin.
JA SITTEN IHAN MUUTA ASIAA :) ps. Ja muutenkin masentaa se, etten pääse aikuisenakaan ns. eroon vanhempieni avioerosta. Vaan elämässäni tulee aina olemaan kaksi eri lapsuudenperhettä, jotka eivät puhalla yhteen hiileen millään tapaa. Raskasta sukkuloida aina kahden perheen väliä...lapsena arkielämässä...vanhempana mummolakäynneillä ja muilla vanhemmille kuuluvissa asioissa. Ja vielä kun asia menisi siten, ettei omat lapset joutuisi koskaan minun tilanteeseeni, huoh.
Nyt on edessä sellanen pelko mulla, että mua pelottaa aika sairaasti aloittaa omaa perhe-elämää. Lapset tai ees avioliitto eivät ole juuri vielä ajankohtaisia juttuja.
Lähinnä pelottaa se, että osaanko valita itelleni oikeanlaista kumppania (perhe-elämää ajatellen..ja yhteiseloa ajatellen muutenkin)? Tähän mennessä oon valinnut vähän vääräntyyppisiä miehiä...lähinnä sitoutumiskammoisia (ei sentäs mitään väkivaltaisia miehiä tms) sellaisia.
Jotenki pelottaa, koska enhän mä tiedä mitään toimisvasta liitosta. Tai siitä miten toimivassa liitossa eletään yhdes....Saati sitten, että osaisi jotenki etsiä sitten miestä, jonka kanssa pitempi suhde vois onnistua.
Tähän asti oon menny parisuhteissani eteenpäin "yritys-ja-erehdys" -taktiikalla. Oikeastaan tahtomattani, koska suhteen alkuvaiheessa en ikään kun osaa katsoa "oikeita ominaisuuksia" miehestä, jotka vaikuttaa siihen miten suhde tulee selvitymään tulevaisuudessa. Sitten tulee ongelmia eteen ja huomaan, että ahaa...tota hommaa en osannutkaan arvioda silleen että suhde voi kaatua tuohon asiaan.
Jotenki tuntuu raskaalta, kun musta tuntuu että ensiks oppii pois noista lapsuusperheessä opituista malleista (Niillä ei voi perustaa tasa-vertaista parisuhdetta. Vanhempieni nykyiset liitot eivät järin onnistuneita nekään). Sen jälkeen pitäisi "jostain" oppia hyvään parisuhteeseen kuuluvia asioita. Mistä niitä saa? Oon vähän kattellu "sillä silmällä" noita lähipiirin pitkiä liittoja ja niistä kattellu vähän asiaan liittyviä juttuja :)
Positiivista sekin, että kun ikää on tullut (vähän alle 30 v) niin osaan jo itsekin ajatella ns. järjellä parisuhteen asioita. Mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että jos en aika tarkkaan mieti järjellä miessuhteissani niin menen metsään aika lujaa. Pelkkään tunne-elämääni en pysty luottamaan...koska silloin valitsen sopimattomia kumppaneita (sitoutumiskammoisia, liian erilaisia...esim. toinen ei halua asua kaupungissa: minä haluan, renttuja, liian meneväisiä luonteeltaan jne).
Mikä voisi olla avuksi? Tunnen suurta voimattomuutta tässä asiassa :(
Kirjotus löytyy tuolta "Avioliitto" keskustelusta myös, huomasin että tänne avioeropalstallehan tää sopiiki paremmin.
JA SITTEN IHAN MUUTA ASIAA :) ps. Ja muutenkin masentaa se, etten pääse aikuisenakaan ns. eroon vanhempieni avioerosta. Vaan elämässäni tulee aina olemaan kaksi eri lapsuudenperhettä, jotka eivät puhalla yhteen hiileen millään tapaa. Raskasta sukkuloida aina kahden perheen väliä...lapsena arkielämässä...vanhempana mummolakäynneillä ja muilla vanhemmille kuuluvissa asioissa. Ja vielä kun asia menisi siten, ettei omat lapset joutuisi koskaan minun tilanteeseeni, huoh.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minäkin olen avioerolapsi, vieläpä sinua muutaman vuoden vanhempi, enkä ole vieläkään SITOUTUNUT.
Eli aivan samaa "pelkoa" on myös minulla. Pelkoa siitä, että "tuleeko tästä nyt sitten kuitenkaan yhtään mitään..?"
Jotenkin se avioeron mallikin on "ohjelmoitunut" tuonne jonnekin alitajuntaan...kuten sanoit, ei ole pohjalla valmista mallia ONNISTUNEESTA avioliitosta.
Ja myös minä olen "bongaillut" aivan väärän tyyppisiä miehiä "kiusakseni"...ei heidän kanssaan sitten ole mitään kunnollista voinut perustaa.
Aivan kuin sitä jotenkin "tahallaan-vahingossa" bongaisikin aivan epäsopivia tapauksia, että se tulevan avioeron malli TAATUSTI TOTEUTUISIKIN...
Sairasta, kummallista...
on havaittu taipumuksen "periytyvän". En muista, kuinka moninkertainen riski avioerolapsilla oli itse erota liitoistaan, mutta ero oli kuitenkin huomattava.
Kyllä minäkin uskon, että vanhempien esimerkki vaikuttaa.
Meillä ex halusi erota, vaikka meillä meni melkolailla hyvin liitossa, minä en. Tuosta voitkin arvata, kumman vanhempien liitto on päätttynyt eroon.
Mutta kyllä omat ja toisen toimet vaikuttavat vielä paljon enemmän, ja se että valkkaa oikein heti aluksi. Onnea matkaan!
SuloK
Meitsi esimerkiksi mietti ihan vakavissaan nuorena, alle 20v:nä että kyllähän sitä voi vaiks kihloihin mennä useamman kerran nuorena, tai että voisin asua avoliitossa useamman kuin sen yhden kanssa (no joo siis eri aikaan tietty :P) Kun sit voi erota, jos et hommasta tule mitään...Joo no onneks opiskelin pitkään ja muutenkaan sitä oikeata ei oo tullut vastaan, eli 0 kertaan kihloissa ja 0 kertaa avoliitossa :) Noista ajoista ajatukseni ovat kyllä "normalisoituneet" siihen yhteiskunnan vakioon eli tähtäimessä olisi 1 kihlaus, 1 avoliitto ja 1 avioliitto tuolla elämän saralla :)
Itse yritun valita mahdollisimman turvallisen kumppanin ehjästä uskovaisesta kodista. Oma perheeni on myös ehjä ja halusin pelata varman päälle. Aikaa myöten mieheni muuttui kuitenkin monsteriksi, joka kyttäsi jokaista virheliikettäni ja kielsi kaiken itsessään olevan vilpin. Lopulta hän kyllästyi tunteenpurkauksiini ja ilmoitti ykskantaan, että ei voi elää tämmöisten asioiden kanssa. Se klassinen tahto siis katosi kuin pieru saharaan. Olen nyt aika ymmälläni, vaikka toisaalta mitään kummallista ei tapahtunut, onhan se vaikea elää kaltaiseni vaimon kanssa, jos ei ole ikinä aiemmin kirosanaa kuullut...No, enikeis, taisi yksi avioliitto riittää mulle! Loppuelämä leskenä, sopii kyllä (kakkosavioliittoihin ja uusiokuvioihin en usko, pitkälti jo tilastojen takia).
Olen viime päivinä miettinyt, että johtuvatkohan nämä avioerot jostain kulttuurisesta murroksesta...nuorisokulttuurin ilmestymisestä haistatteluineen...tai jostain tuntemattomasta, millä suuret pahat ikäluokat ovat tehneet pullamössölapsistaan avioliiton kunniassa pitämiseen kykenemättömiä...oli miten oli, vastausta en tiedä!
sen kaltaista, että kun sanotaan, että ne parit yleensä eroavat, jotka päättävät tai sanovat "me ei erota koskaan". Tällaista muistan lukeneeni joskus jostain.
Kai tää parinmuodostus pitää ottaa vaan löysin rantein, ottaa sellanen jonka kanssa viihtyy hyvin ( rakkaus sun muut asiaan kuuluvat :). Niin joo, pitää sitä lasten isäksi soveltuvuuspuoltakin tsekata vähän jos lapsia haluttais tehdä joskus..
"Yritys ja erehdys" -taktiikka on varmasi jokaiselle avio- tai avoliitossa elävälle enemmän kuin tuttu. Ratkaisevaa minusta on, miten siihen erehdykseen suhtaudutaan ja miten se koetetaan korjata. Varmaankinoi tässä touhussa lapsuudenkodin mallit vaikuttavat, mutta jokaisessa suhteessa on aina kaksi osapuolta ja jokainen suhde on omansalainen: ei ole mitään automaattia, jonka avulla onnistuisi, oli oma tausta mikä tahansa.
Avioerotaustan voinee kääntää edukseen miettimällä vanhempiensa tekemiä virheitä tarkasti ja yrittämällä välttää ja ymmärtää niitä: ihminen on myös älyllinen eikä vain tunteellinen otus, jopa parisuhteessa. Ikävintä on virheiden toistaminen. Lähipiirissäni eräs mies eroaa kolmatta kertaa - kuvio aina ihan sama, mutta ei puhettakaan, että asianosainen tämän tajuaisi. Omalla taustalla on ehjä perhe, joka ei siis mitenkään taannut avioliitossa onnistumista.