Minä kaiken kokenut haluan kaikkien eroa suunnittelevien miettimään asiaa tarkkaan.
Jos menee huonosti, älkää heti hakeko eroa. Olkaa asumuserossa vaikka 2 vuotta ja nähkää mitä se on. En tunne ketään, joka olisi eron jälkeen onnellinen, on vain katkeruutta ja se jatkuu... Turha on muuta väittää. Ex-puolisoa miettii loppuelämänsä ja jossittelua riittää. Uudet rakkaudet unohtuvat, mutta ei lasten isä.
Itse olin asumuserossa 1.5 vuotta. Tapailin miehiä, eronneita, katkeria ja tapoihinsa kangistuneita. Olkapäänä piti olla, kuten myös heidän minulle. Mutta ei siitä murheesta loppua tule vaikka puhuisi lopun ikää.
Eroa ei tullut vaan palasimme yhteen. Alku oli todella vaikeaa, en olisi edes uskonut. Puhuimme ja puhuimme, moitimme, haukuimme, menneet ruodimme tarkkaan. Pikkuhiljaa monen kuukauden jälkeen alkoi helpottaa. Löytyi aivan uusi yhteinen sävel, jollaista emme olleet ennen löytäneet.
Nyt on hyvä. Se on kuitenkin totta että puolisoonsa voi rakastua uudelleen.
Olen onnellinen asumuseron aikaansaamasta muutoksesta meidän elämään. Olemme koko perhe, lapset mukaan lukien, olleet sitä mieltä että ilman asumuseroa meillä olisi kaikilla paha olla.
Älkää antako periksi, yrittäkää ja tehkää niinkuin parasta on.
Asumusero oli minun valttini onnelliseen elämään.

Vastaukset 10
Vanhimmat
siitä, että sinulla on puoliso, joka suostuu puhumaan vaikeista asioista. Meillä exäni valitsi eron, koska ei halunnut tai pystynyt puhumaan ja käsittelemään vaikeita asioita. Minä taas olin sitä mieltä, että voitaisiin jatkaa, mutta asiat on perinpohjin käsiteltävä.
Se puhuu, jolla on paha olla. Ei mieheni puhunut niin paljon kuin minä, varmaan oli usein unessa, kun minä puhuin ja moitin. Meillä meni tähän "keskusteluun" 7 kk sen jälkeen kun olin palannut.
Odotapas vaan, kyllä jossain vaiheessa miehesi huomaa, mitä on menettänyt. Vielä hänelle valkenee.
olla erillään ja erota. On todelliset syyt siihen. Itse olen eronnut tuhoisasta suhteesta (jossa varmasti ennemmin tai myöhemmin olisi käynyt huonosti)noin 4 vuotta sitten, enkä ole sitä päivääkään katunut. Nyt olen vapaa ja onnellinen. Meillä ei ollut lapsia, onneksi.
Voimmeko me kukaan mennä sanomaan toiselle että älä eroa! Me jokainen elämme elämäämme ja sivullisten on mahdoton tietää avioliitostamme mitään. Kuiten olen sitä mieltä että eroa täytyy harkita ja yrittää jos sittenkin liitto voisi jatkua..itse yritin 6 vuotta ..mutta erosimme sovussa.Molemmat tiesimme ettei ollut mitään sellasta yhdistävää joka olisi pitänyt meidät yhdessä. Joten en ole ihan samaa mieltä erosta tai avioliiton jatkamisesta kanssasi. Mutta toivon onnea liitollesi..sillä jokainen me tarvitaan ihminen rinnalla ja aina paras jos vielä rakkauskin roihuaa ...
Viestistäsi tulee mieleen sellainen asia, että usein ulkopuoliset nimenomaan kuvittelevat tietävänsä paremmin, milloin 'kannattaa' erota, milloin ei. Itse olen kokenut eroni yhteydessä sen, että kimppuuni hyökättiin monelta taholta ja minua arvosteltiin ihmisenä, kun jätin 'niin hyvän miehen'. Minusta kahden ihmisen liitto on kahdenkeskinen, ulkopuoliset eivät voi koskaan tarkkaan tietää mistä on kyse. En voisi koskaan itse puuttua muiden valintoihin.
Hyvä asia sinänsä, että ihmiset yrittävät kaikkensa pitääkseen liittonsa kasassa, etenkin jos siinä on lapsia.
Kaikki eivät vain koe yrittämistä tärkeäksi. En itse usko ihmisen muuttuvan kovinkaan paljon. Realitetit ovat nähtävissä usein jo lyhyemmän yhdessäolon jälkeen. Ongelmat saattavat olla sellaisia, että niitä ei edes kannata lähteä ratkomaan.
Oletko mahdollisesti itse katkera jostakin, kun asenteesi on noin jyrkkä: "En tunne ketään, joka olisi ollut eron jälkeen onnellinen..." "ex-puolisoa miettii..." "Uudet rakkaudet unohtuvat..." Aika raju elämänasenne. Ikäänkuin haluaisit riistää toivon niiltäkin, joilla vielä toivoa on. Taidat olla itse jostakin katkera. Mistä sinä tiedät niin varmasti, miltä toisista tuntuu? Useinhan ne ulospäin "hyviltä" näyttävät liitot kariutuvat.
Mitä pahaa on olla toinen toistensa olkapäinä? Vieraille on aina helpompi avautua. Sitä kautta voi saada omaankin elämäänsä jotakin arvokasta.
Tosi hyvä, että teille ero teki hyvää ja opitte näkemään toistenne arvon, mutta ei se kaikille sovi suorana elämänohjeena.
Oma mieheni eli ennen minua ilmeisesti vaikeasti läheisriippuvaisen (sellaisen käytöshän on kuin pahimmista painajaisista kaikenlaisine uhkailuineen) vaimon puolisona parikymmentä vuotta. Ei se vieraissa ukoissa juokseva seksuaalisesti kotonaan täysin passiivinen yksilö olisi koskaan kyennyt omaa miestään tekemään onnelliseksi.(ulospäin näytti ns. hyvältä)
Valtavan työmaan sain itselleni tässä paikkaillessani sen naisen "jälkiä", mutta tulos on itse asiassa palkitseva, vaikka olenkin saanut olla avioeroterapeutti, AA-kerho ja käytöshäiriöiden korjaaja ja seksiterapeutti... HUOM: Kaikki on ollut myöskin korjattavissa!!!!!
Ei sitä mieheni edellistä liittoa olisi pelastanut pirukaan. Tässä on meilläkin mennyt melkein 15 vuotta saada kaikki kohdalleen, mutta tulos on todella rakastettava.
Eli hirveää jälkeä voi hirveä puoliso saada aikaan puolisossaan. Eivät kaikki tarinat ole kopioita siitä, minkä me olemme itse eläneet.
(sain mieheni joskus jopa miettimään: "koska minä muutuin tällaiseksi, en minä tällainen aina ole ollut")
Minäkään en muuten koskaan sano "ei koskaan", "en koskaan voisi", "pois se minusta", elämä on avoin tie ja vain rehellisyys kannattaa loppupelissä.
Onko se nyt sinullakaan ollut hääviä "korjata" toisen naisen tuhoja, joita hän mukamas jätti mieheesi? Lisäksi on todella helppoa syyttää toista naista siis tässä tapauksessa ekaa vaimoa miehesi käytöksestä. Kaikki tämän ekan vaimon käytös on voinut johtua jopa miehesi silloisesta käytöksesta ja luultavasti näin onkin, koska tilannetta on pitänyt korjailla vielä viisitoista vuotta myöhemmin
mutta vain jos molemmat ovat valmiita yrittämään uudestaa,pelkkä joo joo ei ihan riitä.
Kokemusta on.
T. M 36
Pyydä keskustelun pitäjältä yhteystietoni ja ota yhteyttä. Haluan jutella.