Mietin miksi joku (usein mies) vaan vetäytyy pois suhteesta, jossa tavattu kuitenkin kuukausia tiiviisti. Tai kai joskus vaikka vuosia. Syy on vaikka kiire ja kiire tms. Onko niin epävarma siitä mitä haluaa vai eikö uskalla puhua tilannetta selväksi vai mitä. Pelaako vaikeasti tavoiteltavaa. Vetäytyminen kun herättää minussa ainakin enemmän kiukkua kuin selkeä juttelu.
vetäytyä
pois
82211
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja itseäni myös kiukuttaa tuollainen käytös kaikista eniten.
Olen todellakin huomannut saman ja se on tosi ärsyttävää. Ensin soitellaan joka päivä, tai ainakin joka toinen ja yhtäkkiä ei sitten vastata edes viestiin. Hmmm... Mikä logiikka tässä on? Mä kans haluisin tietää. :)
Jos on tapailtu puolihuolimattomasti ja tämä kyseinen tila on selkeästi yhdessä päätetty, saattaa käydä niin että kiinnostus hiipuu hiljalleen molemmilla. Niin suhde vain tavallaan kuolee kasaan kun kumpikaan ei muista enää ottaa yhteyttä. Jos tapailtu kuitenkin on tiiviisti, olisi todellakin fiksua puhua asia selväksi jos tuntuu ettei enää huvita. Sen verran on aina mielestäni toiselle ihmiselle velkaa, että jos aloittaa jotain, on se syytä lopettaakin kunniallisesti. Tilanne on kyllä ikävä, mutta pienemmällä kitumisella siitä selviää kun on rehellinen.
Minulla on myös kokemus vastaavasta. Ensin puhutaan, että olet sitä ja tätä ja vielä, että voin tutustua jopa vanhempiisi. Sitten alkaakin ihmeellinen vetäytyminen. Viestit laimenee. Ei tiedetä enää mitä halutaan. Kaikki on niin pirun epäselvää. Kun ei ole kykyä puhua asioista tai ei vai uskalla tai ei ole halua puhua. Istutaan sohvalla kuin kaverukset. Ei oteta kiinni ja halita. Kaikki on vain minun puolelta nämä läheisyyden hakemiset. Aika hirveetä, ettei ihminen pysty osoittamaan tykkäämis rituaaleja luontevasti. Ja lopuksi vetäydytään ja vetäydytään. Missä vika? Toinen nainen tai joku muu juttu? Masennus, työkiireet?! Mene ja tiedä. En enää päätäni moisella vaivaa. Olihan kokemus.
Tuota vetäytymistä olen harkinnut itsekkin, mutta mutta...
Tilanne on se, että suhteemme oli alunperin vain ns. seksisuhde. Mutta ajan myötä minulla alkoivat tunteet kehittyä ja mies puhui samasta asiasta (oma-alotteisesti)ja usein puhui, että halusi vakavoittaa suhdettamme. Mutta jostain syystä aina jonkin ajan kuluttua olikin sitä mieltä, että saame tapailla edelleen muita. Nyt sitten mitta tuli minulla täyteen. En jaksa enään tätä pahaa oloa ja soutamista ja huopaamisat, jota on kestänyt suunnilleen reilu puoli vuotta. (kokonaisuudessaan ns. suhteemme on kestänyt 2,5 vuotta tapailua välillä noin 2krt/kk ja välillä viikoittain) Nyt sitten mietin, että miten katkaista tämä suhde. Viimeeksi yritin asiasta puhua, mutta herra käänsi asiat ihan toiseen suuntaan. Ehkä en tarpeeksi voimakkaasti pysty asioista keskustelemaan hänen kanssaan ja muutenkin pelkään lipsuvani päätöksestä jos hänet vielä näen. Niin kysyisin, että teenkö hirmu väärin jos en enään vastaa puheluihin enkä viesteihin? Vai pitäisikö minun oikeasti vaan istuttaa mies alas ja koittaa selittää vaikka kuinka kauhelta ja ahdistavalta tuntuisi? Siis lähinnä sen takia että pelkään etten pysykkään päätöksessä?
Voithan sanoa, että lopetat ja et pidä enää yhteyttä, jotta ero onnistuisi. Olet puhumiset jo puhunut. Joten se ei ole katoamista tai vetäytymistä. Loppu on loppu joku päivä, ei toiseen tarvi ikuisesti olla yhetydessä
Ei perhana. Ihan samat kokemukset mulla(kuin "saman kokenut"), tosin kumppanini mielestä meni hyvin.
Aloin seurustella parin viikon treffailun jälkeen. Alku meni ihan ok oltiin yhdessä paljon joka päivä, sekä yöt vietin hänen luonaan. Seksi ei ihan alussa ollut vielä kuviossa, tiennyt oikeen halusiko hän enkä halunnut painostaa.
Itse en ole aiemmin seurustellut kun ei siltä koskaan ollut tuntunut että tarvitsisin pysyvää kumppania, outoa, oletin olevani tunne vammainen (24vee jo kuitenkin). Noh nyt kun sitten satuin ihastumaan niin osottautui suhde aika omituiseksi.
Seksi tuli kuvioon mukaan, meni hienosti. Kunnes tämä päätti että kun suhde on niin nopeasti edennyt niin hän haluaisi että ei seksiä ennen ku ollaan treffailtu 20 kertaa. Siihen sitten että mit helv ollaan jo harrastettu ja treffailtu varmaan 10 kertaa? No sitten sanon että katsotaan miten käy. No ei siinä sitten pysytty vaan sitä harrastettii jo seuraavana päivänä ja unohdettiin moiset sopimukset.
Meni kk tai jotain niin tilanne muuttui sellaiseksi että nimenomaan istuttiin kuin kaverit vierekkäin tai erikseen soffalla, sangyssä en saanut koskea häneen edes sormella ja kaikki yhteydenpito jäi minulle. Sitä katsottuani n. viikon tai kaksi kysyin sängyssä että mitä mieltä hän on , meneekö meillä hyvin. Hän tähän että joo hänestä tosi hyvin. Itse mietin vastausta ja totesin vain että jaa. No kyllä hän tajusi että en ole samaa mieltä. Seuraavana päivänä soitin kelattuani että miten selitän tilanteen, minusta homma ei voi jatkua näin kun ei tuntunut että seurustelen kenenkään kanssa. Hän muutti tapojaan kuin taikaiskusta. Tosin se ei vakuuttanut vaan laitoin itse kapuloita rattaisiin, ja parin hyvän päivän jälkeen aiheutin jonkinmoisen riidan ja sain aikaseksi välirikon. Meni muutama päivä ja jatkettiin sitten sovitteluiden jälkeen suhdetta.
Monien välirikkojen jälkeen ollaan nyt oltu erossa jo joku 3 viikkoa. Näin jälkeen päin katsottuna tilanne vaikutti siltä, että minä olin ainoa joka puhui suhteessa tunteista, minä olin se joka teki millekkään asialle jotain, minä olin se joka näytti tunteensa, minä olin se joka koitti suhdetta johtaa eteenpäin edes jotenkin. Ainoa mitä hän suhteen aikana sai aikaan oli paha olo minulle. Ihme kun ei sitä tajua silloin, eikä vieläkään kunnolla. Hän kehtasi jopa valehdella kolmesti suhteen aikana. Siihen hän vaan totesi että valehtelu on perseestä, ja vihaa sitä yli kaiken ja lupaa muuttaa tapansa. Miten tälläisen kanssa sitten voi elää? Jotenkin tuli sellainen olo että kyllä se tunnevammainen on joku aivan muu kuin minä. Ei sillä että hän olisi minua haukkunut moiseksi, mutta noin mitä itse mielessä pohtinut. Niin ja olen itse miespuolinen..
Minä käyttäydyin juuri samalla tavalla kuin tyttöystäväsi. Syynä ei ollut se, ettenkö olisi rakastanut, vaan se uskomus, ettei minua kukaan kuitenkaan rakasta. Olin koulukiusattu ja itsetunto sen vuoksi alhaalla. Kotona ei myöskään koskaan osoitettu tunteita. Isä korkeintaan sanoi, että eikö se s***** ole vielä ruokaa tehnyt.
Minäkin istuin poikakaverini vieressä kuin ystävä ja toivoin koko ajan, että hän ottaisi minut syliinsä, itse en uskaltanut, koska uskoin olevani niin inhottava, ettei minusta kukaan tosissaan välitä. Halunnut olisin kovastikin, mutta tunteet olivat ihan lukossa enkä osannut ilmaista niitä oikein.
Kun hän sitten jätti minut, ajattelin, että se oli minulle ihan oikein ja kukapa tällaisesta välittäisikään, sydämeni kuitenkin särkyi ja kesti pitkään toipua siitä.
Vasta kun sain ensimmäisen lapseni, opin päästämään tunteeni valloilleen. Miten ihanalta kuulostikaan, kun pikkupoikani huudahti "äiti, sinä olet maailman ihanin ihminen".
Ei se siis aina johdu tunteettomuudesta, vaan takana voi olla jotain ihan muutakin ja uskon, että jos toinen tosissaan kuuntelee toista ja näkee suoraan hänen sydämeensä, jos niin on tarkoitettu.