Koska helpottaa?

kokemuksia on,tulevat aina välillä mieleen.minä olen hyväksynyt että ne saattavat vaivata lopun elämääni mutta uskon että ajan myöten ne helpottavat.mun oloa on varmaan helpottanut se tieto,että saan olla nyt muutaman vuoden ihan rauhassa.joutui lukkojen taakse taposta.olen saanut huokaista helpotuksesta,etten uhri ollut minä.oletko käynyt terapiassa?se voi helpottaa niitä painajaisia,aina vain ei riitä lähimmäisten tuki.ammatti-ihmiset osaavat paremmin kysellä asioita,mahdollisesti jopa sellaisia mitä et ole vielä läpi käynyt.mulla itellä on ainakin ollut siitä apua.tsemppiä jatkolle!

Päästyäni lasten kanssa lopullisesti pakoon psykopaatti-miestä ensimmäiset vuodet menivät oikeusistunnoissa ja todisteluissa exän tuhoisasta käytöksestä veivät voimat ja traumat vain kasvoivat.

Muistot ovat vasta 7v jälkeen palautuneet, ne pahimmat. Unet ja painajaiset, traumaterapiankin koen vasta nyt auttavat. Sillä peloista pääseminen ja muutaman "asiantuntijan" ja maksettujenkin todistajien meneminen tukemaan psykopaattia veivä myös oman aikansa.

Olen vakuuttunut siitä, että usko hyvän ja oikeudenmukaisen Jumalan läsnäoloon kantoi silloin kun epätoivo kalvoi. Kirjoitin myös sitä turhautuneisuutta ja hämmästystä joidenkin ihmisten väkivallan hyväksymiseen tavalla tai toisella. Enää en tosin hämmästele mitään, elän vain todeksi sitä Jumalan kykyä parantaa ja eheyttää särkyneitä ja murtuneita.

Jopa anteeksianto ja siunaus Jumalan tuntemisella sujuu tätä nykyä häntä kohtaan joka satutti ja teki elämän helvetiksi. Kiitos selviytymisestä ja lastenkin toipumisesta saa minut vakuuttumaan, että Jumala on rakkaus, eikä rakkaudessa ole pelkoa.

Siis mielestäni kirjoittaminen kannattaa aina, on ihmeellistä jälkeenpäin todeta miten älyttömyyksistä selviytyy. Tosin suosittelen rukouksen Jeesuksen nimessä lisäksi traumaterapiaa, toki sielunhoitajakin käy jos vain löydät hyvän ja mieluisan. Siunattua toipumista, älä anna yhdenkään katkeruuden ja vihan jäädä kalvamaan sinua. Olet selviytyjä.

kannattaa satsata sen verran tulevaisuutten, mutta älä suostu mihinkään lääkejuttuun.

hei..juuri sama kokemus miulla.lähdöstäni on nyt noin 4 vuotta, vajaa. minä kanssa juttelin asiasta perheeni ja rakkaimpieni kanssa ja kävin jonkun kerran myös mielenterveyshoitajalla. haussua sinäänsä, koska itse olen samassa ammatissa. mutta myös ulkopuoliselle puhuminen auttaa. näin aluksi paionajaisia pitkään.alussa ne olivat niin raakoja, unessa sahasi minut palasiksi ym ym .heräsin hiestä märkänä.ajan päästä raakuus väheni, mutta painajaisia näin silti.ajan myötä nekin oavt jääneet pois.satunnaisesti näen vieläkin.ihminen käsittelee tätä asiaa myös unessa, se kuuluu tapahtua.vieläkin toisinaan joudun puhumaan ihmisten kanssa asiasta, ja se auttaa aina.se on keino joka hekpottaa siinpä tuskassa jonka on elänyt.on myös hyvä keino tuo paperille kirjoittaminen.eikö olekkin mahtavaa kun kumpikin tajunnut lähteä ja nyt osaa arvostaa jo itseään ja tietää ettei olisi ansainnut koskaan sitä pahaa mitä on tapahtunut. kokemus ei pyyhkiydy koskaan, se muistuttaa läpi elämän..mutta samalla tuo myös varovaisuutta ja vaistoa kun uuden miehen kohtaa.ainakaan minä en katso miestä toista kertaa joka lyö.kun menee vielä jokin aika, huomaat että asiat helpottavat, niin minullekkin kävi ja nyt voin jo ihan hyvin:).käsittele vain sinäkin asiasi kaikessa rauhassa, se vie aikaa.