Olemme eläneet nyt reilun 2 viikkoa asumuserossa. Tätä ennen vaimo ilmoitti että valitettavasti ei enää rakasta minua jne. Oli miettinyt asiaa 2 kuukautta, ei ole onnellinen. Suhteessamme ja elämässämme kaikki oli niin hyvin kuin voisi, lapsi, asunto, avioliitto (hyvä sellainen) jne. Nyt olen kovasti miettinyt sitä viimeaikoina että miksi jossain vaiheessa (kun hän ilmoitti asiasta) hän alkoi laittaa puhelimensa kiinni..akku kuulemma loppu jne. jossain vaiheessa hän kantoi puhelimensa sängyn viereen...koskaan aikaisemmin hän ei ole näin tehnyt. väkisin tulee mieleeni se onko hänellä toinen tai onko hänellä toinen vai onko kenties mokannut aikaisemmin jonka vuoksi ei pysty asiaa tunnustamaan, seurauksena ero....
Kun luottamus meni ikkunasta ulos,jäi epäilys ja myös mustasukkaisuus. Mitään sen kummempia syitä enkä selityksiä ole saanut...anoastaan että hän haluaa olla yksin... perin omituista.
Itseäni asia koskee suunnattomasti koska rakastan vaimoani edelleen kuten ennen...kaipaan aivan valtavasti ja mietin kuinka kauan jaksan tätä asumuseroa. Pitäisikö jaksaa ja kuinka kauan vai jättää paperit jo sisään ja antaa asian olla - sitä miettiessä.
Kun luottamus meni ikkunasta ulos,jäi epäilys ja myös mustasukkaisuus. Mitään sen kummempia syitä enkä selityksiä ole saanut...anoastaan että hän haluaa olla yksin... perin omituista.
Itseäni asia koskee suunnattomasti koska rakastan vaimoani edelleen kuten ennen...kaipaan aivan valtavasti ja mietin kuinka kauan jaksan tätä asumuseroa. Pitäisikö jaksaa ja kuinka kauan vai jättää paperit jo sisään ja antaa asian olla - sitä miettiessä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Merkit on ainakin vahvat. Puhelinkäytös esimerkiksi.
Olen sanman kokenut ja voin sanoa ,että toinen on pane paperit vetämään,selviät helpommalla älä jää roikkumaan,en jääny minäkään.
Puhelimen kanssa pelaaminen on täysin varma merkki siitä että eukollasi on toinen. Kun ihminen luottaa toiseen ei sellaista tule edes epäillyksi. Itse olen tehnyt samaa vaimolleni ja jäin siitä kiinnikin. Aika pitkälle on pystynyt sinua juksaamaan jos on saanut asumuseronkin aikaan... Neuvoni on: Kysy häneltä suoraan onko asia niin ja jos ei ole paluuta niin älä jää roikkumaan se ei auta teistä ketään. Lapsenne on teille molemmille rakas ja tapaamisoikeudet täytyy olla reilut. Voimia veli hyvä!!
Itselläni on lähes sama tilanne kuin sinulla. Olemme asuneet nyt erossa pari viikkoa, tosin jouduttu hoitamaan kaikki paperi ja muut käytännön asiat kuntoon. Ne päivät ovat tuskaa koska rakastan miestäni vieläkin.. tai niinkuin pitäisi sanoa exää.. Aina kun ovi painuu hänen perässään kiinni on kuin henki ei enää kulkisi ja kyyneleet tulevat väkisin vaikka yrittää olla kuinka vahva tahansa.Hänen puhelin soi aina kun hän on käymässä ja lähtee ulos puhumaan. Loukkaa sillä niin paljon minua. En tiedä onko se hänen tarkoituskin, luultavasti. Niinä päivinä kun en näe häntä elämä tuntuu suorastaan mukavalta.. Poissa silmistä poissa mielestä, ainakin pieniä hetkiä..Ehkä elämä voittaa pikkuhiljaa. Toivon että sullakin. Meilläkin oli miehen pyynnöstä tarkoitus olla ensin asumuserossa, mutta teimme sitten kuitenkin avioeropaperit... onhan siinä puoli vuotta harkinta-aikaa.. tosin vaikka rakkautta minun puolelta löytyy ei luottamus enää palaa näiden kaikkien loukkauksien ja toisten naisten takia.
Onneksi pääsemme muuttamaan parin viikon päästä tyttären kanssa uuteen kotiin pois yhteisestä kodista missä on liikaa muistoja. Luulen että se on helpotus.
Halusin vain kertoa, että meitä on monia jotka on samassa tilanteessa. Voimia sulle kauheasti! Päivä kerrallaan enempää ei vaadita..
näin käytiin täälläkin, älä ees yritä huijata itseäsi ettei niin olisi minä tein sen virheen ja roikuin sekä en halunnut usko mitään todeksi vaikka minulle sanottiin suoraan että näin vain on, vähän myöhemmin sain puhelinsoiton jossa kaikki paljastettiin minulle... mutta nyt on kääntynyt uusi sivu elämässä ja voin vain todeta että niin makaa kuin petaa sekä minkä taakseen jättää sen edestään löytää :) pieni lapsi on meilläkin ja sen takia sattuu aivan hirveästi mutta eteenpäin vain ja monoa persiille... sitä saa mitä tilaa. parempia on maailma täynnä jotka ei valehtele eikä petä ja jotka aamenen jälkeen ovat uskollisia...
Minä seurasin tuota samaa puhelinrumbaa 2 vuotta. Välillä kohde vaihtui (kun mies paljastui), mutta kuten sanotaan: "vanha koira ei uusia tapoja opi", eli mies katseli jonkin ajan päästä uuden kohteen.
Olen eronnut ja tuskan kautta olen herännyt elämään. Älä pelkää tulevaa. Se vaatii voimaa, mutta enemmän voimaa vaatii se, kun näkee, että toinen pettää.
Eli varmasti on toinen.
uuteen elämääsi. Olen tuon saman kokenut oman aviomeheni taholta, joka kohta on ex. Yhtä tuskaa oli viime talvi, mutta kyllä siitä selviää. Voin vakuuttaa. Nykyään jo ajattelen omaa elämääni eteenpäin ilman tätä miestä. Olen hommannut uuden asunnon ja pääsen pian muuttamaan. Lapsen asioista olemme kyenneet hyvin sopimaan ja muutenkin olen pitänyt hyvin pokkaa ja käyttäytynyt alkujärkytyksen jälkeen maltillisesti ja sovinnollisesti. Sekös miestä hämmentää!
Mies ei ole tähän päivään mennessä tunnustanut toista naista, vaan kieltää koko ajan, vaikka merkit on olleet ilmeiset - juuri nuo joita kuvailit ja muutakin pientä. Mies vain sanoo erohalunsa syyksi, ettei enää rakasta ja haluaa vielä elämäänsä jotain onnea (?). Silti ei pysty nimeämään niitä asioita, jotka meidän yhteiselossamme olisi pielessä.
Mies ei kuitenkaan tehnyt tikkua ristiin käytännön erotoimenpiteitten eteen. Minä jopa täytin erohakemuksemme ja allekirjoitin omalta osaltani. Annoin sen miehelle ikään kuin suostumuksenani, mutta mies panttasi paperia salkussaan monta viikkoa. Vasta kun kysyin asiaa, vei seuraavana aamuna k.oikeuteen. Sama peli jatkui näissä ositus ja asumisasioissa sekä sukulaisille ja tuttaville ilmoittamisissa - ei tee oma-aloitteisesti mitään asioitten eteen. Ihmettelee vielä minulle, että mikä ihmeen kiire mulla on!
Olen huomannut, että parasta lääkettä tuskaani on ollut juuri tämä toimintavaihe asioitten loppuunsaattamiseksi. Kiduttavinta oli se epävarmuus ja ajatuksen pyörittely suuntaan ja toiseen - meinasin romahtaa. Nyt on tunne, että jotain hyvää vielä munkin elämässäni tapahtuu ja onhan minulla rakas lapseni.