Alan olla peloissani paristakin asiasta, tässä sinkkuuden ikuisessa kierteessä...
Ensimmäinen pelko on se, että jos jotain ei pian ala tapahtua niin mun pää oikeasti hajoaa, sydän särkyy yksinäisyyden hetkinä ja menetän uskon toivon ja luottamuksen kaikkein tärkeimpään eli rakkauteen.
Mutta sitten jos jotain hyvää tapahtuu ja löydän itselleni mahdollisen poikakaverin, odotukset ja paineet on ihan hirveät. Olen jo siinä iässä, ettei kannata enää leikkiä vaan tosi on kyseessä. Tämä luo suuret paineet itselleni, toiselle ja koko suhteelle. Hirveä pelko suhteen onnistumisesta ja epäonnistumisesta kasvaa mitä vanhemmaksi tulee ja mitä pidempään on ollut yksin.
Miten kestää nämä paineet ja samalla nauttia suhteesta? Ajatuksiaan on vaikea siirtää syrjään ja mennä vain tunteen mukana. Tahto pariutua on niin suuri ja tahto löytää se lopullinen puoliso, että toinen, (tässä tapauksessa mies) saattaa säikähtää ajatuksiani ja juosta kirkuen karkuun. Enkä haluaisi odottaa niin paljon mutta kuinka monta epäonnistunutta suhdeta ihminen kestää... Säätäminen ja pelailu on mun kohdalta ohi.
Eli näitä asioita pyöri mielessä tänä aamuna. Kommentoikaa, jakakaa kokemuksia, haukkukaa, kritisoikaa, mitä vaan jos ajatukseni herätti ajatuksia sinussa.
Ensimmäinen pelko on se, että jos jotain ei pian ala tapahtua niin mun pää oikeasti hajoaa, sydän särkyy yksinäisyyden hetkinä ja menetän uskon toivon ja luottamuksen kaikkein tärkeimpään eli rakkauteen.
Mutta sitten jos jotain hyvää tapahtuu ja löydän itselleni mahdollisen poikakaverin, odotukset ja paineet on ihan hirveät. Olen jo siinä iässä, ettei kannata enää leikkiä vaan tosi on kyseessä. Tämä luo suuret paineet itselleni, toiselle ja koko suhteelle. Hirveä pelko suhteen onnistumisesta ja epäonnistumisesta kasvaa mitä vanhemmaksi tulee ja mitä pidempään on ollut yksin.
Miten kestää nämä paineet ja samalla nauttia suhteesta? Ajatuksiaan on vaikea siirtää syrjään ja mennä vain tunteen mukana. Tahto pariutua on niin suuri ja tahto löytää se lopullinen puoliso, että toinen, (tässä tapauksessa mies) saattaa säikähtää ajatuksiani ja juosta kirkuen karkuun. Enkä haluaisi odottaa niin paljon mutta kuinka monta epäonnistunutta suhdeta ihminen kestää... Säätäminen ja pelailu on mun kohdalta ohi.
Eli näitä asioita pyöri mielessä tänä aamuna. Kommentoikaa, jakakaa kokemuksia, haukkukaa, kritisoikaa, mitä vaan jos ajatukseni herätti ajatuksia sinussa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tunteesi ja tämä epätoivoinen olo kuvastuu sinusta ja luottamus tulevaisuuteen horjuu ja koska biologinen kello tikittää ja käsitin kirjoituksestasi, että haluat perheen, niin on tuskallista antaa vain ajan lipua ohitse. Kuitenkin sanoisin sinulle, että vuosikymmeniä jatkuneessa avioliitossani, joka perustui syvälle rakkaudelle ja sain lapset, joita olen sydämestäni rakastanut. Silti avioliitto on ollut
melko raskas koettelemus, vaikka mieheni on ehdottoman kunnollinen, niin aviosuhteessa ja elämässä yleensä tulee eteen asioita, joita ei voi ennalta arvata ja ihminen ei aina osaa toimia lähestulkoonkaan rationaalisella tavalla.
Siis pitkä avioliitto on monien onnellisten ja onnettomien tapahtumaketjujen summa. Myös melko stressava sellainen. Usein se oma minä kutistuu ja usein avioliitto on monien ongelmien temmellyskenttä. Onneakin on riittänyt, mutta enää tällä vuosituhannella en solmisi avioliittoa, vaan sellaisen suhteen, jossa molemmilla on oma elämä ja omat asunnot, yhteinen kesämökki saa olla. Mistään ei tule sellaista ihmistä, joka vain pitäisi hyvänä ja kuljettaisi onneen, vaan ihmisen on avioliitossakin aina seistävä omilla jaloillaan. Ja nykyisiin kun avioliitot eivät kestä, on varauduttava siihen, että pystyy henkisesti ja fyysisesti vastaamaan yksin esim. lapsista, jos niitä haluaa. Erittäin kivinen on sekin tie.