Kertokaapa te kaikki hyvät miniät miten sitten suu pannaan kun se hirviö keksii kuolla. Onko kokemusta siitä kenelläkään? Vaivaako omatunto tai syyllisyys? Dollarin kuvat silmissä?Elämä on niin monimuotoista ja välillä vaikeeta mutta luulisin ettei kukaan halua tahallaan olla hankala.Luonnettaankin voisi vähän hallita. Siis jokainen osapuoli.Mutta nämä asiat on vaikeita, niin omalla kohdalla kuin monen muunkin. Siis kysymys oli siitä miltä se tuntuu kun piina on ohi? Onko omatunto koetuksella?
ENTÄS SITTEN
kun anopista aika jättää
171804
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
hyvin huolta siitä, että jälkeen ei jää kuin hirveä määrä kippoja ja kulhoja sekä kerrostalohuoneisto.
kerrostalo huoneisto. Siinähän sitä. Itte mennään rajusti miinuksen puolelle.Velkaa ei kai peritä?
Mulla on maailman paras anoppi (appiukkokin), josta ei ole ollut koskaan minkäänlaista vaivaa. En ole pahaa sanaa koskaan sen paremmin anopista kuin appiukostakaan sanonut, omatuntokaan ei siis kolkuta. Ja jos olisi joskus ollut jotain valittamista, niin olisin hoitanut asiat muulla tavoin kun tänne purkamalla.
Ensinnäkin ihmetyttää, mitä teet palstalla, jos sinulla on kaikki todella hyvin appeloittesi kanssa etkä kirjoittaisi tänne edes jos jotakin vikaa ilmenisikin.
Mutta sinun täytyi purkaa itseäsi kirjoittamalla viesti, jossa halveksit sellaisia joilla niitä vaikeuksia on?
Taidat olla trolli.
tällä palstalla saa vain haukkua appivanhempia, varsinkin anoppia.
Tuntuu, että lähes kaikki asiat väännetään ja käännetään niin, että voidaan hyökätä kirjoittajaa vastaan.
Mitä ilkeimpiä kommentteja keksitään, sitä parempi. Ehkä joillekin on hyvä purkautumiskeino, kun saa nimettömänä pahoittaa toisen mielen.
että tänne ei saakaan kirjoitella muuta kuin ongelmatapaukset eli jos asiat ovat kunnossa niin tänne ei ole asiaa, vain jos ne ovat päin per...ttä. Luin ilmeisesti alkuperäisen viestin väärin kun mun mielestä siinä pyydettiin kaikkia miniöitä kirjoittelemaan. Eikä mulla sinänsä ole tarvetta elvistellä ihanalla anopilla, ajattelin, että jostakusta muustakin on mukava välillä lukea, että asiat ovat kunnossa enkä uskonut, että kirjoitukseni otettaisiin noin raskaasti.
ilkeilijöistä. Tottakai tänne on kiva saada joskus positiivisiakin kommentteja. Meillä, joilla ei miniää vielä ole, herää toivo, että on kivojakin sellaisia olemassa.
Ennenkuin aloin tätä palstaa seurata, en voinut edes kuvitella, että niin hankalia tapauksia edes on olemassa.
Hyvää ei edes ymmärrä tarpeeksi arvostaa, jos ei ole sille vastakohtaa.
Sääliksi käy näiden miehiä, jos anoppejakin.
Poikani teki täydellisen valinnan.
Ei koidu anoppi minun hyödykseni, kun hän vaati meitä avioliittoon mennessämme tekemään avioehdon. Onneksi olemme molemmat töissä ja hyvissä ammateissa, joten mitään lisäbonuksia emme tarvitse. Oksettaisi, jos anopin taulut tai astiat - hänellä on hyvä maku - muistuttaisi hänestä vielä sittenkin kun hän on poissa silmistä.
itsellesi kaltaisesi miniän. Hyi hemmetti, mikä ihminen.
Anoppini on minulle aika yhdentekevä ihminen. Kun hän kuolee, tuskin iloitsen asiasta, mutta tuskin surenkaan. Luulisin ja toivoisin, että anoppi ja appi ovat osanneet hoitaa raha-asiansa niin, että kohdistavat jälkeen jäävän omaisuutensa lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Minä en niitä tarvitse eikä ne minulle kuulukaan.
En tule anoppini kanssa toimeen, vaikkemme kyllä koskaan riitelekään. Jos sukujuhlissa ollaan, käyttäydymme asiallisesti. Ei hänen seuransa minulle kuitenkaan piinaa ole. Vaikkei anopin kanssa olisi ylin ystävä, ei se meistä vihamiehiäkään tee.
jo ennen esikoisen syntymää. Ei huono omatunto paina. Miksi pitäisi painaa. Perintöjä jäi appiukon jälkeen, mutta ne on miehen juttuja ja aikanaan jää lapsille (avioehto).
Mutta lapset jäivät ilman toista mummoa ja jos appiukkokin olis kuollut jo silloin, ei olisi ollut edes paikkaa missä käydä silloin tällöin.
Miniän omasta näkökulmasta elämä on usein helpompaa ilman anoppia, mutta lastenlasten näkökulma...
oikeastaan vastaa kysymykseesi? Vastaajat ovat oikeastaan vain niitä, joilla on hyvät välit anoppiinsa tai ei ainakaan kovin huonot. Vaklitettavasti en voi vastata minäkään, sillä ihan on homma ok. Omat vanhemmat on tietysti paljon mukavampia (niinkuin suurimmalla osalla), mutta kyllä sen anopin kanssa pärjää hienosti kun on tekemisissä aika vähän :) Todennäkoisesti itken, jos se aika tulee että anoppi ensin lähtee.
Miniä ei välttämättä pidä anoppia vihamiehenä tai toivo tämän kuolemaa, vaikkei anopista pitäisikään. Minä en itse pidä anopistani tai lähinnä hänen tavastaan toimia. En kyllä ole koskaan hänen kuolemaansa toivonut. Onhan hän lasteni isoäiti ja mieheni äiti. Yleensäkään kaikki ihmiset eivät pidä kaikista, mutta kaipa järkevä ihminen sen tajuaa, että kyse on lähinnä kemioiden sopimattomuudesta eikä toisen hyvyydestä ja toisen huonoudesta.
Surin kyllä etten koskaan voinut tavata edes anoppiani. Hän oli kuollut jo kauan ennen kuin tapasin mieheni.
Anoppi oli hyvä ihminen monen surema vielä kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen. Tosin surijat olivat heitä, joita anoppi passasi ja palveli korvauksetta.
Appi tunsi vain vihaa ja haki heti uuden naisystävän 3kk kuolemasta.
Uusi naisystävä oli anopin kaltainen passaava ja palveleva.
Muiden elämää ei voi elää, omat arvot oltava kullakin.
Meitillä anoppi kuoli aika yllättäen syöpään. Välimme olivat mahdollisimman huonot. Ei tuntunut miltään, ei surettanut eikä ilahduttanut.
Ongelmia on kieltämättä aiheuttanut perintö, jonka mieheni tietysti sai. Miehellä on nyt varaa tehdä vähän erilaisia asioita kuin ennen, mutta ilman perhettä. Testamentissa luki se tavanomainen teksti, että perintönä saatu omaisuus ei kuulu avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen jne. Ja siitä minä pidän kiinni. Perintö on ollut miehelleni enemmän haitaksi kuin iloksi, koska hän haluaisi perheensä kanssa tehdä rahoilla jotain, eikä voi.
Mies istuu nyt yksin rahasäkkinsä päällä. Sehän oli äitinsä viimeinen tahto.
Tuskin rahoilla voi olla tekemättä yhdessä, vain eron sattuessa et saa niistä puolia.