Ikävä aina vaan!!!

Erottiin pitkäaikaisen avopuolisoni kanssa 1,5 vuotta sitten mun aloitteesta perusmihiseen tapaan, eli viimehetkellä ilmoittamalla. "Siirryin" suoraan uuteen suhteeseen. Exäni maailma romahti, eikä ero mullekaan mikään läpihuutojuttu ollut. Hän valitti pitkäänm, ettei löydä mitään tai ketään, joka voisi saada hänet iloitsemaan elämästä.

Halusin exäni löytävän elämänilon jo omantuntoni kolkuttelun hiljentämiseksi. Käytiin pitkiä terapiapalavereita(ü), joissa tolkutin hänelle, että nauti elämästä, pistä meikit naamaan ja syöksy sinkkukavereittesi kanssa yöelämään ja muuta sellaista. Vähitellen hän alkoi toteuttaa kyseisenlaista ohjelmaa ja tuosta nurkkaan ajetusta hiirestä kuoriutui villi saalistajakissa. Ilmeisesti saadakseen mut tuntemaan itseni korvattavaksi hän innostui kertomaan mulle yöllisistä riennoistaan. Mikäs siinä? Kuuntelin innostuneena sinkkutyttöjen saalistusreissuista yms. Exäni meno rauhoittui vähitellen ja nykyisin hän seurustelee ilmeisen onnellisesti uuden avomiehesnä kanssa.

Tarinan opetus: Yritä rakentaa OMA elämä, jos mahdollista, täysin eri palikoista kuin mille suhteenne rakentui. Näytä, jos et ihan koko maailmalle, niin edes kaikkialle ympäristöösi, ettei sua ole nujerrettu. Koita hankkia uusia ikimuistoisia kokemuksia, sillä niitä on tarjolla ja paljon!

Iloa elämääsi.

että pitää päästää irti, ennen kaikkea itsen pitää -toisen suhteenhan ei voi päättää - ei se helppoa ole, jos on toista rakastanut ja rakastaa.

Kuuden vuoden suhteemme aikana mies petti minua kaiken aikaa ja vakuutti samalla rakastavansa. Ja kummallista kyllä, se taisi olla tottakin. - Pahinta oli, että hän kertoi minulle muista naisitaan, vaikka pyysin, ettei sitä tekisi.

Mietin moneen kertaan, mikä outo masokisti mahdoin olla, kun pysyin suhteessa, jonka tiesin ja tunsin rikkovan itseäni. Ja tietysti mietin sitäkin, mikä merkillinen erotomaani tai sadisti hän oikein on, kun joka helman perässä pitää juosta. Itse asiassa se taisi/taitaa olla toisin päin: naiset juoksivat hänen perässään.

Ja niin, hän soittelee minulle edelleen, viikottain, monta kertaa, pitkiä luottamuksellisia puheluja.

Avoin haava, minulle edelleen. En usko, että todella haluaisin hänet takaisin. Tai "takaisin", niinpä niin.

Hankalaa on se, ettei mitään lopulta saatu puretuksi. Kipu, ikävä ja epäselvyydet jäivät, yrityksistä huolimatta. Oli pakko hakeutua terapiaan. En kuukausiin tehnyt muuta kuin itkin. Ja kaipasin.

Olimme myös ystäviä, hyviä ystäviä, ja ammatiasioissakin autoimme toisiamme.

Nyt en enää jaksa. Tyhjältä ja merkityksettömältä tuntuu, mutta ainakin yritän löytää oman elämäni.

Se ei ole helppoa, mutta uskon, että se on mahdollista.

Tsemppiä, voimia sinulle.

Pikkuhiljaa tunnelin päästä alkaa näkyä valoa, ja sitten yhä enemmän maailmaa. Kaikissa väreissä.

Yksi hyvä ystävä välitti minulle tärkeän viestin: Jos et voi rakastaa niin päästä vapaaksi.

Aika parantaa ja usein se yksinäinen ilta on kaikkein vaikein. Siksi kun olet tottunut jakamaan ajan jonkun toisen kanssa.

ettei miehistä koskaan tunnu ero miltään? vai osaako ne vaan hillitä itsensä niin paljo paremmin etteivät näytä miltä tuntuu? me erottiin tossa joskus juhannuksen tienoilla, asuttiin yhdessä aina viime viikonloppuun asti, kun sanoin ettei tarvi tulla enää kotiin. muutti pois. en enää jaksanu kattoa kun se vaan oli ja halus olla niinku ennenki kunnes löydetään asunnot. hän jätti siis minut. ei kuulemma rakastanu missään vaiheessa. huijasi sit varmaan vaan. luulen nyt että ero oli parhaaksi molemmille mutta silti on vaan aina niin ikävä. itku ei enää tuu joka ilta niinku sillon ku toinen oli vielä täällä mut aina se silti välillä tulee.. niinku sanottu yllättäen. pahinta on kun on jossai julkises paikas ja alkaa itkettää ihan törkeesti. puree vaan hampaita yhteen ja yrittää kiirehtiä jonnekki pois. kamalaa..! ja koko ajan tekis mieli ottaa yhteyttä siihen toiseen... mut samalla pitäs näyttää olevansa vahva ja irrottautuu siitä toisesta. eroaminen on niin kovin vaikeaa!