Ikäero

Itse olen myös 19v nainen ja mieheni on minua 6 vuotta vanhempi.
Olen seurustellut mieheni kanssa liki 1,5v ja hyvin menee ikäerosta
huolimatta. Suhteen alussa sain kuulla vanhemmiltani kuinka oman
ikäinen olisi paljon parempi vaihtoehto. Nyt vähitellen huomautukset
ovat jääneet, koska vanhempani ovat tajunneet sen, että olen oikeasti
onnellinen ja rakastan todella miestäni. Itsekin mietin suhteen alussa
tuota kuinka saan vanhemmat ymmärtämään, mutta kyllä se näemmän ajan
kanssa onnistuu. Mielestäni teidän ikäero ei ole liian suuri ja jos
itse olet onnellinen ja tyytyväinen niin eikös se ole kuitenkin se
tärkein asia. Ehkäpä vanhempasi hyväksyvät ajan kanssa.?

tulla väliinne. miesystäväsi äiti olisi "mustis" pojastaan, olisi kuka tahansa kyseessä (kukaan ei ole tarpeeksi hyvä lapselleni;). sinun kohdalla vetoaa ikäeroon.

Meillä ikäeroa löytyy 14v.
Itse olen 20v. ja mies 34v.
Puolitoista vuotta ollaan yhdessä oltu ja mukavasti menee.
Jos vain rakkautta riittää, niin eihän siihen muuta tarvitse. Ikä on vain toisarvoinen juttu.

Onnea teille!

oletko koskaan kuullut anopista/appiukosta, joka hyväksyisi täysin miniä-/sulhasehdokkaan?

-en minäkään =) tsemppiä silti! no, se oli vitsi. oma äitini on ainakin iloinen poikkeus tässä suhteessa. ja uskon, että hänenlaisiaan on maailmassa kuitenkin enemmistö.

koko ikäerokeskustelu on täysin turha ja naurettava silloin kun on kyseessä kaksi aikuista, jotka toisiaan ymmärtävät ja rakastavat. jos ihminen alkaa piitata muiden negatiivisista ja ahdasmielisistä asenteista ja antaa niiden vaikuttaa omaan elämäänsä, saa hän tehdä sitä läpi elämänsä. jotkut ihmiset eivät vain tajua, eivätkä opi, eivät edes viitsi ajatella asioita halki omassa päässään, vaan antavat omien negatiivisten kokemustensa ja muualta kuultujen juttujen sekä ympäristön paineiden vaikuttaa omiin ajatuksiinsa hallitsevasti. vasta silloin ihminen on todella aikuinen, kun hän kykenee täysin itsenäisiin ajatuksiin ja päätöksiin eikä tuomitse ketään (ellei kyseessä ole rikos tai jokin selkeä epäoikeudenmukaisuus).

appivanhemmillanne näyttäisi olevan pahanlaatuinen kompleksi, jossa he tuntevat lastensa "ryöstävän" omat lapsensa. ehkä he pelkäävät jäävänsä lapsistaan paitsioon (tod.näk.), eivätkä tajua, että juuri tällä tavoin käyttäytymällä he sen varmimmin tulevat tekemäänkin.

tahtovatko vanhempanne teidän olevan onnellisia vai onnettomia? kysykääpäs kumpainenkin tätä heiltä ja kuunnelkaa vastaus, jos sellainen tulee. me täällä suomessa emme enää elä sellaisessa yhteiskuntajärjestyksessä, jossa vanhemmat "myyvät" tyttärensä heidän parhaaksi katsomilleen (=rikkaille) miehille, vaan täällä jokainen aikuinen saa valita ihan itse sellaisen puolison, josta itse pitää.

minä itse äklöän koko ikäerokeskustelua niin kauan, kun kyseessä on kaksi aikuista osapuolta. ehkäpä juuri siksi vastasin tähän aloitukseen =) en usko, että vanhempienne mielessä on aito huoli lapsestaan tässä suhteessa, vaan pikemminkin taustalla on jokin muu pelko tai jopa alitajuinen kateus, jota ei ehkä myönnetä edes itselle.

mutta pidä vaan oma mielesi ja älääkä välittäkö vanhempienne puheista tuon taivaallista (tässä asiassa). pitäkää keskustelu älykkäällä tasolla vanhempienne kanssa, niin jossain vaiheessa he puhuvat itsensä "pussiin" ja ehkä he itsekin huomaavat miten väärässä olivat.

Mitä mieltä seuralaisesi on? Miten vahvasti äidin mielipide ohjaa hänen tekemisiään?

Ei kait se anoppi elä teidän elämää? Vai elääkö? Keskittykää olennaiseen...

olen 36-vuotias mies ja minulla on eräs erittäin hyvä 20-vuotias naispuolinen ystävä, jonka kanssa tulemme juttuun paremmin kuin erinomaisesti. pidän itseäni suht. älykkäänä, hyvin kasvatettuna, oikeudenmukaisena, empaattisena jne ihmisenä, ja silti meidän seitsemäntoista vuoden ikäeromme ei näy juuri missään. pidämme samoista asioista, harrastamme yhdessä, nauramme ja itkemme yhdessä ja keskustelu pysyy aina älykkäänä mutta myös hauskana ja/tai mielenkiintoisena. me pidämme toisistamme todella paljon.

ainoa asia jota emme ole yhdessä tehneet on seksi. vain se siis erottaa meidät ns. "oikeista rakastavaisista". tämä ei kuitenkaan häiritse meitä kumpaakaan. se ei ole puute, eikä se kiehnää ajatuksiamme.
kerroin tämän siksi, että minä en ymmärrä koko tätä ikäerovouhotusta. jos kyseessä ovat henkisesti terveet aikuiset ihmiset, miksi jotkut katsovat asiakseen osoitella sormella ja/tai mielessään (tai jopa ääneen!) vonkua "pedofiili! pedofiili! sairas paska!"

eläkää ihmiset siten kuten itse haluatte, mutta antakaa myös tuomitsematta toisten elää kuten he elävät, ellei kyseessä ole rikos tai selkeä epäoikeudenmukaisuus/väärinkäytös.

Ugh, olen jälleen sanani sanonut.

kenenkään puuttua asioihini. Teillä on ihan normaali juttu, et ole lapsi enää. Eihän tuo ole ikäero eikä mikään. Anopin mielipiteitä en myöskään ottaisi turhan raskaasti, ethän anopin kanssa seurustele. Nauttikaa vaan suhteestanne ja toisistanne ja muut saa luvan tottua siihen.

Yleensä en vastaa tällaisiin viesteihin, koska mielestäni ihmisen, joka ryhtyy parisuhteeseen, pitäisi olla riittävän kypsä päättämään suhteesta ihan omin avuin. Mutta koska et kysynytkään että "kannattaako meidän olla yhdessä" tai "onnistuuko tämä" tai muuta tyhmää, vaan mietit miten vanhemmat saa tajuamaan tilanteen, päätin tehdä poikkeuksen.

En tiedä onko ikäeronne liian iso. Teidän pitää tietää se. Mutta vanhempien ymmärrykseen auttaa yleensä aika. Kyllä molempien vanhemmilta olisi kunnioittavaa luottaa sen verran arvostelukykyynne tässä asiassa, mutta aikaa se voi viedä.

Olen 20-vuotias ja avomieheni 29-vuotias. Muutimme yhteen, kun olin 18, ja tätä ennen ehdimme seurustella jo kauan. Tottahan vanhempani ensin nikottelivat miehen iän kuullessaan, mutta sopeutuivat pian ajatukseen. Jo vuosia avomieheni on ollut äidin puheissa leikkimielisesti "esi-vävy" tai "avovävy", ja kun äippä ostaa "lapsilleen" pääsiäismunat tai joulusuklaat, avomieheni kuuluu listaan.

Anoppini ei ensimmäiseen pariin vuoteen puhunut minulla montaa sanaa. Ehkä hän ajatteli, että mitä tuo tirppana yrittää tänne tunkea, kakara vasta, ei sitä, mitä hänen poikansa ansaitsee. Mutta viime visiitillämme hän uteli jo innokkaana opinnoistani ja kyseli kesälomanvietosta. Kauan se vei, mutta ehkä hän nyt on hyväksynyt, että en ole katoamassa mihinkään =)

Neuvoni siis. Anna vanhemmille aikaa tässä asiassa. Ja kun he antavat niitä über-viisaita neuvojaan ja mielipiteitään, kuuntele kunnioittavasti ja esitä vuorostaan oma kantasi. Uhmakas mitä-se-teille-kuuluu-asenne ei auta. Käykää sitkeästi kyläilemässä, vaikka ne olisivatkin alkuun vaivautuneita käyntejä. Älä jätä menemättä jouluna, vaikka tuntisitkin itsesi seinäkukkaseksi. Jotta he voisivat tottua yhdessäoloonne, heidän täytyy myös olla tietoisia siitä, ja myös siitä, että TE olette onnellisia niin. Heidän mielipiteistään huolimatta mutta niitä kuunnellen.