Ihan ensimmäiseksi täytyy määritellä, mitä tarkoitan onnellisella. Minusta onnellisia ovat ne, jotka löytävät parinsa sanotaanko noin 17-24 vuotiaina, elävät saman ihmisen kanssa loppuun saakka, menevät naimisiin, hankkivat lapsia etc. Ja löytävät sen parinsa vielä suht helposti, ilman loputonta etsimistä, sinkkusekoiluja tai pieleen menneitä suhteita. Kuulostaa tylsältä varmaan monesta ihmisestä, mutta itse uskon siihen, että nuo ihmiset ovat kaikkein onnellisimpia.
Millaisia piirteitä teidän mielestänne tuollaisilla ihmisillä on? Tunnetteko tuollaisia? Millaisia ovat persoonina? Miksi he onnistuvat?
Entä mikä erottaa muut ihmiset näistä?
Millaisia piirteitä teidän mielestänne tuollaisilla ihmisillä on? Tunnetteko tuollaisia? Millaisia ovat persoonina? Miksi he onnistuvat?
Entä mikä erottaa muut ihmiset näistä?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Toivottavasti olet väärässä, sillä muuten minullakaan ei ole enää toivoa jäljellä ;). Vaikka jos tuota ikärajaa venytettäisiin parilla vuodella, niin kyllä tuo määritelmä ainakin omiin ajatuksiini sopisi.
Mutta eiköhän onnellinen ole kuka tahansa, joka saa elää elämänsä sen parissa minkä uskoo olevan tärkeintä. Oli se uskon kohde sitten jumala, perhe tai vaikka oma työura.
Oikeastaan meinasin laittaa ikärajaksi 18-23, omien havaintojeni mukaan se on kaikista paras ikä löytää.
Ja olen joka tapauksessa ylittänyt sen aloitusviestissäkin olevan ikärajan, pidän itseäni jo hiukan menetettynä tapauksena ;D
kumppania, vaikka ikää on jo 35. En ole halunnut mitään riippakiveä.
Noh, tiedän vain erittäin onnettomia vanhoja pareja, jotka ovat olleet yhdessä siitä 17-vuoden iästä alkaen. Tiedän, että on niitä onnellisiakin, ei vaan mun lähipiirissäni. Noi tuntemani parit ovat mököttäjiä, toinen saattaa loukata välillä tosi pahastikin. Se jota loukataan, on aina sovitteleva. Ei välitä, muka. Sellainen marttyyri. Ei se mun mielestäni ole mitään onnistumista.
Ennemminkin onnistumista ja onnellisuutta löytyy silloin, kun ollaan rehellisiä. Jos suhde on kulunut loppuun, halutaan eri asioita yms, on ihan hyvä että sellainen ahdistava suhde loppuu. Sekin on onnistumista!
Se on yksi mielenterveyden selviytymiskeinoista, että ihminen alkaa nähdä tapahtuneet asiat parhaimpina valintoina. Jos mieli ei sopeutuisi, niin ihminen tulisi hulluksi sitä myöten, kun toiveiden ja toteutuneen elämän välinen kuilu kasvaisi liian isoksi.
Esimerkki voisi olla minun vanhempani. Paitsi että isän ikä ei sovi kuvioon. Isä oli 29 ja äiti 21 kun he menivät naimisiin. n. 10 kk kuluttua naimisiin menosta syntyi esikoinen ja sitä seurasi kaksi muuta lasta. Äiti oli pitkään kotona ja isä teki töitä. Lopulta molemmat tekivät töitä. Lapset kasvoivat ja lensivät pois pesästä. Nyt ollaan siinä tilanteessa että isä jäänyt eläkkeelle ja äiti siitä myös haaveilee.
On tässä vuosien varrella ollut kriisia jos toista. Sairautta, riitaa ja kaikenlaista ikävää. Jossain vaiheessa mietin että olisi helpotus että eroaisivat niin loppuisi tuo alituinen kinastelu ja onneton olo. Noh, on ylä- ja alamäkiä. nyt ylämäki. Ja luulenpa että pysyvät happily ever after. Koska sisimmässään rakastavat ja haluavat pysyä yhdessä. Ja ylpeys yli 30 vuotta kestäneestä liitosta ja hyvästä perheestä on kova.
Enpä usko että mikään liitto kestää läpi elämän ilman suruja, murheita ja ongelmia. Mutta siihen pyritään ja sitä haluan. Paitsi että olen jo 26 ja nainen. Eli toivo mennyt. Jos olisin mies mahdollisuudet olisi kenties toiveikkaammat =)
Minunkin piti löytää joku ajoissa. On masentavaa jos toivo on jo mennyt :(
Vaikka ollaankin sinkkupalstalla, voinen silti sanoa, että yksinäinenkin ihminen voi olla mahdottoman onnellinen otus. Mutta luonteeltaan tälläisen immeisen pitää olla hieman erikoinen, erakkomainen sanoisin.
Etuna on ehdottomasti se, että siinä tapauksessa vastaa vain itse itsestään. Kenestäkään muusta ei tarvitse huolehtia. Riittää, että itse säilyy hengissä.
Ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä vieroksuu tälläistä. Meihin on rakennettu läheisyydenkaipuu ja se tunne on varsin voimakas ja niin ollen vietti k.o asian tyydyttämiseen suuri.
Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että tulevaisuudessa muutan jonnekin synkän metsän sydämessä olevaan mökkiin ja otan mukaan kirjoituskoneeni. Siellä sitten elelen kalastellen ja esikoisromaaniani naputellen. Romaanin tullessa kauppoihin se myy kuin koiranliha kiinassa ja kaikki ihmettelevät kuka ihme tuo salaperäinen kirjan kirjoittaja on? Sinkkunaiset arvailevat kilvan, mahtaako kyseinen äijä olla vapailla markkinoilla...
Ja sitten heräsin.
helvetin kuivalta liian varmalta tuo sinun "onnellinen" elämä kuulostaa. en itse ainaskaan voi olla saman muijan kanssa loppuelämää plus lapset päälle..huh huh choose life.
..vaatii pitkä suhde. Helpolla ei mennä mistään riman ali. Vaatii vahvan luonteen elää pitkässä suhteessa. Se ei ole heikkojen "juttu".
Kaksi vahvaa ihmistä pärjää vaikka harmaan kiven läpi mutta jos toinen on heikko niin suhde loppuu ennen pitkää jossain vaiheessa. Jos kaksi vahvaa menee yhteen ja osaa vahvistaa toinen toistensa heikkouksia niin sillä on pitkälle kantava voima. Kaikki eivät ole kehityskelpoisia, aika harva on...kuka pystyy katsoon peiliin ja hakeen omia vikoja sen sijaan että haetaan heti kumppanin viat?
Mitään valmista pakettia ei ole vaan suhde täytyy alkaa rakentaan hitaasti. Hätiköiden tulee vain "kusipäisiä kakaroita" pitää paikkansa.
Monet pelkää pitkää parisuhdetta siksi kun oma "erinomaisuuden" tunne katoo kokonaan ja joutuu kuoriutuun juuriaan myöten. Kulissit päällä koko ajan suhde sopii sellaisille jotka eivät ikinä myönnä omia virheitään eivätkä haluakkaan niitä käsitellä. Syy epäonnistumiseen on aina kumppanissa, ei koskaan itsessä!
Näitä iki sinkkuja riittää vaatimuksineen treffi palstoilla jotka eivät tule kenenkään kanssa toimeen viittä minuuttia. He eivät ole koskaan katsoneet peiliin ja todella miettineet mikä vika... He hakevat ensimmäiseksi viat toisesta ihmisestä, ei itsestä! Iki sinkut ovat omasta mielestään täydellisyyden huippuja. Onneksi olkooon heille sillä ei heitä kukaan kaipaakkaan...
Pitkälti samat ajatukset on minulla parisuhteen saloista, mutta tuo kirjoituksen loppulause.. Onkohan kirjoittaja joutunut elämän varrella puskemaan liikaakin sen harmaan kiven läpi. Liekö syynä sitten parisuhde vai -suhteettomuus?
Mun vanhemmat täyttää kaikki kriteerit luettelemissasi asioissa. Paitsi yhden. He eivät ole onnellisia.
Heidän piirteitään en kuvaa enkä persoonallisuuttaan. Enkä sitä, miksi he eivät onnistuneet. Sinun mielestäsi he ovat tietysti onnistuneita, kun täyttävät "onnellisen ihmisen" kriteerit. Paitsi juuri sen onnellisuuden osalta.
Olisi ollut kiva kuulla mielipiteesi tarkemminkin, siis minkälaisia vanhempasi ovat, mikä on pitänyt heidät yhdessä.
Omat vanhempani ovat myös yhdessä, ja muutenkin täyttävät asettamani kriteerit. Ikärajakin menee juuri ja juuri, sillä tapasivat kai 23 tai 24- vuotiaina. Ja kuten sanoit onnellisuudesta tai oikeastaan sen puuttumisesta, sekin pätee omiin vanhempiini - ainakin, jos ei vaivaudu katsomaan tarkemmin. Kauheasti ovat jossain vaiheessa riidelleet, ja arvonsakin eroavat jossain määrin toisistaan; toinen on uskovainen ja toinen on kovasti kunnianhimoinen maallisissa asioissa. Mutta vaikka riitelevätkin yhä jossain määrin ja mykkäkouluakin pitävät, niin ilmeisesti kuitenkin rakastavat toisiaan. Ilmeisesti luonteet ovat samankaltaisia riittävästi, äkkipikaisia ja toiminnan ihmisiä kummatkin. Ainakin riitelen samantyylisistä asioista kummankin kanssa, koska itse olen niin erilainen kuin kumpikaan vanhempani, sekin puhuisi sen puolesta, että niiden luonteet ovat samanlaiset.
Se, että vanhempani ovat yhä yhdessä (melki 30v jo yhdessä), onkin eräs asia, mikä on saanut minut miettimään, että miksi minä epäonnistuin.
Miksi vanhempasi ovat vielä yhdessä? Toisen näkökulmasta ei olla onnellisia, toisen näkökulmasta taas ollaan onnnellisia.
Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää kenenkään parisuhdetta todellisuudessa. Ihmisillä saattaa olla mitä ihmeellisimmät parisuhde kiekurat josta ei ota selvää "erkkikään".
Onnellisuuttakin on monenmoista ja erimuotoista, mikään onni ei ole samanlaista mitä itse kuvittelet sillä oma onnesi tai mitä sillä tarkoitatkaan on varmasti erilaista mitä itse kuvittelet.
En voi kertoa, enkä halua juoruta muiden asioista. Varsinkaan rakkaiden vanhempieni.
Kyseessä ei ole oma näkökulmani, kyseessä on näkökulma, jonka olen kuullut henkilöiden omasta suusta.
Kirjoitat:
"Onnellisuuttakin on monenmoista ja erimuotoista, mikään onni ei ole samanlaista mitä itse kuvittelet sillä oma onnesi tai mitä sillä tarkoitatkaan on varmasti erilaista mitä itse kuvittelet."
Täällä kuitenkin hyvin kärkkäästi kerrotaan, millaiset ihmiset ovat onnellisia ja millaiset eivät. Pidän sitä typeryyden ja lapsellisuuden osoituksena, pidätkö sinä?
Vai pidätkö sitä asiaankuuluvana silloin, kun se vastaa omaa käsitystäsi "omasta onnestasi tai mitä sillä tarkoitatkaan, mikä on varmasti erilaista kuin mitä itse kuvittelet"?
Minä pidän sitä edelleen typeryytenä. Ihmisille on tyypillistä tehdä onnellisuuttaan lisääviä ratkaisuja siinä määrin, kuin se on heille mahdollista.
(suo anteeksi, nimimerkki No Just, en huomannut kömmähdystä)
En voi kertoa asiasta tämän enempää. Asiat ovat arkaluontoisia. :(
Haluan huomauttaa väliin, että määrittelin jo aloitukseen, että kysymys on onnellisuudesta _niin kuin minä sen näen_. Tiedän kyllä, että onnellisuutta voi löytää muualtakin, mutta tuo esittelemäni keino on yksi aika tavallinen tie siihen. Ja sellainen tie, jonka uskoisin sopivan minulle, mutta valitettavasti en siinä ole onnistunut.
Entä mikä sinut sitten tekisi onnelliseksi?
"Täällä kuitenkin hyvin kärkkäästi kerrotaan, millaiset ihmiset ovat onnellisia ja millaiset eivät. Pidän sitä typeryyden ja lapsellisuuden osoituksena, pidätkö sinä?" Kyllä! Olen samaa mieltä kanssasi.
Meillä ihmisillä on erilainen käsitys onnesta ja rakkaudesta. Onni tulee aivan omasta itsestään, muut voivat vain täydentää sitä. Siis tahdon sanoo sitä että onni tulee vain omasta itsestään, kukaan ei voi tuoda sitä tarjottimella eteen! Vai onko joku tuonut?
Jos ihminen ei ole löytänyt itseään niin ei auta vaikka vaihtaisi kuinka montaa kumppania. Tuollainen voi juosta pakoon koko lopun ikänsä niin kauan kunnes ei jaksa enään.
No minä säälin yksisilmäisiä idiootteja riippumatta heidän aviosäädystään.
Jotakin se ihmisestä kertoo, kun pitää olla neuvomassa happamia neuvojaan joka puolella. Miksi kuulostatte niin katkerilta, neuvojat? Miksi petätte kumppaneitanne, neuvojat?
Olen samaa mieltä, onni tulee aivan omasta itsestään. Muut voivat korkeintaan täydentää sitä.
Jos ihminen ei ole löytänyt itseään, ei auta mitään, vaikka menisi elämänkestävään avioliittoon ja esittäisi olevansa onnellinen, koska tuntee tekevänsä niin kuin "kuuluu tehdä". Tuollainen voi juosta pakoon koko lopun ikänsä niin kauan kunnes ei jaksa enää. Ja huudella siinä sivussa kaikille muille, miten heidän pitäisi elämäänsä elää, vaikka ei itse ole onnistunut omassaan.
Minua säälittää ihmiset, jotka eivät ymmärrä, että ONNI TULEE AIVAN OMASTA ITSESTÄÄN. Ei siihen tarvita ulkoa-asetettujen normien noudattamista tai sellaisen elämän rakentamista, "miten pitää elää". Sellainen tuo vain onnettomuuden. Näette sitten.
Ja tunnenhan minäkin onnensa tuota kautta löytäneitä. Sekä nuorina sitoutuneita että vähän myöhemmin sitoutuneita.
Pääasia, että ihminen on rehellinen itselleen. Elää itsensä näköistä elämää, ja siinä sivussa omaa unelmaansa. :)
minulle huutelevan tapauksessa, olette jo nähneet. Terveisiä vaan miehensä pettäjälle & kaksoiselämän viettäjälle... olisi ehkä kannattanut valita sellainen, jota rakastaa. Eikä sellainen, jonka rakkautta käyttää hyväkseen ja jota pettää. Ei siinä ratkaisussa tosin ole mitään ainutlaatuista, vaikka itse niin kuvitteletkin. Ihan tavallinen lutka.
Mies jonka kanssa on mukava riidellä ja rakastella silloin kuin huvittaa. Mies joka ei pelästy jos joskus tai säännöllisestikkin vedän perskännit. Vaikeesta tai helposta luonteestani löytyy niin ihania puolia että mies on myyty. Mies on mies eikä mikään valittaja ja narisija. Mies ymmärtää naisenkin irtiottoja arjesta sopivassa määrin. Mies joka omista puuteistaan huolimatta rakastaa samanlaista epätäydellistä naista täydellä sydämmellään.
Tällainen olen minä ja mieheni jotka rakastavat toisiaan loppuelämän ajan.
Jos parisuhdetta perustaa jonkin onnellisuuden mukaan niin pahasti pettyy. Parisuhteessa täytyy käyttää psygologiaa. Alkuhuumaa on katoavaa ja mitä sen jälkeen tulee niin on höttöö...
Mikä erottaa minut näistä muista? On se että olen ainutlaatuinen nainen jota ei löydä joka marketista. Mies ei koskaan luovuta minua sinkku markkinoille. Jos luovuttaisi niin hakisin erittäin älykkään miehen, ulkonäöllä ei olisi mitään väliä. Pääasiassa on tärkein se että synkkaa yhteen kaikilla tavoin.
Onnelliset löytää parin melko helposti, onnettomat jää ruikuttaan rannalle!
Tunnen hyvin erään parin. He tapasivat nuorina, kihlautuivat, avioituivat, saivat lapsia ja yhdessä ovat olleet yli 30 vuotta. Harmi vaan, että se taival on ollut kuin kolmekymmenvuotinen sota ankarine riitoineen, pitkine mykkäkouluinen, vieraissa juoksuinen (tätä harrastaneet molemmat ja useaan kertaan). Vikaa on molemmissa. Tai ehkä kyse on vain täydellisestä yhteensopimattomuudesta. Tulevaisuus? Sodan loppua ei ole näkyvissä. Luultavasti tilanne vain pahenee iän myötä. Armoa ei löydy edes toisen sairastuessa. Joidenkin tarinoiden olisi onnellisempaa päättyä eroon jo paljon ennen kuin kuolema erottaa.
Vähän vaikuttaa siltä, että kysymykseni innoittaa kirjoittamaan lähinnä sellaisia sinkkuja, jotka eivät edes halua nähdä mitään hyvää parisuhteessa...
Kyllä minä osaan kavereistanikin näyttää pari sellaista pariskuntaa, jotka tuskin eroavat ikinä. Tai eihän siitä ikinä tiedä, mutta heitetään nyt, että 85% varmuudella eivät eroa ikinä. Se on minusta aika hyvin. Ja kyllä niissäkin parisuhteissa riidellään, ei kai sellaista parisuhdetta olekaan, jossa ei riideltäisi. Mutta nämä ihmiset, keistä puhun, myös rakastavat toisiaan.
Parisuhteessa pitääkin riidellä mutta rakentavasti, ei hajottaen. Ainaisella nalkuttamisella ja toisen ihmisen hallitsemisella/kouluttamisella ei pitkälle pötkitä. Parisuhteessa pitää ensisijaisesti hakea vikoja omasta käyttäytymisestä ja miten sillä provosoi kumppaniaan.
Pitkässä (juoksussa) suhteessa pitää antaa toisen kasvaa ja antaa toiselle tilaa eikä viedä itse kaikkee. Itsekkyydellä ei luoda pysyvää pitkää suhdetta. Kun suhteessa antaa hyvää niin myös saa hyvää takaisin.
Mekin olemme päättäneet että ollaan yhdessä loppuun asti ja sitä kadehditaan kuinka hyvä suhde meillä on. Tähän tangoon tarvitaan kaksi jotka yrittävät puutteistaan ja vioistaan huolimatta taivaltaa elämän polun yhdessä yrittäen. Tosi rakkaus pitää yhdessä meidätkin.
Pitkässä parisuhteessa eläminen vaatii sellaista sitkeyttä mihin eivät lyhytjännitteiset ihmiset kykene. Rakastumisen huumaa ei enään koe ja se "huuma" pitää hakee siitä ihanan tutusta kumppanista aina uudelleen ja uudelleen...
Seikkailija tyyppisen ihmisen kanssa ei kannata mitään suhdetta luoda sillä se aika on hukkaan heitettyä aikaa mitä seikkailijaan uhraa. Tai sama se jos on itsekkin seikkalija luonne.
Tiedän meidän lisäksi muutaman samanlaisen pariskunnan jotka eivät koskaan eroa, rakastavat toisiaan. Siis alkuhuuman jälkeen suhde on muuttunut rakkaudeksi jossa kumpikin kunnioittaa toinen toistaan ja haluaa tehdä työtä suhteen onnistumiseksi.
Olimme mieheni kanssa alle ja päälle kaksvitosia kun tutustuimme. Kaksikymmentä vuotta yhdessä taivallettua onkin tullut ja taivalletaan ihan loppuun asti.
Erilaisista harrastuksista huolimatta (toisella moottoripyöräily ja toisella tietotekniikka) tulemme toimeen erittäin hyvin jos ei täydellisesti.
Jos ihminen on vielä neljä tai viiskymppisenäkin sinkku, on aika pahasti elämän arvot vinksallaan. suomi24 treffejä katsellessani näen heti iki sinkut joilla ei ole mitään mahkuja ikinä parisuhteeseen. Vaatimukset saattavat olla ihan utopistisia tai/ja henkinen taso niin alhaalla vaikka ulkonäköö riittäisikin.
Ulkonäöllä ei mitään suhdetta luoda vaikka laittasi kuvansa mihin tahansa näytille. Sisäisen kauneuden puuttuessa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä. Sinkkuina pysyy taatusti sellaiset joilla ei ole yläpäässä yhtään mitään. Vaatimustaso on korkealla ja itse saa olla mitä paskaa tahansa mutta kumppanin pitää olla mitä täydellisin...