Mikä ihmisiä nykyään vaivaa? Vai onko uskottomuus aina ollut näin tuiki tavallinen asia? En tiedä.
Mieheni pettäminen työkaverinsa kanssa paljastui vastikää ja nyt on koko tulevaisuutemme vaakalaudalla. Oliko se sen arvoista? Lapset 3 ja 5, uusi ihana koti, kaikki hyvin. Mutta kotona väsynyt vaimo ja lapsetkin yllättäen kitisevät ja vaativat kaikkea. Onhan kotona raskasta. Ja kapakissa tai ei edes siellä on helppo lähteä vastaamaan työkaverin flirttiin. Ilman muuta vaimon kanssa keskustelu on tuskaisempaa kuin tutustua uuteen ihmiseen jolle voi purkaa tuntojaan ilman vastalauseita tai realisointia. Toinenhan saa kuulla vain yhden totuuden, varmasti väritetyn sellaisen. Ei meidän elämämme nyt ihan niin huonoa ollut.
Naimisiin mennessä ja edelleen ajattelen että avioliiton eteen panostan kaiken. Mitä järkeä tässä muuten olisi? Miksi tehdä lapsia toisen kanssa tai suunnitella yleensäkään yhteistä tulevaisuutta jos heikon hetken tullen on valmis ihastumaan ja rakastumaan kun kotona ei ole niin mukavaa!
En tietenkään voi vannoa ettei minulle olisi voinut käydä samoin. Tuntuu silti että olisin pystynyt paremmin puhumaan asioista ja pahasta olostani miehelleni.
Näitä juttuja, kakkoset, ykköset jne. lukiessa tuntuu että tämä elämä on vain yhtä peliä. Missä on rehellisyys, kunnian tunto? Mikä on lasten asema tässä tunteiden pelissä? Oma itse ja itsekkyys tuntuu olevan päivän sana; mä voin nyt vähän huonosti, lohduta please. Me kaikki voidaan joskus huonosti ja kyllä asiat pitää ainakin pyrkiä ratkaisemaan muuten kuin hyppäämällä toisen ihmisen syliin. Siinä voi hävitä kaiken.
Mieheni pettäminen työkaverinsa kanssa paljastui vastikää ja nyt on koko tulevaisuutemme vaakalaudalla. Oliko se sen arvoista? Lapset 3 ja 5, uusi ihana koti, kaikki hyvin. Mutta kotona väsynyt vaimo ja lapsetkin yllättäen kitisevät ja vaativat kaikkea. Onhan kotona raskasta. Ja kapakissa tai ei edes siellä on helppo lähteä vastaamaan työkaverin flirttiin. Ilman muuta vaimon kanssa keskustelu on tuskaisempaa kuin tutustua uuteen ihmiseen jolle voi purkaa tuntojaan ilman vastalauseita tai realisointia. Toinenhan saa kuulla vain yhden totuuden, varmasti väritetyn sellaisen. Ei meidän elämämme nyt ihan niin huonoa ollut.
Naimisiin mennessä ja edelleen ajattelen että avioliiton eteen panostan kaiken. Mitä järkeä tässä muuten olisi? Miksi tehdä lapsia toisen kanssa tai suunnitella yleensäkään yhteistä tulevaisuutta jos heikon hetken tullen on valmis ihastumaan ja rakastumaan kun kotona ei ole niin mukavaa!
En tietenkään voi vannoa ettei minulle olisi voinut käydä samoin. Tuntuu silti että olisin pystynyt paremmin puhumaan asioista ja pahasta olostani miehelleni.
Näitä juttuja, kakkoset, ykköset jne. lukiessa tuntuu että tämä elämä on vain yhtä peliä. Missä on rehellisyys, kunnian tunto? Mikä on lasten asema tässä tunteiden pelissä? Oma itse ja itsekkyys tuntuu olevan päivän sana; mä voin nyt vähän huonosti, lohduta please. Me kaikki voidaan joskus huonosti ja kyllä asiat pitää ainakin pyrkiä ratkaisemaan muuten kuin hyppäämällä toisen ihmisen syliin. Siinä voi hävitä kaiken.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itsellä sama tilanne, mutta minä olen mies ja siis vaimoni petti työkaverinsa kanssa. Meilläkin pari lasta ja uusi koti. Nyt kun on hieman päässyt asiassa yli, on minullakin herännyt nuo samat kysymykset. Onko elämä vain peliä ja oman hyvän olon tavoittelua? Onko pettäminen jo niin arkipäiväistä, että sitä ei kohta tarvitse edes katua? Uskooko kukaan enää yksiavioisuuteen? Huijataanko me vain itseämme, kun elämme vakisuhteessa? Eniten pelkäänkin sitä että vaimon esimerkki tekee minusta samanlaisen sian kuin mitä on yli 70% meistä miehistä. Petetään, käydään huorissa ja naidaan kaikkea mikä liikkuu, oman vaimon tunteista välittämättä. Idylli onnellisesta avioliitosta on iäksi murrettu, joten mikä estää minua hakemasta kiellettyä hedelmää itsellenikin?
Niin, mikäpä meitä estää... Ehkä aika paljon estää se että peiliin katsoessasi voit edelleen ajatella olevasi kunnon jätkä ja tiedät tehneesi oikein. Ihan takuulla joka ikistä pettäjää omatunto ja itseinho kolkuttelee jos ei ole psykopaatti.
Eihän meillä ole mitään rajoja jos me ei itse niitä aseteta, aina löytyy joku joka tekee jotain ei sallittua eikä se tarkoita että kaikkien muidenkin pitäisi niin saada tehdä.
sillä ei kadu tai ole pahoillaan. Oli kuulemma mukavaa vaihteluamm, käski munkin kokeilla. Pitää vissiin tehdä niin.
Kuten sanoit, ei mitään järkeä, mutta terapiaan hakeutuu eniten pienten lasten vanhempia. Nainen sodottu lapsiin ,mies haluaisi muuta ja lähtee pettämään kun ei ymmärrä arkea kotona.
pettämishalut vähenisivät jos kokeilisi mitä olla kotona ja aina väsynyt.
Mutta monet miehet ovat siinä kohtaa itsekkäitä. Suosittelen pariterapiaa. Tai herätys tulee siitäkin että keräät revohkan ja lähdet omille teillesi. Yleensä miehet eivät halua menettää perhettään. Tai sekin auttaa, että jätä koko jutun mihelle ja poistut hetkeksi "omaan elämään".
En tiedä ovatko miehet keskimäärin itsekkäämpiä, ovatko? Siltä vähän tuntuu noin yleisesti kun mietitään kotitöidenjakoprosentteja jne. Ja myös suurempi osa miehistä pettää kuin naisista. Ne on ne urosgeenit :). Anyway, himojen hillintähän meidät kai eläimistä näin karkeasti erottaa.
katsotaan nyt mitä tehdään. Pariterapiaan olisi aikomus mennä. Voihan se olla etten halua enää miestäni; paljon on vikojankin mutta kukapa meistä olisi täydellinen ja täydellisessäkin rupeaisi täydellisyys rasittamaan.
Kiitos kommentista :)
On minussakin vikaa paljon. En ole ymmärtänyt mieheni herkkyyttä ja miten paljon hän kaipaa hellyyttä ja kehuja. Olen ollut väsynyt omasta työstäni ja kotitöistä. Ja olen myös soittanut tyytymättömyyteni asioihin, mieheni on kokenut ettei minulle mikään riitä ja ollut puolestaa sitten kahta kamalampi. tasa-arvoisiksi meitä ei saa koskaan, miehet on miehiä ja naiset naisia, olemme erilaisia. En voi tietenkään ottaa syytä kaikesta tapahtuneesta niskoilleni, olisi hänkin voinut hoitaa asian toisella tavalla. Kuitenkin jotenkin ymmärrän hänen tekonsa, rakastumisen työkaveriinsa. Olenkohan nyt antamassa liian helposti anteeksi? Asiantuntijoiden mukaan se ei ole hyvä.
Joka tapauksessa olen varma että miehet tarvitsevat kehuja, arvostusta eri tavalla kuin naiset. Ja seksiä.
Hyvä ja huono asia on se että kyse ei ollut mistään yhden yön kännipettämisestä. Tapahtumat etenivät loogisesti, tunteet mukana. Kännipettäminen, yhden yön juttu, loisi ehkä enemmän epävarmuutta jatkoon. Jos tästä pääsemme yli, voi elämä jatkossa olla ihanaakin, uskon.
Olen kokenut saman, kipeästi, repivästi. Valvonut, itkenyt, vihannut, ollut hajoamispisteessä. Ajottain teki niin kipeää, että rintaan koski, syyttelin itseäni, laihduin, masennuin. Työtä ja edelleen työtä parisuhteen hyväksi ja anteeksiantamista. Kokemuksen jälkeen olen eheämpi, avioliitto kesti ja suhde parani.ja ennenkaikkea, tiedän, että olen lopulta vahva.Opin myös kunnioittamaan puolisoa, tiedän ettemme ole toisillemme itsestäänselvyyksiä.
Kauanko miehesi suhde oli kestänyt? Kuinka hän sai rakkautensa häviämään uutta ihmistä kohtaan? Kävittekö pariterapiassa? elätkö alituisessa pelossa?
Tuntuipa tarinasi tutulta. Meillä perheessä on kolme lasta, uusi asunto järven rannalla. Vene rannassa.... kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä. Mutta mieheni petti. Ja syy miksi se petti oli kuulemma vaihtelunhalu ja lihanhimo. Jos ihminen pystyy pettämään noin vähin syin, niin mikä on enään perheen tai vaimon arvo? Olen pessyt pyykit, hoitanut lapset, en ole valittanut jos olen joutunut viettämään yksin paljon aikaa kotona. Koska itseasiassa viihdyn kotona. Lasten kanssa aika kuluu hyvin. Meilläkin on jo vanhempia lapsia ja heidän kanssa on jo ihan kehittävä keskustella asioista. Luulin, että meillä mieheni kanssa oli samat arvot. Mutta ei näin taida olla. vietit vei miehen mennessään. enkä enään tiedä haluanko tuollaista asumaan saman katon alle itseni kanssa. Kaiken huipuksi olimme puhuneet parisuhteen pelisäännöt keväällä hyvin selviksi. Pettämiseksi katsoimme jo sen, että salassa pitää (vaikka netin kautta) yhteyttä toista sukupuolta olevaan henkilöön. Silti meni ukko ja nai vierasta. Yhden yön juttu. Never mind. Seksi meiltä on aina onnistunut. senkään takia en ymmärrä mieheni tempausta.... vuosia sitten jo puhuimme selväksi. kerromme toisillemme jos tulee tunne, että parisuhteessa kaikki ei ole ok. Eli pohjatyö hyvälle parisuhteelle/avioliitolle oli olemassa. Nyt siellä pohjalla on vain kuilu, pohjaton kuilu.
En tiedä mitä tästä seuraa. sen vain tiedän, että ukolla on helvetinmoinen duuni saada kuilun pohjalle edes jonkinlaista pohjaa tueksi. Usko häneen ja koko kaksilahkeisten sukuun on mennyt.
kuulin jo vuosia sitten vaimon kertomana, ulkoiset puitteet olivat kuin teillä, molemmilla hyvä työ, talot ja autot, mutta mies hairahtui naimaan jollakin kuntoutuskurssilla naista, josta ei edes välittänyt ja kokemuskaan ei ollut mistään kotoisin. kertoi sitten vaimolleen humalapäissään, kai omantunnontuskissaan.vaimo otti raskaasti ja erohan siitä tuli, vaikka mies rukoili anteeksiantoa, vaimo oli todellisessa kriisissä, söi masennuslääkkeitäkin, mutta nyt vuosien päästä: vaimo kukoistaa suorastaan hehkuu,- uusi puoliso. mies mennyt alas, menettänyt työnsä juomisen vuoksi, käsipuolessa vanhempi, vaatimattoman näköinen nainen, eivätkä näytä todellakaan onnellisilta.tämä on tosi tarina pohjoisen pienestä kaupungista, enkä ole todellakaan vahingoniloinen miehelle, mutta vaimoa elämä kantaa.
Päivät ovat erilaisia. VÄlillä tunnen itseni masentuneeksi.välillä tunnen olevani voimaa täynnä, taistellakseni oman oikeuteni puolesta.
haluan, toivon, uskon, että teen oikean ratkaisun... lähdenkö omalle tielle lasten kanssa vaiko sitten annan vielä mahdollisuuden miehelleni. Mutta mitä järkeä on antaa mahdollisuus ihmiselle, joka ei näytä edes katuvan tekoaan.
Haluan tehdä sen oikean ratkaisun, joka kantaa sitten vuosia eteenpäin niin, että voin todeta olevani onnellinen ja tasapainossa oleva ihminen. Puhumattakaan lapsista. Että heillä olisi tasapainoinen ja rakastava koti ympärillään.
Miten ihminen voi olla niin julma rakkailleen, että menee pilaamaan kaiken - ja joskus vain yhden yön huumassa, kännisessä panossa josta jäi vaan paskanmaku suuhun.