Menemme naimisiin muun muassa sillä perusteella, että koemme kumppanimme turvalliseksi. Hänestä ei näin ollen ole uhkaa minuudelleni, itsetunnolleni. Valinta on paljolti alitajuinen, tiedostamaton: valinnan tekevät ”vanhat aivomme”, jonka on alkukantaisin osa meistä ja jossa suurin osa tunteistamme syntyy. Kansankielisesti voisi sanoa, että ajattelemme näissä asioissa selkäytimellämme. Aivokuori eli ns. uudet aivot on henkisin ja järkevin osa meistä, mutta sillä on kaikkein vähiten merkitystä puolisomme valintaan.
Myös lapsuuden kodissa saamamme sisäiset haavat vaikuttavat tiedostamattamme avioitumiseen. Odotamme, että tuleva puolisomme parantaisi haavamme. Lisäksi toivomme, että puolisomme täydentäisi meitä omilla ominaisuuksillaan heikoissa kohdissamme. Näistä seikoista johtuu, että valitsemme toisaalta oman isämme tai äitimme kaltaisen puolison ja toisaalta itseämme täydentävän puolison.
Nämä kriteerit täyttävä henkilö on hyvin turvallinen vanhojen aivojen kannalta, mutta ei avioliiton kannalta. Varhaislapsuudessa olemme imeneet itseemme vanhemmiltamme tunneilmaston, jonka kuvittelemme olevan turvallinen. Siksi alkoholistin tytär voi mennä naimisiin tulevan alkoholistin kanssa, avioerokodin poika valitsee hylkäävän vaimon, väkivaltaisen kodin tytär avioituu väkivaltaisen miehen kanssa jne. Useimmissa avioliitoissa ongelmat johtuvat siitä, että taannumme vanhojen aivojen tasolle.
Olen kirjoittanut näistä teemoista lisää blogissani
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Kerron siellä, kuinka edellä kuvatun pohjalta on helppo ymmärtää, mistä riidat avioliitossa kumpuavat. Väitän myös, että ongelmainen liitto tarjoaa puolisoille mahdollisuuden sisäisesti eheytyä, ja sitä kautta aviosuhdekin voi uudistua.
Tuntuvatko esittämäni ajatukset tutuilta omassa avioliitossasi tai jonkun tuntemasi henkilön liitossa?
Myös lapsuuden kodissa saamamme sisäiset haavat vaikuttavat tiedostamattamme avioitumiseen. Odotamme, että tuleva puolisomme parantaisi haavamme. Lisäksi toivomme, että puolisomme täydentäisi meitä omilla ominaisuuksillaan heikoissa kohdissamme. Näistä seikoista johtuu, että valitsemme toisaalta oman isämme tai äitimme kaltaisen puolison ja toisaalta itseämme täydentävän puolison.
Nämä kriteerit täyttävä henkilö on hyvin turvallinen vanhojen aivojen kannalta, mutta ei avioliiton kannalta. Varhaislapsuudessa olemme imeneet itseemme vanhemmiltamme tunneilmaston, jonka kuvittelemme olevan turvallinen. Siksi alkoholistin tytär voi mennä naimisiin tulevan alkoholistin kanssa, avioerokodin poika valitsee hylkäävän vaimon, väkivaltaisen kodin tytär avioituu väkivaltaisen miehen kanssa jne. Useimmissa avioliitoissa ongelmat johtuvat siitä, että taannumme vanhojen aivojen tasolle.
Olen kirjoittanut näistä teemoista lisää blogissani
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Kerron siellä, kuinka edellä kuvatun pohjalta on helppo ymmärtää, mistä riidat avioliitossa kumpuavat. Väitän myös, että ongelmainen liitto tarjoaa puolisoille mahdollisuuden sisäisesti eheytyä, ja sitä kautta aviosuhdekin voi uudistua.
Tuntuvatko esittämäni ajatukset tutuilta omassa avioliitossasi tai jonkun tuntemasi henkilön liitossa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirjoitit blogissasi, että avioliitto vahvistuu, kun ns. haavainen puoliso suostuu liitossa parantamaan haavansa ja näin puolison oma minuus pääsee oikeuksiinsa.
Kysymys: Kun on saanut liitossa omat haavansa parannettua, niin eikö siinä huomaa sitten, että on menny naimisiin väärän miehen kanssa? Siis kun on mennyt naimisiin vaan sen mukaan, kuka puoliso voi parantaa sun haavat. (Kun haavat on parannettu..niin huomaa että puoliso ei täytä niitä omia aviopuolison ominaisuuksia muuten).
sama tuli mulle mieleen. Ja sekin tuli mieleen, että eikös nuo haavat pitäisi olla parannettu naimisiin mennessä, että puoliso saa kokonaisen ihmisen puolisokseen.
Kiitos kommentistasi!
Jos olet päässyt eheytymään liitossasi, kuinka voit sanoa, että olet naimisissa väärän miehen kanssa? Juuri hänen kanssaanhan haavojen parantuminen on ollut mahdollista.
Sisäinen eheytyminen on toki yleensä vastavuoroista. Jos toinen puoliso paranee, ei toinenkaan voine jäädä muuttumattomaksi. Voi olla, että molemmat eivät voi prosessoida omia asioitaan yhtäaikaisesti; se olisi kenties liian raskasta. Mutta kun toisella helpottaa, jää toisellekin tilaa käydä omia kipujaan läpi.
Jo prosessien läpikäynti sinänsä parantaa suhdettakin, sillä vaikeuksien kohtaaminen toisen rinnalla vahvistaa liittoa. Ja sitten kun kumpikin on päässyt eheytymään (edes jonkin verran; se on näet hidasta), jää voimia ja kumpuaa uutta intoa hoitaa suhdetta ja nauttia toinen toisistaan.
Yhteinen kasvuhistoria on mahtava voimavara parisuhteelle. Sitä ei kannata ehdoin tahdoin hylätä.
Yllä esittämäni ei ole teoriaa, vaan olen nähnyt sen toteutuvan monissa liitoissa - myös omassani.
Toivottavasti ymmärsin kysymyksesi oikein!
Sitten vielä kommentti tuohon toiseen kysymykseen, joka näyttää myös sinun laatimaltasi. Totta kai olisi hienoa, että voisimme olla kaikin puolin eheitä jo avioituessamm. Mutta jos jäisimme odottamaan tilaa, jossa olisimme riittävän kypsiä, monikohan meistä ylipäänsä menisi naimisiin.
Hei!
En ole neiti näpsykäinen vaikka niin ajattelitkin, joten vastaan sinulle.
Vastasit: "Totta kai olisi hienoa, että voisimme olla kaikin puolin eheitä jo avioituessamm. Mutta jos jäisimme odottamaan tilaa, jossa olisimme riittävän kypsiä, monikohan meistä ylipäänsä menisi naimisiin.". Olen edelleen sitä mieltä, että juuri näin pitää/pitäisi olla tarpeeksi kypsä mennessään naimisiin. Mikä kiire, sillä naimisiin menolla on voihan sitä olla menettä tosiaankin naimisiin kokonaan jos ei tunne itseään tarpeeksi kypsäksi. Minusta elämä asettaa jo tarpeeksi haasteita, ilamn että energiaa kuluu vielä toisen ja/tai kasvukipuihin. Toki niitä voi tulla elämän mukana muutenkin.
Ja sitten vielä MINUN kommentini tuohon ensimmäiseen vastaukseesi, koska samaa ihmettelin minäkin. Toki yhteyinen kasvuprosessi voi olla voimavara, mutta toisaalta voi käydä niinkin, että toinen käyttää toista vain oman kasvunsa välineenä ja kun on "valmis" hylkää toisen, koska on haavansa parantanut eikä enää tarvitse toista.
Kirjoitit näin:
"Olen edelleen sitä mieltä, että juuri näin pitää/pitäisi olla tarpeeksi kypsä mennessään naimisiin. Mikä kiire, sillä naimisiin menolla on voihan sitä olla menettä tosiaankin naimisiin kokonaan jos ei tunne itseään tarpeeksi kypsäksi."
Luulenpa , että hyvin monilla aviosuhteessa eläminen on varsinainen kypsyystesti. Moni saattaa luulla olevansa jo riittävän kypsä ja eheä ihminen, mutta huomaakin vasta läheisessä suhteessa eläessään, että on vielä monella tapaa rikkonainen ja vajavainen.
Mielestäni on vain onnellista (joskaan ei helppoa), että joudumme tavalla tai toisella kohtaamaan itsemme, myös heikkoutemme. Tarvitsemme kasvuhaasteita, jotta löytäisimme aidon minuutemme ja empatian toisia kohtaan.
Anteeksi, että vastaukseni viivästyi.
toki noin juuri. AInahan oli elämän alue mikä tahansa huomaa, kasvun varaa. Mutta joskus on hyvä tunnustaa, että lähtökohta on jo täysin väärä. Avioliitossa esim. se, että toinen on mennyt avioon järki-, ei tunnesyistä. Toisaaltahan sekin on kasvua, että myöntää itselleen tosiasiat ja on valmis luopumaan "kulisseista". Sehän juuri sitä henkistä kasvua, että henkiset asiat ovat tärkeämpiä kuin materia, maine, status jne.
Mukavaa loppu kesää!
Turvallisuushakuisuus on kiinnostava teema ihan yleisestikin. Ihmiset tuntuvat todellakin hakevan nimenomaan turvallisuutta elämänsä valinnoissa, ärsyttävyyteen asti.
Itse olen aina halunnut pois tuosta tunteesta. Haluan tehdä asioita, joissa haastan itseni tekemään sellaista, joka rikkoo tuon 'turvallisuuden tunteen'. Onkohan sitten niin, että lapsena saatu turvallisuuden tunne on niin vahva, että aikuisena on mahdollista koetella sitä? Vai onko niin, että ihmisen on aina 'pakotettava' itsensä pois vanhoista totutuista asetelmista voidakseen kehittyä, on hän sitten kokenut lapsuudessa turvallisuutta tai ei?
.. kun olin typerä ja lapsellinen teini vielä mennessäni lupautumaan miehelleni ensin kihlatuksi ja sittemmin vaimoksi. Nyt sitten suhde on ihan solmussa kasvukipuinemme eikä mitään ratkaisua näy.
Keskustella emme uskalla "aroista asioista", parempi murjottaa ja mököttää vaan onnettomana kuin alkaa riitelemään. Pelkään mitä voisi tapahtua, sillä kerrankin mies koitti ampua itsensä keskellä "kehityskeskustelua"!!
Joskus voi käydä näinkin.
Muutos on silti mahdollinen. Monta kertaa näyttää olevan niin, että vasta kovan paineen alla ja mahdottomalta tuntuvassa tilanteessa alkaa löytyä riittävästi motivaatiota etsiä muutosta ja ottaa apua vastaan. Älkää siis luovuttako. Ulkopuolista tukea kyllä tarvinnette. Voimia ja rohkeutta!
Kiitos vaan mutta en jaksa alkaa "purkamaan" hänen ongelmiaan, omissakin ihan tarpeeksi. Tässä on käynyt sitten niin että kumpikin käpertyy oman taakkansa kanssa ja kuilu kasvaa.
Kumpikaan ei ole kiinnostunut mistään terapioista, kun siellä joutuisi repimään kaiken auki. Parempi vaan antaa olla kipeiden asioiden ja kummankin elää omaa elämäänsä. Varmaan sit kun lapset on jo vähän vanhempia, otan eron.