Kaikki alkoi siitä, kun ensimmäisen kerran näin sinut siinä tehtaan pihalla, vaaleat hiuksesi hulmusivat tuulessa. Tunsin jonkin hipaisevan sisintäni, mutta silloin en vielä tunnistanut tuota tunnetta.
Tuli ilta, jolloin kaikki elämässäni muuttui. Istuttiin iltaa, juteltiin hulluja, ja pidettiin hauskaa. Huomasin, kanssasi on niin äärettömän helppo olla. Ei teeskentelyä eikä esittämistä, vain aitoa olemista. Upeaa. Ilta päättyi yhteiseen tanssiin, ja pariin käsiä väärässä paikassa. Se hetki on muistoissani pysyvästi. Samoin kuin vielä illan päätyttyä viestisi ‘olet aivan mahtava’. Niin sinäkin!
Sen illan jälkeen vatsaan jäi pysyvä parvi perhosia: kuulisinkohan sinusta vielä, muutoinkin kuin työasioiden merkeissä?
Kuulin kyllä, laitoit sähköpostia: ‘anteeksi sopimaton käytökseni! Toivottavasti voimme jatkaa asiakassuhdettamme normaalisti tämänkin jälkeen’. Ja minun hillitty vastaukseni: ‘Kiitos, ilo oli minun puolellani!’
Siitä alkoi kiihkeä sähköpostien lentely, sivuttiin vaivihkaa huumorin varjolla syntymässä olevia tunteita. Siirryttiin yksityisimmille vesille, ja joka ilta odotin viestiäsi. Se oli ihanaa aikaa, täynnä toiveita ja odotuksia, milloin tapaisimme taas???
Rakastuimme, tai ainakin minä!!!!!! Koimme paljon upeaa yhdessä, ne elokuiset pimenevät illat saaristossa, sylikkäin sinä ja minä. Ne mielettömät tunteet, sinun läheisyytesi. Miten koskaan enää voin tuntea samoin?
Arki tuli. Viestit harvenivat ja tapaamiset vaikeutuivat. Seurustelimmehan molemmat omilla tahoillamme. Aloin turhautua, niin sinäkin. Montaa kertaa olin jo luovuttamassa, sinun pyynnöstäsi valoin itseeni uskoa, ehkäpä vielä joskus….
Joka kerta petyin uudestaan, kunnes tuli ilta, jolloin päätin, että loputon odotukseni päättyy. Olin valmis antamaan itseni sinulle, sinä et sitä halunnut. Halusit minut osin, mutta et kokonaan. Se ei riittänyt minulle.
Pyrin olemaan kanssasi vaatimaton, en koskaan purkanut pahaa oloani sinuun. Yritin tukea, kun olit uupunut töistäsi, tai jos asiat kotonasi eivät sujuneet. Sydänverelläni yritin lohduttaa sinua. Rakastin sinua niin oikeasti! Aidosti halusin, että ainakin minun seurassani sinun ei tarvitsisi murehtia huomista, eikä surra eilistä. Halusin, että minun kanssani sinulla olisi vain ja ainoastaan hyvä olla. Kiitos sinulle kuuluu siitä, että huomasit sen. Huomasit kuinka yritin lohduttaa, vaikka itse kärsin.
Sinä et kuitenkaan ollut valmis tekemään suuria siirtoja elämässäsi, enkä toisaalta koskaan edellyttänyt sinulta sitä. Kun sitten eräänä iltana kirjoitin sinulle pitkän kirjeen, jossa kerroin, että yhden tarinan loppu on käsillä, itkin ensimmäistä kertaa.
Itkin tiedostamisen tuomaa tuskaa, itkin itkin itkin. Kaipaus, kättesi kosketus, kaikki se kaunis ja mahtava mitä oli ollut. Miten ikävä minulla olikaan sinua! Tajusin kuitenkin, että ratkaisuni oli oikea, myös sinun mielestäsi. Ja ikävä kyllä huomasin, että kunnioitit pyyntöäni pysyä vahvana. Tiesin, että itse olen heikko, siksi pyysin sinulta voimaa auttaa minua pysymään päätöksessäni.
En aio tavata sinua enää. Vaikka eron jälkeiset kahvihetketkin ovat edelleen yhtä vallattomia ja vapautuneita kuin aikaisemminkin, ne kuitenkin nakertavat joka kertaa sydämessäni. Mieleeni tulee joka kerta kysymys: miksi näin ei voisi olla aina?
Se, että lopulta ymmärtää, että me ihmiset olemme erilaisia, avartaa näkemyksiä. Se, että ymmärsin sinun rakastavan minua helpotti. Se, että ymmärsin SINUN olevan meistä se heikompi, antoi minulle voimaa pysyä vaikeassa päätöksessäni. Sinä et osannut tehdä ratkaisuja elämässäsi. Minä osasin, enkä kadu päivääkään.
Rakastan sinua kyllä yhä, miten voisinkaan olla rakastamatta? Mutta haluan myös säilyttää sen rakkauden kauniina, enkä kuihduttaa sitä pois odottamisella ja pettymisellä.
Kultaseni, päätän tarinan siihen mistä se alkoi: ‘olet aivan mahtava’!
Tuli ilta, jolloin kaikki elämässäni muuttui. Istuttiin iltaa, juteltiin hulluja, ja pidettiin hauskaa. Huomasin, kanssasi on niin äärettömän helppo olla. Ei teeskentelyä eikä esittämistä, vain aitoa olemista. Upeaa. Ilta päättyi yhteiseen tanssiin, ja pariin käsiä väärässä paikassa. Se hetki on muistoissani pysyvästi. Samoin kuin vielä illan päätyttyä viestisi ‘olet aivan mahtava’. Niin sinäkin!
Sen illan jälkeen vatsaan jäi pysyvä parvi perhosia: kuulisinkohan sinusta vielä, muutoinkin kuin työasioiden merkeissä?
Kuulin kyllä, laitoit sähköpostia: ‘anteeksi sopimaton käytökseni! Toivottavasti voimme jatkaa asiakassuhdettamme normaalisti tämänkin jälkeen’. Ja minun hillitty vastaukseni: ‘Kiitos, ilo oli minun puolellani!’
Siitä alkoi kiihkeä sähköpostien lentely, sivuttiin vaivihkaa huumorin varjolla syntymässä olevia tunteita. Siirryttiin yksityisimmille vesille, ja joka ilta odotin viestiäsi. Se oli ihanaa aikaa, täynnä toiveita ja odotuksia, milloin tapaisimme taas???
Rakastuimme, tai ainakin minä!!!!!! Koimme paljon upeaa yhdessä, ne elokuiset pimenevät illat saaristossa, sylikkäin sinä ja minä. Ne mielettömät tunteet, sinun läheisyytesi. Miten koskaan enää voin tuntea samoin?
Arki tuli. Viestit harvenivat ja tapaamiset vaikeutuivat. Seurustelimmehan molemmat omilla tahoillamme. Aloin turhautua, niin sinäkin. Montaa kertaa olin jo luovuttamassa, sinun pyynnöstäsi valoin itseeni uskoa, ehkäpä vielä joskus….
Joka kerta petyin uudestaan, kunnes tuli ilta, jolloin päätin, että loputon odotukseni päättyy. Olin valmis antamaan itseni sinulle, sinä et sitä halunnut. Halusit minut osin, mutta et kokonaan. Se ei riittänyt minulle.
Pyrin olemaan kanssasi vaatimaton, en koskaan purkanut pahaa oloani sinuun. Yritin tukea, kun olit uupunut töistäsi, tai jos asiat kotonasi eivät sujuneet. Sydänverelläni yritin lohduttaa sinua. Rakastin sinua niin oikeasti! Aidosti halusin, että ainakin minun seurassani sinun ei tarvitsisi murehtia huomista, eikä surra eilistä. Halusin, että minun kanssani sinulla olisi vain ja ainoastaan hyvä olla. Kiitos sinulle kuuluu siitä, että huomasit sen. Huomasit kuinka yritin lohduttaa, vaikka itse kärsin.
Sinä et kuitenkaan ollut valmis tekemään suuria siirtoja elämässäsi, enkä toisaalta koskaan edellyttänyt sinulta sitä. Kun sitten eräänä iltana kirjoitin sinulle pitkän kirjeen, jossa kerroin, että yhden tarinan loppu on käsillä, itkin ensimmäistä kertaa.
Itkin tiedostamisen tuomaa tuskaa, itkin itkin itkin. Kaipaus, kättesi kosketus, kaikki se kaunis ja mahtava mitä oli ollut. Miten ikävä minulla olikaan sinua! Tajusin kuitenkin, että ratkaisuni oli oikea, myös sinun mielestäsi. Ja ikävä kyllä huomasin, että kunnioitit pyyntöäni pysyä vahvana. Tiesin, että itse olen heikko, siksi pyysin sinulta voimaa auttaa minua pysymään päätöksessäni.
En aio tavata sinua enää. Vaikka eron jälkeiset kahvihetketkin ovat edelleen yhtä vallattomia ja vapautuneita kuin aikaisemminkin, ne kuitenkin nakertavat joka kertaa sydämessäni. Mieleeni tulee joka kerta kysymys: miksi näin ei voisi olla aina?
Se, että lopulta ymmärtää, että me ihmiset olemme erilaisia, avartaa näkemyksiä. Se, että ymmärsin sinun rakastavan minua helpotti. Se, että ymmärsin SINUN olevan meistä se heikompi, antoi minulle voimaa pysyä vaikeassa päätöksessäni. Sinä et osannut tehdä ratkaisuja elämässäsi. Minä osasin, enkä kadu päivääkään.
Rakastan sinua kyllä yhä, miten voisinkaan olla rakastamatta? Mutta haluan myös säilyttää sen rakkauden kauniina, enkä kuihduttaa sitä pois odottamisella ja pettymisellä.
Kultaseni, päätän tarinan siihen mistä se alkoi: ‘olet aivan mahtava’!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.