Downin syndroomaa sairastanut enoni kuoli 11 vuotta sitten, minun ollessani 15. Eno eli suhteessa pitkään, yli 40-vuotiaaksi. Vaikka hänen kuolemastaan on nyt 12 vuotta, suru on yhä läsnä. %0-luvulla lääkäri uskalsi vielä povata isovanhemmilleni, ettei eno rippi-ikään ehdi. Varautukaa.Ja maalaispitäjässä naapurusto kauhisteli kuinka enoa ei suljettu laitokseen piiloon. Sen sijaan isovanhemmat kasvattivat enon kuten terveen lapsen. Sen saivat myös tuta nahoissaan asioidessaan kaupassa tai ollessaan koko perhe ulkona syömässä. Äitini isosiskon roolissa joutui monet kerrat puolustamaan enoa ihmisten julmuutta vastaan. Eno-parka, niin viaton on kehitysvammaisen maailma terveen rinnalla.
Isovanhemmat kuolivat, äitini asui kaukana kotoa, eno suljettiin osastolle. Tuli se päivä, jolloin hän joutui kohtaamaan kylmän todellisuuden. Vammainen on vammainen, eikä siksi saa terveen kohtelua. Sana kiiri äitini korviin ja muutaman vuoden järjestelyjen jälkeen, äitini otti enon meille kotiin asumaan. Ja siitä olen äidilleni ikuisesti kiitollinen. Koska ilman tuota tekoa, en olisi koskaan oppinut tuntemaan enoani. Joka oli hieno ihminen, kertakaikkiaan. Hän oli minulle yhtä rakas kuin veljeni, lapsenmielinen muttei lapsen mieltä. Koskaan ei sanallakaan puhunut kenestäkään pahaa vaikka omasi norsun muistin. Fiksukin oli vielä. Mutta hemmetin jäärä, otettiinhan sitä enonkin kanssa sitten joskus yhteen, nakeltiin niskojamme kilpaa ja päästeltiin ärräpäitä koskaan miettimättä, että joku meistä olisi vammainen. Eno oli yksi meistä.
Se päivä, jona eno joutui sairaalaan, on edelleen painajainen minulle. Hyvin harvoin haluankaan sitä muistella. Viikon verran hän virui tajuttomana teholla ennenkuin kuoli. Se tuska, jota tunsin oli kammottavaa. On edelleen. Pitkän matkan eno kulki takaisin mummin ja ukin luokse, perhehautaan lepäämään heidän väliinsä. Aivan kuten mummi oli halunnutkin. Se matka pohjoiseen, kun ajoimme 10 tuntia hänen perässään, oli elämäni pisin.
Kotona enon huone ammotti tyhjyyttään ja pimeyttään. Kuolema asui talossamme niin kauan, että meidän oli pakko itse lähteä sitä karkuun. Ja sillä tiellä ollaan. Vuosienkaan jälkeen en voi olla itkemättä ikävääni. Voi kunpa..Enoni ansiosta näin kuinka rikasta kehitysvammaisenkin elämä voi olla. Ja totisesti koen olevani etuoikeutettu saadessani tuntea enoni.
Seppo, mun on sua ikävä. Olet hienoin ihminen, jonka koskaan oon tuntenut. Tiedä se.
Isovanhemmat kuolivat, äitini asui kaukana kotoa, eno suljettiin osastolle. Tuli se päivä, jolloin hän joutui kohtaamaan kylmän todellisuuden. Vammainen on vammainen, eikä siksi saa terveen kohtelua. Sana kiiri äitini korviin ja muutaman vuoden järjestelyjen jälkeen, äitini otti enon meille kotiin asumaan. Ja siitä olen äidilleni ikuisesti kiitollinen. Koska ilman tuota tekoa, en olisi koskaan oppinut tuntemaan enoani. Joka oli hieno ihminen, kertakaikkiaan. Hän oli minulle yhtä rakas kuin veljeni, lapsenmielinen muttei lapsen mieltä. Koskaan ei sanallakaan puhunut kenestäkään pahaa vaikka omasi norsun muistin. Fiksukin oli vielä. Mutta hemmetin jäärä, otettiinhan sitä enonkin kanssa sitten joskus yhteen, nakeltiin niskojamme kilpaa ja päästeltiin ärräpäitä koskaan miettimättä, että joku meistä olisi vammainen. Eno oli yksi meistä.
Se päivä, jona eno joutui sairaalaan, on edelleen painajainen minulle. Hyvin harvoin haluankaan sitä muistella. Viikon verran hän virui tajuttomana teholla ennenkuin kuoli. Se tuska, jota tunsin oli kammottavaa. On edelleen. Pitkän matkan eno kulki takaisin mummin ja ukin luokse, perhehautaan lepäämään heidän väliinsä. Aivan kuten mummi oli halunnutkin. Se matka pohjoiseen, kun ajoimme 10 tuntia hänen perässään, oli elämäni pisin.
Kotona enon huone ammotti tyhjyyttään ja pimeyttään. Kuolema asui talossamme niin kauan, että meidän oli pakko itse lähteä sitä karkuun. Ja sillä tiellä ollaan. Vuosienkaan jälkeen en voi olla itkemättä ikävääni. Voi kunpa..Enoni ansiosta näin kuinka rikasta kehitysvammaisenkin elämä voi olla. Ja totisesti koen olevani etuoikeutettu saadessani tuntea enoni.
Seppo, mun on sua ikävä. Olet hienoin ihminen, jonka koskaan oon tuntenut. Tiedä se.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sinulla on sydän paikallaan.
Tuli ihan älyttömän hyvä mieli susta. Niin vähän vaaditaan toisen ilahduttamiseen :)En uskonut että täällä kukaan oikeasti jaksaa lukea toisten tunteenpurkauksia ajatuksen kanssa..mutta yllätit mut iloisesti! Sullahan se sydän tässä on.
oli upea lukea tuollaista tekstiä. meinasi itku tulla itseltäkin, mutta samalla hymy nousi huulille. äidissäsi oli totisesti asennetta ottaessaan veljensä luokseen .
Tä oli kyllä positiivisin yllätys aikoihin, kiitos vaan. Kiva, että löytyy ihmisiä ihmisille. Jatka samaan malliin, pelastat vielä jonkun toisenkin päivän :)
Upea ja inhimillinen on kertomuksesi. Olet niitä hyviä ihmisiä, joita tarvittais enemmän.
Eno minäkin, paska eno, pioneeri siltojen polttelija.
Meinaan tässä itkuun pillahtaa pelkästä liikutuksesta..oon vilpittömästi otettu sun sanoista, wau. Yllätitte kertaheitolla noiden edellisten kanssa. Elämän pienet ilot suuriksi muuttuu just tälläsissa tilanteissa :)
Eiköhän tässä se paskakin eno(sallinet mun epäillä ton määritelmän paikkansa pitävyyttä..) ole hyvä ihminen siinä missä mäkin ja nuo muut, tekosi sen jo todisti :) Harvinaista. Mun puolesta saat jatkaa siltojen polttamista, anytime.
Tuli vastaani Downin syndroomaa poteva tyttö kadulla.
On tästä jo vuosia. Koskaan aikaisemmin emme olleet tavanneet.
Hän hymyili minulle jo kaukaa. Niin sydämellisesti kuin nämä ihmiset vain ikinä voivat.
Tapaus yhä koskettaa minua aivan erikoisella tavalla, lähtemättömästi, lopun ikääni.
Pari vuotta tästä, pyryisenä talvisydänpäivänä poikkesin kahvilaan.
Kun katseemme kohtasivat, tyttö nousi tuolistaan moikkaamaan.
Toimitin asiani. Kiirehdin ulko-ovelle silmät utuisina.
Enkelin tapaamiset murtavat tekokyynisyyden muurin kuin seitinverkot.
Tiedätkös, kertomasi kohtaaminen.. sanat, joiksi sen puit, upposivat suoraan jonnekin sieluni sopukoihin. Jokin järkkymätön liikahti, oli pakko huokaista. Olet ihmeellinen. Kauniisti kirjoitit.
Vaikka kuinka vahvan muurin ympärilleen rakentaa, vaikka kuinka kovaksi itsensä kivettää, ihmisen sielu on aina yhtä turvaton..
Tiedän mistä puhut,olen vierestä seurannut elämäänsä.
Hän myös jatkoajalla ja asuu vanhempien kanssa,koska eivät halua häntä laitokseen,vaikka onkin pahin aste,eikä puhu esim. liikkuu kuitenkin ja huolehtii esim. hygieniastaan itse(avustuksella).
Sydän jo krenkkaa ja välillä huuletkin jo sinertyvät,mutta siitä on vielä tähän mennessä päästy eteenpäin.
Aina kun kylässä käyn,on se onnellinen hymy ja halaus niin vilpittömän onnellista,että ei kukaan voi ymmärtää,jolla ei ole omakohtaista kokemusta.
Onneksi omat lapseni ovat hänen kauttaan oppineet ymmärtämään elämästä jotain ainutlaatuista,minä myös.
Kyllä ihan sydäntä kirpasee kun tuolla ihmisvilinässä ja joskus työnkin puolesta törmää heihin..kun muistuttavat toinen toisiaan omalla tavallaan..ikävä ei hellitä ei.
Tietysti sitä toivoisi saavansa terveitä lapsia kun sen aika on, mutta jos niikseen kävisi ettei, tiedän ainakin kuinka rikasta myös downien elämä voi olla..
Paljon he antavat tietämättään meille terveille, kunpa tajuaisivat sen itsekin. Kaikkea hyvää teidän perheellenne ja Juhalle :) sekä voimia, elo voipi olla raskasta mutta rikasta.