EUn tai laman jälkeen suomalainen ja länsimaalainen työelämä muuttui turvattomaksi, kovaksi kilpailuksi ja hengissäselviämistaisteluksi. Laskusuhdanne teki yritysten olemassaolon kyseenalaiseksi ja suurtyöttömyys ja konkurssit pakottivat yritykset tehostamaan toimintaansa.
EU-jäsenyys merkitsi kilpailun kovenemista, uusien kansainvälisten yritysten tullessa samoille markkinoille kilpailemaan samoista voitoista. Voiton kasvattamiseen pyrkivä EU liberalisoi talouden, poisti kansalliset vero- ja säätelyjärjestelmät ja taloudellisen globalisaation logiikan mukaan korvasi kansalliset taloudet yhdellä globaalilla taloudella, kansallisten yritysten kustannuksella.
Lama ja taloudellinen globalisaatio muutti työmarkkinat vanhasta säännöllisestä työstä harvojen matkustelevien asiantuntijoiden markkinoiksi. Toisaalta työnantajat käyttävät asiantuntijoiden lisäksi erityisesti halpatyövoimaa, jolla ei ole ammattiyhdistysliikkeen luomia työehtosopimuksia.
Yksi tapa miten yritykset tehostivat toimintaansa on markkinoilla pärjäämisellä perusteltu tehokkuuden ja kovuuden korostaminen. Työntekijöiltä alettiin odottaa täydellistä työsuoritusta ja heitä arvosteltiin virheistä syyttävällä ja painostavalla äänensävyllä. Tämä äänensävy oli olemassa jo ennen lamaa monilla palvelualoilla. Tämän jälkeen tehokkuus ja kovuus tuli sosiaaliseksi normiksi, leviten 90-luvun lopussa yhä useammalle alalle, peruskoulujen opettajien tapoihin, lastentarhojen ohjaajiin, lastenkasvatukseen, kaupan kassan käytökseen asiakkaita kohtaan jne.
Suomessa ja monessa muussakin länsimaassa työmarkkinat levittävät aggressiivista ja vihamielistä tapakulttuuria. Tuottavuus vääristyy epäpätevien ihmisten mielessä syyksi painostaa kanssaihmisiä. Kutsun tätä puhetapaa "pitäis olla jo" -äänensävyksi.
Koska tämä tapakulttuuri on nykyisin yleistä, työntekijältä odotetaan yleisesti sitä, että hän asettuu arvostelun kohteeksi, oli se pätevää ja rationaalista asioiden hoitoa tai ei. Kuka tahansa voi työpaikalla käyttäytyä toista kohtaan vihaisesti, niin työtoveri kuin esimieskin.
Syyttävän ja painostavan äänensävyn sisältö on aina toisen kyvyn arvosteleminen. Esimerkiksi eilen KELAssa asiakaspalvelija nosti yhtäkkiä äänensävynsä hyökkääväksi, kun hän joutui tarkentamaan minulle sitä, mitä hän tarkoittaa sillä, että tulotositteissa tulee olle bruttotulot eivätkä nettotulot. Hän toisti saman asian vihaisesti. Katsoin häntä hänen aggressionsa jälkeen, räpäytin silmiäni, ja selvitin hänelle rauhallisesti tarkoittaneeni sitä, että onko palkkatodistuksessa brutto vai netto. Asiakaspalvelija ei pystynyt keskittymään työhönsä ja siihen olennaiseen kysymykseen, että täsmälleen minkälainen todistus tarvitaan bruttotulojen esittämiseen. Tämä on esimerkki siitä, miten tapakulttuuri estää kommunikaatiota vakavissa tilanteissa.
Aggressiivisuus työelämässä ilmenee äänensävynä, joka on viime vuosina saanut myös piirteitä jonkinlaisesta arvojärjestyksestä, tehtävänjaosta. Aggressiivisuus on vakiintunut sosiaaliseen kulttuuriin ja sitä on alettu pitämään korkeamman aseman osoituksena. Monet yrityselämässä työskentelevät vanhemmat ovat opettaneet lapsensa käskyttämään pihakavereitaan, kuin tällainen äänensävy olisi luonnollista, siis irrallaan toisen epäpätevyyden tai kyvyttömyyden arvostelemisesta. Tämä näkyy siinä, miten monet aikuiset ja lapsetkin käyttävät äänensävyään ilman tunnetta, liittäen siihen vielä esimerkiksi sormella osoittamisen: "Nosta lapio!", "(Avaa) auton ovi!" tai "Missä avain!". Huomaa, että predikaatti jätetään imperatiivimuotona esitetystä lauseesta pois.
Aggressiivisuudesta on seurannut myös yksilöllisiä psykologisia ongelmia. Tämä näkyy "nokittajiksi" itseään kutsuvia nuorissa. He eivät tunne rajoja siinä, miten he ahdistelevat, ärsyttävät ja pyrkivät halventamaan niitä, jotka he ovat valinneet syntipukeiksi omalle ahdistukselleen. Tämä ahdistus on syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta, joka seuraa siitä, että ihmiset ovat työelämässä alati syyllistämisen ja painostamisen kohteena. Nämä nuoret eivät pysty käsittelemään sitä syyllisyyttä, jota heitä kohtaan perusteetta syydetään työelämässä ja yhteiskunnassa. Heidän käsityksensä ihmisistä on perustavasti vääristynyt: Ihmiset ovat feikkejä, teeskentelijöitä ja kykenemättömiä aitouteen vihamielisessä kulttuurissa. Tätä nämä häiriintyneet ihmiset käyttävät oikeutuksena sille, että he yrittävät "todentaa" kiusaamisen kohteensa vaivaisuuden ja surkean olotilan. He yrittävät nähdä toisissa samaa syyllisyyttä kuin he näkevät itsessään.
Kiusaaminen on lisääntynyt työmarkkinoiden muutoksen takia. Itseään inhoavia kiusaajia on ollut olemassa, mutta työelämä on muuttanut yhteiskunnan siten, että paljon useampi ihminen inhoaa omaa kyvyttömäksi väitettyä itseään.
EU-jäsenyys merkitsi kilpailun kovenemista, uusien kansainvälisten yritysten tullessa samoille markkinoille kilpailemaan samoista voitoista. Voiton kasvattamiseen pyrkivä EU liberalisoi talouden, poisti kansalliset vero- ja säätelyjärjestelmät ja taloudellisen globalisaation logiikan mukaan korvasi kansalliset taloudet yhdellä globaalilla taloudella, kansallisten yritysten kustannuksella.
Lama ja taloudellinen globalisaatio muutti työmarkkinat vanhasta säännöllisestä työstä harvojen matkustelevien asiantuntijoiden markkinoiksi. Toisaalta työnantajat käyttävät asiantuntijoiden lisäksi erityisesti halpatyövoimaa, jolla ei ole ammattiyhdistysliikkeen luomia työehtosopimuksia.
Yksi tapa miten yritykset tehostivat toimintaansa on markkinoilla pärjäämisellä perusteltu tehokkuuden ja kovuuden korostaminen. Työntekijöiltä alettiin odottaa täydellistä työsuoritusta ja heitä arvosteltiin virheistä syyttävällä ja painostavalla äänensävyllä. Tämä äänensävy oli olemassa jo ennen lamaa monilla palvelualoilla. Tämän jälkeen tehokkuus ja kovuus tuli sosiaaliseksi normiksi, leviten 90-luvun lopussa yhä useammalle alalle, peruskoulujen opettajien tapoihin, lastentarhojen ohjaajiin, lastenkasvatukseen, kaupan kassan käytökseen asiakkaita kohtaan jne.
Suomessa ja monessa muussakin länsimaassa työmarkkinat levittävät aggressiivista ja vihamielistä tapakulttuuria. Tuottavuus vääristyy epäpätevien ihmisten mielessä syyksi painostaa kanssaihmisiä. Kutsun tätä puhetapaa "pitäis olla jo" -äänensävyksi.
Koska tämä tapakulttuuri on nykyisin yleistä, työntekijältä odotetaan yleisesti sitä, että hän asettuu arvostelun kohteeksi, oli se pätevää ja rationaalista asioiden hoitoa tai ei. Kuka tahansa voi työpaikalla käyttäytyä toista kohtaan vihaisesti, niin työtoveri kuin esimieskin.
Syyttävän ja painostavan äänensävyn sisältö on aina toisen kyvyn arvosteleminen. Esimerkiksi eilen KELAssa asiakaspalvelija nosti yhtäkkiä äänensävynsä hyökkääväksi, kun hän joutui tarkentamaan minulle sitä, mitä hän tarkoittaa sillä, että tulotositteissa tulee olle bruttotulot eivätkä nettotulot. Hän toisti saman asian vihaisesti. Katsoin häntä hänen aggressionsa jälkeen, räpäytin silmiäni, ja selvitin hänelle rauhallisesti tarkoittaneeni sitä, että onko palkkatodistuksessa brutto vai netto. Asiakaspalvelija ei pystynyt keskittymään työhönsä ja siihen olennaiseen kysymykseen, että täsmälleen minkälainen todistus tarvitaan bruttotulojen esittämiseen. Tämä on esimerkki siitä, miten tapakulttuuri estää kommunikaatiota vakavissa tilanteissa.
Aggressiivisuus työelämässä ilmenee äänensävynä, joka on viime vuosina saanut myös piirteitä jonkinlaisesta arvojärjestyksestä, tehtävänjaosta. Aggressiivisuus on vakiintunut sosiaaliseen kulttuuriin ja sitä on alettu pitämään korkeamman aseman osoituksena. Monet yrityselämässä työskentelevät vanhemmat ovat opettaneet lapsensa käskyttämään pihakavereitaan, kuin tällainen äänensävy olisi luonnollista, siis irrallaan toisen epäpätevyyden tai kyvyttömyyden arvostelemisesta. Tämä näkyy siinä, miten monet aikuiset ja lapsetkin käyttävät äänensävyään ilman tunnetta, liittäen siihen vielä esimerkiksi sormella osoittamisen: "Nosta lapio!", "(Avaa) auton ovi!" tai "Missä avain!". Huomaa, että predikaatti jätetään imperatiivimuotona esitetystä lauseesta pois.
Aggressiivisuudesta on seurannut myös yksilöllisiä psykologisia ongelmia. Tämä näkyy "nokittajiksi" itseään kutsuvia nuorissa. He eivät tunne rajoja siinä, miten he ahdistelevat, ärsyttävät ja pyrkivät halventamaan niitä, jotka he ovat valinneet syntipukeiksi omalle ahdistukselleen. Tämä ahdistus on syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta, joka seuraa siitä, että ihmiset ovat työelämässä alati syyllistämisen ja painostamisen kohteena. Nämä nuoret eivät pysty käsittelemään sitä syyllisyyttä, jota heitä kohtaan perusteetta syydetään työelämässä ja yhteiskunnassa. Heidän käsityksensä ihmisistä on perustavasti vääristynyt: Ihmiset ovat feikkejä, teeskentelijöitä ja kykenemättömiä aitouteen vihamielisessä kulttuurissa. Tätä nämä häiriintyneet ihmiset käyttävät oikeutuksena sille, että he yrittävät "todentaa" kiusaamisen kohteensa vaivaisuuden ja surkean olotilan. He yrittävät nähdä toisissa samaa syyllisyyttä kuin he näkevät itsessään.
Kiusaaminen on lisääntynyt työmarkkinoiden muutoksen takia. Itseään inhoavia kiusaajia on ollut olemassa, mutta työelämä on muuttanut yhteiskunnan siten, että paljon useampi ihminen inhoaa omaa kyvyttömäksi väitettyä itseään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Allekirjoitan joka sanan. Ihmisellä ei nykyään ole varaa tehdä virheitä, työpaikka on heti vaarassa. Kova työkulttuuri vaikuttaa koko yhteiskunnan henkiseen ilmastoon.
Vanhemmat opettavat lapsilleen aivan vauvasta asti selvät tavat siitä, kuinka Suomessa yksilön täytyy hävetä erilaisuuttaan. 10-vuotiaatkin osaavat jo kiusata, eli nöyryyttää tai pilkata erilaista ihmistä. Suomalaisessa yhteiskunnassa yhteisö säätää normit, jotka määräävät, ettei erilaisuudella ole mitään itseisarvoa, ja kaikki jotka poikkeavat tavallisesta, ovat arvottomia ja naurettavia ihmisiä.
kartoitus.