Mä en osaa ilmaista tunteitani, mä en osaa keskustella. Usein mä kelailen mielessäni paaaljon asioita, ja mietin "että olis tosi tärkeetä sanoa tämäkin ääneen miehelleni" (avopuoliso...) Eihän sitä koskaan tiedä milloin toista ei enää näe tms. Mietin totakin, mutta suu ei vaan aukea, ja sitten tilanne onkin jo ohi...
Tiedän kuinka tärkeetä olis puhua avoimesti, (ja kuinka tärkeetä se olisi miehelleni) ettei turhaan ajatukset jää pyörimään päähän. Voiskohan tää vaikeus johtua siitä ettei mun perheessä puhuttu tunteista ym. sitten myöhemmällä iällä aloin kirjottamaan tunteistani; en puhumaan..? Sitten mä suutun ittekseni, kun en saa suutani auki.
Mä olen kertonut miehelle, että mun on vaikea aloittaa keskustelee... Ja hän ymmärtää. Olisi ihanaa olla sellainen luonteeltaan, että sanoo mitä sylki suuhun tuo.
Tiedän kuinka tärkeetä olis puhua avoimesti, (ja kuinka tärkeetä se olisi miehelleni) ettei turhaan ajatukset jää pyörimään päähän. Voiskohan tää vaikeus johtua siitä ettei mun perheessä puhuttu tunteista ym. sitten myöhemmällä iällä aloin kirjottamaan tunteistani; en puhumaan..? Sitten mä suutun ittekseni, kun en saa suutani auki.
Mä olen kertonut miehelle, että mun on vaikea aloittaa keskustelee... Ja hän ymmärtää. Olisi ihanaa olla sellainen luonteeltaan, että sanoo mitä sylki suuhun tuo.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä olisin voinut kirjoittaa saman viestin vielä muutama vuosi sitten. Nykyään voin sanoa omalle kumppanille ja läheisille ystäville ääneen lähes mitä vain, ja uusillekin ihmisille puhuminen on helppoa. Jo ennen seurustelun aloittamista, mutta varsinkin sen myötä on vain ollut pakko opetella. Hyvänä tukena on ollut kumppani, joka jaksoi olla kärsivällinen, eikä vaatinut enempää kuin mihin olin valmis. Puhuminen oli aluksi todella vaikeaa, mutta mitä enemmän saa suutaan auki ja ajatuksiaan jaettua, sitä helpompaa se on. Uskallusta ja harjoittelua siis.
Mulla oli kans vaikeuksia puhua mieltä painavista asioista. Mutta oli pakko opetella samoin kuin oli pakko opetella tappelemaan. En osannut sitäkään vaan pillahdin aina itkuun. Mutta pikku hiljaa, olen oppinut pitämään puoleni riidoissa ja saan sanottua mikä mieltä painaa. Jos ei siihen pysty, on suhteella lyhyt elinikä, ei toinen kauaa jaksa vaikka kuinka ymmärtäis, kun toisesta kuitenkin näkee, että jokin painaa.
Ja jatkuvasti tulee eteen asioita, joista on pystyttävä puhumaan. Eli lähinnä sun on itses takia saatava suus auki, jos patoat asioita sisälles, sä tukahdutat ittes ja lopulta kun repeät, teet/sanot jotain mitä joudut katumaan.
Kokeile huumoria, sen avulla mä sain sanottua asioita tai kirjoita paperille. Nyt osaan jo ilman huumoriakin puhua asioista. Mutta älä pidä sisälläs.
Sit tietysti on se, ettet opi yhdessä yössä, mulla kesti kaksi vuotta. Mutta osaan tapella kuin "mies" ja puhua tunteista, vaikutti ne sit kuinka typeriltä asioilta tahansa. Mutta tuskin olisimme enää yhdessä jos asioista ei voitaisi puhua. Minä päätin opetella ja kyllähän se nöyrtymistä vaati, mutta riidellessä opin pitämään puoleni.
Puhumattomuus tappaa suhteen, vaikka kuinka löytyis ymmärrystä. Opettele ja yritä jos miehes haluat pitää!
tutulta. siis tuon tappelun suhteen... en todellakaan osaa pitää puoliani, niin on ollut "aikojen alusta" asti. (olin koulukiusattu ala-asteella ja vielä yläasteen alussakin...) jos joku sanoo pahasti, menen ikäänkuin "lukkoon" ja pillahdan itkuun. sisareni kanssa olemme jutelleet myös kotioloista, vanhemmat eivät ole ikinä osanneet riidellä ns. rakentavasti, vaan aina humalassa ja hirveätä huutoa... no, mieheni kanssa olemme olleet yhdessä 4,5 vuotta ja yhtään kunnon tappelua ei ole vielä(kään) ollut. yleensä "tappelu" tyrehtyy siihen että mies ryhtyy lohduttelemaan minua....
on ihan sama ongelma! se on tosi rasittavaa. sit just suutun ittelleni siitä ja harmittaa.. mies on suhteessa se avoin ja ymmärtäväinen jne. harmittaa.. mut täytyy vaan yrittää tsempata ja aina sitä oppii vähitellen uutta.. :)