Kivunhoito - vai kivun mitätöinti

Työskentelen alalla, missä päivittäin joutuu tekemisiin kipupotilaan kanssa. Vaikka hyviä kipukoulutuksia pidetään nykyään henkilökunnalle, olen merkille pannut, että ne ovat ajanhukkaa joillekin sitä koulutusta tarvitseville. Olen huomannut, että usein tietyt hoitajat (aina samat) vähättelevät tiettyjen potilaiden kipua, joskus jopa suoranaista tuskaa. Kaikki tuskahan ei ole kipua, kuten ahdistus. Sen syyksi luokitellaan harmittavan usein kuitenkin esim. jopa juuri lonkkaleikattu kipuileva potilas. Tällöin hänellä ei ole tietyn hoitajan mielestä oikeus saada kipulääkettä, vaikka lääkäri, joka määräyksedt antaa, on tarvittaessa sitä pyytänyt antamaan. Tällöin tällainen "kipu on vain sana"- hoitaja saattaa sortua ilkeilemään potilaalle tämän kivusta ja olla uskomatta, että potilas on kipeä. Myös samainen usein väittää potilaita kipulääkeriippuvaiseksi. Onhan heitäkin toki. Väittäisin, että yleensä, jos halu on huomata ,niin huomaa, jos tällainen potilas on oikeasti kyseessä.

Kipuun on olemassa joskus muitakin hyviä konsteja (esim. kylmä) kuin kipulääkitys. Usein hyvä kipulääkitys on kuitenkin tarpeen. Kuka meistä haluaisi maata sairaalasängyssä -tai edes omassa sängyssä kivun vankina. Alle puoli vuotta sitten eräs kipu-sanan torjuva hoitaja talutti potilasta (joka oli oikeasti kipulääkeriippuvainen) sairaalan WC:stä potilaan sänkyyn. Potilas valitti kovaa kipua hikeä valuen ja pyysi saada istua hetkeksi. Hoitaja tiuski, ettei kannata teeskennellä ja käski kävellä rivakasti. Hoitaja ei kysynyt, mikä paikka on kipeä. Potilas pääsi sängylle asti hoitajan raahaamana. Siinä huoneessa sama hoitaja auttoi samalla toista potilasta. Hän kuuli korahduksen kipeän potilaan sängystä. Teimme kaikkemme, kaiken, mitä voitiin. Elvytys ei tuottanut tulosta. Potilas kuoli sydäninfarktiin. On kai jossittelua, mutta mietimme tämän hoitajan kanssa muun henkilökunnan lähdettyä jo paikalta, että miten olisi käynyt, jos hoitaja olisi ottanut kivun tosissaan? Hoitaja oli erittäin pahalla mielellä tapahtuneesta, lähes shokissa, vaikka on muuten tunteet peittävä ihminen.

Jotkut lääkärit arkailevat aloittaa kipupumpun (morfiinia tasaisesti suoneen säännöstelevän laitteen) jopa kivuliaalle syöpää sairastavalle saattohoitopotilaalle. Olen usein potilaalta ja omaiselta näissä tilanteissa kuullut, että olisi tärkeintä, kun olisi kivuton. Tämä helpottaisi kaikkien oloa. Kumpi on parempi: potilas voi olla sekava morfiinin vaikutuksesta ja kivuton vaan se, että viimeiset elinpäivät kipristelee kivun armoilla tiedostaen tuskansa (jos ei kipu vie järkeä).

Otan esille toisen, tuoreen esimerkin, mikä mielestäni on järkyttävä kivunhoidon epäkohta. Oysissä sattui tällainen tapaus: eräs selkäsairas ihminen jonotti selän kivun vuoksi päivystyksessä 14 tuntia. Hän oli niin kipeä, ettei hänen kävelyään voinut sanoa enää kävelyksi. Hän pääsi viimein lääkärin pakeille, joka siirsi hänet osastolle 42. Osaston hoitajat olivat asiallisia ja mukavia siihen asti, kunnes saapui viime yö. Viime yönä yököksi tuli "kipu on vain sana"-hoitaja. Selkäkipuinen soitti kelloa kivusta kärsien. Yöhoitaja tuli kysymään: "mikä sulla muka on?"

Viimein potilas sai yhden kipulääkkeen, joka oli juuri lopetettu hänen kohdallaan sen tehottomuuden vuoksi. Potilas mainitsi tästä ja hoitaja tuumasi, ettei muuta ole, ota tai jätä. Lisäksi hän puhui potilaalle siihen malliin, että tämä alkoi itkeä (sietämättömän kivun ja hoitajan käytöksen vuoksi). Hoitaja tuli pian kysymään potilaalta, kun tämä itki:"onko sulla joku muukin ongelma?"

Sama hoitaja aikoi tuoda kipulääkettä potilaalle lisäää, koska potilaan kipu ei laantunut. Aikaa kului ja kului. Potilas soitti kelloa uudelleen ja uudellen. Hoitaja sanoi: "yrittäisit nyt nukkua, se helpottaa". Miksi sitten ihminen herää kovaan kipuun unestakin? Ehkä uni ei autakaan aina.

Viimein potilas sai sitä samaa kipulääkettä, mikä ei auttanut. Lopulta tuskan uuvuttamana potilas kaivoi omista tavaroistaan erästä kipulääkettä, joka auttoi. Onhan aivan uskomatonta, että potilaalla piti olla omat särkylääkkeet mukana,että sai avun kipuun. Muilta hoitajilta potilas oli saanut "parempaa" kipulääkettä, jota lääkäri oli tarvittaessa annettavaksi määrännyt. Oysissa on paljon lääkäreitä yölläkin, joita hommansa osaava hoitaja voi tarvittaessa mm. kipulääkeasioissa konsultoida.

Neuvoin potilas-rukkaa hänen kotiuduttuaan ja tapauksen kerrottuaan ottamaan yhteyttä os.42:n osastonhoitajaan tai suoraan potilasasiamieheen. Hän ei halunnut tätä tehdä, koska ei sen jälkeen kehtaisi hakea Oys:sta hoitoa lainkaan. Hän ei myös halunnut leimautua valittajaksi, jota tuskin edes uskottaisiin.

Hoitajan käytös oli erittäin epäinhimillistä eikä lainkaan ammattimaista. Miten kukaan voi nukkua suunnattomasta kivusta kärsien? Miten kukaan saa unta yleensäkään noin loukkaavien sanojen jälkeen. Miten kukaan palveluammatissa oleva saattaa sanoa asiakkaalle tuolla tavalla? Toisille ammatti on kutsumustyö, toisille ei.

Suomessa on kivunhoito ja keinot ovat parempia kuin koskaan ennen. Kipuun on olemassa erittäin paljon eri lääkkeitä, monissa eri antotavoissa. Jolloinkin hoitajan pitäisi ajatella kipua omalle kohdalle. Hoitaja ei saisi purkaa potilaaseen huonoja työolojaan ja mahdollisesti omasta luonteestaan tai omista vaikeuksistaan heijastavia törkyjä. Jokaista potilasta tulisi hoitaa yksilöllisesti ja tasa-arviosesti.

Tämä ei ole yleistävää loanheittoa Oysia tai osasto 42:sta kohtaan. Tämä on järkyttävä esimerkki tosielämästä. Mainittakoon, että Oys:ssa on hyvääkin kipuhoitoa. Mainittakoon myös, että Oys:n kipupolilla henkilökunta (tässä tapauksessa enemmälti lääkärit) varsin usein leimaavat kipuilevan potilaan masentuneeksi. Kipu tulee osan heidän mielestä pään sisältä, on aina psyykkistä jne. Onko se psyykkistä kipua, jos saa vaikkapa infarktin tai sormi katkeaa sirkkelissä? Olen sitä mieltä, ettei potilaan tarvi olla masentunut, jos on vaikka kroonisia kovia kipuja. Usein, jos ne jäävät lievittämättä ja kohtelu on väääränlaista, siitä kyllä kehittyy masennus kenelle tahansa.

Toivon asian herättävän keskustelua. Voitte myös laittaa omia kokemuksianne vastaavasta, sillä tämä on yleinen ongelma. Mikä tekee ihmisestä niin eriarvoisen, miksi toisen kipu on kipu ja toisen kuviteltua? Selkäkipukin on mielestäni muuten pahana ollessaan todella kipeä, ainakin omalla kohdallani. Toivon, että tässä kuvaamani hoitajakin sen joskus oivaltaa. Vaikka oman kokemuksen kautta (mitä en tietysti oikeasti toivo) ja ottaa ne lääkkeet omaan suuhunsa, mitä on pihtannut kuin itselleen säästäen.

Kuka terve, kivuton ihminen varsin kesäpäiviään viettäisi sairaalassa?