Irtaantuminen

Sehän on hieno asia, että on iloisia ja hyviä muistoja, huonoja turha määräänsä enempää muistella muutenkaan (opiksi toki ottaa eletystä elämästä).

Jos sitä vaikka vertaa lapsuuden kesämuistoihin ... ei sekään aika enään palaa, mutta ei minua ainakaan niiden huolettomien aikojen muistelu raasta, vaikken siitä huolimatta tahtoisi niihin palatakaan tänä päivänä.

Erosta aikaa kohta kaksi vuotta ja edelleen on ex ja ero liian usein mielessä. Emme ole tekemisissä keskenämme, enkä kaipaa takaisin mennyttä aikaa. Se aika kun lapset olivat pieniä on peruuttamattomasti ohi. Viimeiset vuodet kahdestaan olivat monella tavalla niin raskaita, että yksin olemisen vaihtehto on paljon parempi.

Rakastin exääni kunnes hän löysi uuden naisen, jonka kanssa arvioi pstyvänsä muodostamaan paremman parisuhteen kuin minun kanssani. Kun mies rakastuu yli viisikymppisenä siinä ei näköjään kolmekymmentä yhteistä vuotta, aikuiset lapset ja lapsenlapset paljon paina. Haluaisin lopulta irtautua exästäni myös niin, että hänen asiansa, tulemisensa ja menemisensä eivät minua kiinnostaisi. Lapsiamme ärsyttää ja suututtaa tietotoimistonani toimiminen ja ymmärrän sen hyvin. Ilmeisesti tarvitsen vain lujasti itsehillintää ja entistä enemmän uuteen elämään suuntautumista. Töiden vuoksi joudumme edelleen asumaan samalla paikkakunnalla ja on ahdistavaa kun joskus törmäämme kaupassa vastakkain. Exäni uutta onnea en ole vielä koskaan kohdannut, mutta tiedän, että sekin päivä lähenee jolloin näemme kasvokkain. Jos olen pois kotipaikkakunnaltani huomaan olevani paljon vapaampi entisestä.

Rakastamiseen kuuluu kiinnostus ja myötätunto. Huomaan edelleen tuntevani myötätuntoa exääni kohtaan ja senkin haluaisin muuttaa täydelliseksi välinpitämättöyydeksi...en vaan tiedä onnistuuko se koskaan. Täysin eroon emme koskaan kuitenkaan pääse, koska meillä on yhteiset lapset. Omaa irtautumistani auttoi suuresti se, että minä muutin uuteen asuntoon, jonka sisustin alusta alkaen omilla tavaroillani. Vanhasta kodista muistuttavat vain yksi matto, muutama taulu ja omat henkilökohtaiset tavarani.

Erostamme on yli 7 vuotta. Tiedän rakastavani exääni edelleen, vaikka avioliiton edellytykset loppuivat. Rakkaus ei ole kadonnut. En ole hänen kanssaan tekemisissä ja tiedän että mahdollisuutta jatkaa ei ollut. Päätös erota oli välttämätön. Emme ole tekemisissä, enkä kysele hänen asioistaan lapsiltakaan.
Parempi on kaivata hyviä hetkiä, kuin olla ikävistä asioista katkera.
Katselen elämää eteenpäin ja toivon vielä joskus löytäväni hyvän ihmissuhteen.

Ehkä minä todellakin olen onnellinen tapaus, ainakin onnekas jos en muuta =)

Aikoinaan menin hyvin vääristä syistä naimisiin kaiketi, vasta jälkeenpäin ymmärsin mitä olin kiltteyttäni mennyt tekemään - mutta en silti sitä väitä, etteikö petturuus satuttanut ja se ilmeni ensimmäisen kerran jo noin viikko liiton solmimisen jälkeen - kaikki suuret sanat ja lupaukset tipahtivat maahan vailla merkitystä ja minulta odotettiin pelkkää alistumista kohtalooni. Niin, noin viikko avioliiton solmimisen jälkeen, lähti miehenkuvatus naisiin ja kaupungille - omien sanojensa mukaan hengittämään ahdistavasta tilanteesta - kun olisi pitänyt keskustella mitä tässä oikeastaan tulisi tehdä jatkossa - olimme kumpikin työttömiä sillä hetkellä - ja jossain vaiheessahan sitä kaiketi pitäisi tehdä suunnitelmia yhteisen elämänkin puitteissa... mutta ei se sopinut.. jatkossa huomasin, ettei koskaan sopinut, ei edes ajatus työhön menosta..

Eli se minkä olin mennyt naimaan kääntyi väärinpäin heti, kun tiesi saaneensa käsiinsä kiltin piian ja rahoittajan.

Pikkuhiljaa liitto kieroutui ja kiertyi sairaanoloiseksi. Minä yritin sietää toisen julmuutta, petturuutta, pienempienkin oikeuksieni eväämistä, tyttöystäviä.. ja olin varsin umpikujassa, en henkisesti, vaan tilanteiden johdosta - oli outoa ajatella ja uskotella itselleen, että kyllä tämän kestää onhan niitä huonopiakin liittoja ja samalla kuitenkin aina yritin keksiä keinoja millä siirtyä takaisin vapaille - tein pitkiä päiviä töissä, että talous edes olisi jotenkin toiminut, ja töiden jälkeen pidin kodin siistinä, silloinkin kun se tarkoitti toisen naisen jälkien siivoamista - kuulostaa varmasti häijyltä tai treffien "rähjäännyttämien" vaatteiden pesemistä.. no häijyä aikaa se olikin, onneksi sitä ei kestänyt kovinkaan kauaa.

Voi sitä onnen päivää kun vihdoin oli varaa lopettaa, ja vielä riemullisempaa kun ensimmäisen kerran avasin kotini oven, eikä siellä ollut enää vastassa ihmistä, joka oli minua nöyryyttänyt hyvin pahasti ja uuvuttanut täysin kaikilla oikuillaan. Elämäni alkoi uudestaan siitä päivästä kun jäin yksin ja jokainen päivä on ollut täynnä toivoa ja elämäniloa puhumattakaan mielekkyydestä.. Oli upeaa taas hengittää vapaasti, saada vanhat ystävänsä takaisin ja suuren lauman uusia vielä kaiken lisäksi..

On kai turha mainita, että muistoja ei minulle jäänyt, eikä mitään mitä olisin kaivannut - tai tietenkin muutamia asioita kaipaan, mitä tämä vei kysymättä matkassaan, mutta nekään eivät ole takaisen kysymisen väärti..