Ihastuttiin, rakastuttiin, ja nyt ollaan siinä vaiheessa että mies halua esitellä mut suvulleen ja ystävilleen. Ja minua kammottaa. Jännitän tolkuttomasti näiden mieheni "tärkeiden ihmisten" tapaamista. En haluaisi vielä edes tavata heitä.
Tähän asti olemme olleet vain kahdestaan - niinkuin rakastuneet suhteen alussa ovat. Se on sopinut minulle paremmin kuin hyvin. Olen ujo ja itsetunto on alhaalla ja olen varma että miehen kaverit & suku eivät pidä minusta. Miehen exä oli puhelias, hauska ja seurallinen. Taidan olla jossain määrin entisen naisen vastakohta.
Itselläni on vain pari hyvää ystävää, joille jossain vaiheessa miehen esittelen. Sitten kun tulee luonteva tilanne.
Olen jo loukannut miestä kieltäytymällä joistakin tapaamisista. Hän ei voi ymmärtää minua lainkaan. Saa nähdä onko tämä yksi syy tämän suhteen tulevaan kaatumiseen. Miehelle suku & muut sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä ja ymmärrän kyllä että hän haluaa minut "mukaan kuvioihin". Tuntuu vain että minusta ei ole siihen. Pari kertaa olen pikaisesti tavannut mihen kavereita ja molemmilla kerroilla menin aivan lukkoon.
Meillä on välillämme myös sosiaalinen kuilu - miehen suku & ystävät ovat akateemisia, hyvissä ammateissa, hyvin toimeentulevia. Minä puolestani olen duunarisukuni "musta lammas", en ole akateeminen mutta sitkeydellä muuten suht hyvään asemaan työelämässä päässyt. Olen paremmassa asemassa kuin akateeminen miesystäväni.
Perheessäni on ollut monenlaisia ongelmia rahahuolista mielenterveysongelmiin. Vanhempieni ammatit ovat niin perusduunariammatteja kuin olla ja voi. Olen silti valtavan ylpeä heistä; elämä on heitellyt heitä molempia pahastikin mutta silti he ovat pärjänneet ja löytäneet oman paikkansa. Mies taas on kasvanut keskiluokkaisen onnellisessa perheessä, sivistyneessä ilmapiirissä jne. Ainakaan tässä vaiheessa hän ei ole kertonut mistään luurangoista kaapissa. Itse olen kertonut avoimesti ikävämmätkin jutut taustastani.
No, sosiaalinen tausta ei ole kaikkein suurin ongelma, vaan minun ujouteni ja jo valmiiksi negatiivinen suhtautuminen näihin uusiin tuttavuuksiin, joiden arvostelevien silmien alle tulen ilmeiseti väistämättä joutumaan. Lisästressiä tuottaa se, että olen melko paljon miesystävääni nuorempi, sievä nainen. Arvaan jo joidenkin kavereiden suhtautumisen, olen saanut siitä hieman esimakua noilla pikaisilla tapaamisilla joihin mies on minut puoliväkisin järjestänyt: minua pidetään panona. Nätti pieni blondi typykkä.
Mitä pitäisi tehdä? Olla oma ujo omaa rauhaa kaipaava itseni, teeskennellä sosiaalista, hyökätä verbaalisesti noiden virnuilevien kavereiden päälle vähän niinkuin varmuuden vuoksi?
Tähän asti olemme olleet vain kahdestaan - niinkuin rakastuneet suhteen alussa ovat. Se on sopinut minulle paremmin kuin hyvin. Olen ujo ja itsetunto on alhaalla ja olen varma että miehen kaverit & suku eivät pidä minusta. Miehen exä oli puhelias, hauska ja seurallinen. Taidan olla jossain määrin entisen naisen vastakohta.
Itselläni on vain pari hyvää ystävää, joille jossain vaiheessa miehen esittelen. Sitten kun tulee luonteva tilanne.
Olen jo loukannut miestä kieltäytymällä joistakin tapaamisista. Hän ei voi ymmärtää minua lainkaan. Saa nähdä onko tämä yksi syy tämän suhteen tulevaan kaatumiseen. Miehelle suku & muut sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä ja ymmärrän kyllä että hän haluaa minut "mukaan kuvioihin". Tuntuu vain että minusta ei ole siihen. Pari kertaa olen pikaisesti tavannut mihen kavereita ja molemmilla kerroilla menin aivan lukkoon.
Meillä on välillämme myös sosiaalinen kuilu - miehen suku & ystävät ovat akateemisia, hyvissä ammateissa, hyvin toimeentulevia. Minä puolestani olen duunarisukuni "musta lammas", en ole akateeminen mutta sitkeydellä muuten suht hyvään asemaan työelämässä päässyt. Olen paremmassa asemassa kuin akateeminen miesystäväni.
Perheessäni on ollut monenlaisia ongelmia rahahuolista mielenterveysongelmiin. Vanhempieni ammatit ovat niin perusduunariammatteja kuin olla ja voi. Olen silti valtavan ylpeä heistä; elämä on heitellyt heitä molempia pahastikin mutta silti he ovat pärjänneet ja löytäneet oman paikkansa. Mies taas on kasvanut keskiluokkaisen onnellisessa perheessä, sivistyneessä ilmapiirissä jne. Ainakaan tässä vaiheessa hän ei ole kertonut mistään luurangoista kaapissa. Itse olen kertonut avoimesti ikävämmätkin jutut taustastani.
No, sosiaalinen tausta ei ole kaikkein suurin ongelma, vaan minun ujouteni ja jo valmiiksi negatiivinen suhtautuminen näihin uusiin tuttavuuksiin, joiden arvostelevien silmien alle tulen ilmeiseti väistämättä joutumaan. Lisästressiä tuottaa se, että olen melko paljon miesystävääni nuorempi, sievä nainen. Arvaan jo joidenkin kavereiden suhtautumisen, olen saanut siitä hieman esimakua noilla pikaisilla tapaamisilla joihin mies on minut puoliväkisin järjestänyt: minua pidetään panona. Nätti pieni blondi typykkä.
Mitä pitäisi tehdä? Olla oma ujo omaa rauhaa kaipaava itseni, teeskennellä sosiaalista, hyökätä verbaalisesti noiden virnuilevien kavereiden päälle vähän niinkuin varmuuden vuoksi?
Vastaukset 5
Vanhimmat
asenteisiisi. Olet hyvä miehellesi sellaisena kuin olet ja sen vuoksi kelpaat myös muille. Opi arvostamaan itseäsi ja saavutuksiasi. Ei akateemiseuus aina tee ihmisestä parempaa.
Älä tee sitä virhettä, että vetäydyt omien pelkojesi vuoksi miehesi läheisten ulottumiin. Voit kokea myös iloisen yllätyksen, jos ja kun huomaat että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet.
Oma miniäkokelaani ilmeisesti ajatteli juuri sinun tavallasi, eikä halunnut edes tutustua miehensä kaveripiiriin ja perheeseen. Ristiriitoja on riittänyt heidän elämässään tuon takia ja kaikki sillat hän on polttanut "ylimielisellä" käytöksellään miehen perheeseen.
Älä tee, tuota virhettä. Jos miehesi on sinulle tärkeä, arvosta myös hänen läheisiään.
toiset ihmiset. Ei akateemisuus ole läheskään kaikille akateemisille ihmisille mikään itseisarvo, jonka kautta ihmisarvo määritellään.
Tuut varmaan pilaamaan tämän suhteesi ja tulevat suhteet jos jatkat asioiden manaamista jo etukäteen. Jos ja kun (toivottavasti) menet tapaamaan näitä miehellesi tärkeitä henkilöitä niin ole ehdottomasti oma itsesi ja katso kuinka käy. Älä missään nimessä esitä muuta kuin mitä olet - esitys huomataan ja itse ainakin inhoan ihmisiä, jotka koittavat olla parempia kuin mitä ovat. Tuommoiset asiat kuin rikkaus ja koulutus eivät merkitse useimmille yhtään mitään jos on muuten mukava ihminen. Se on ymmärrettävää, että VÄHÄN jänskää esim. mahdollisten appivanhempien ensitapaaminen. Jos tunnet, että et oikeasti ollut tervetullut porukkaan, niin mieti sen jälkeen mitä teet, jatkatko vai et.
Tilanne kuulostaa tosi tutulta. Itse jännitin myös poikaystävän vanhempien ja tuttujen tapaamista.
Hän tuki minua loistavasti ja keksi myös käytännön ratkaisuja; " pakotti" ensin puhumaan puhelimessa ja vasta sen jälkeen kasvotusten. Ratkaisu toimi miun kohdalla hyvin.
Palaute tapaamista on ollut positiivista ja varsinkin poikakaverin vanhempien kanssa tulen loistavasti toimeen.
tsemppiä!
Ei tässä auta muu kuin "kohdata pelot ja astua näyttämölle". Täytynee myös vielä jutella miehen kanssa tilanteesta, hän ei taida ymmärtää kuinka hirveästi jännitän!
Toivon että debyyttini on onnistunut ja minut hyväksytään. Miksi ei hyväksyttäisi? Hyväksyihän mieskin minut.. Ikuinen ongelma tämä itsetunto..!!!
Kiitos "ujohko" empatiasta. Kiva kuulla että sinun kohdallasi homma hoitui hyvin!