Kaksikymmentä vuotta on liittoa takana. Yhteistä meillä ei ole vuosiin ollut muuta kuin lapset, mutta jotenkin arki toimii kun minä, vaimo, pidän sen toiminnassa ja suuni kiinni.
Miehellä on työnsä ja harrastuksensa jotka vievät tarkasti kaiken hänen aikansa, iltoja ja viikonloppuja myöten. Perheensä hän siis on elättänyt, minä olen joitain keikkatöitä lukuunottamatta ollut kotona ja hoitanut neljä lastamme kouluikään.
Lisäksi olen aina hoitanut kaikki käytännön asiamme, laskujen maksut, lainojen lyhennykset, autojen huollot, lasten vanhempainillat ja kevätjuhlat, kodin remontit, koiran rokotukset ja lenkitykset, lasten harrastuksiin viennit, joulukinkun, -lahjojen ja -kuusen ostot ja tietysti siivoukset, vaatehuollon, ruuanlaitot, kaupassakäynnit, ruohonleikkuun, likakaivontyhjentäjän tilaamiset jne. Siis todella aivan kaiken muun.
Nyt lasten kasvaessa mies on väläytellyt erilleen muuttomahdollisuutta jossain riitatilanteissa, asiaan vaikuttaa sekin, että mies haluaisi muuttaa kaupunkiin ja minä taas viihdyn omakotitalossamme.
Mutta oikeasti (en liioittele!), tiedän, että mies ei pärjäisi siellä kaupungissaan yksin. Hän ei todellakaan muistaisi maksaa laskujaan, kulkisi likaisissa vaatteissa, asuisi kauheassa sotkussa ja ennenkaikkea, olisi yksin. Tuttavamme, sukulaisemme ja jopa lapsemmekin ovat hänen kanssaan tekemisissä vain minun kauttani/kutsumanani. Mies katkeroituisi lopulta pahasti.
Lisäksi miehellä on terveydellisiä ongelmia, joissa niissäkin minä pidän huolen, että hän ottaa sydänlääkkeensä ajallaan ja uusii reseptinsä.
Koska mies itse ilmeisesti haluaisi lähteä asumaan kaupunkiinsa, minulla olisi mahdollisuus vapauteeni, jota kaipaan välillä suunnattomasti arjen puristuksessa. Mutta koska ilmeisesti olen pöhkö, tunnen silti jotenkin olevani vastuussa hänestä, lupasinhan papin edessä jotain sellaista. Vai onko tämä jotain rakkaudenrippeitä, en tunnista?
Seksiäkään meillä ei ole ollut vuosiin ja vanhenen koko ajan.. vielä ehkä voisin löytää miehen joka olisi minusta kiinnostunut seksuaalisesti ja tietysti tunnetasollakin. Haaveilen jonkinlaisesta uudesta elämästä.. onko tämä viidenkympin villitysta ja se menee ohi kunhan vaan odottelen?
Kaipaisin kannanottoja, voinko lähteä/antaa hänen lähteä liitosta? Vai tulisiko minun pitää hänestä huolta lopun ikääni?
Miehellä on työnsä ja harrastuksensa jotka vievät tarkasti kaiken hänen aikansa, iltoja ja viikonloppuja myöten. Perheensä hän siis on elättänyt, minä olen joitain keikkatöitä lukuunottamatta ollut kotona ja hoitanut neljä lastamme kouluikään.
Lisäksi olen aina hoitanut kaikki käytännön asiamme, laskujen maksut, lainojen lyhennykset, autojen huollot, lasten vanhempainillat ja kevätjuhlat, kodin remontit, koiran rokotukset ja lenkitykset, lasten harrastuksiin viennit, joulukinkun, -lahjojen ja -kuusen ostot ja tietysti siivoukset, vaatehuollon, ruuanlaitot, kaupassakäynnit, ruohonleikkuun, likakaivontyhjentäjän tilaamiset jne. Siis todella aivan kaiken muun.
Nyt lasten kasvaessa mies on väläytellyt erilleen muuttomahdollisuutta jossain riitatilanteissa, asiaan vaikuttaa sekin, että mies haluaisi muuttaa kaupunkiin ja minä taas viihdyn omakotitalossamme.
Mutta oikeasti (en liioittele!), tiedän, että mies ei pärjäisi siellä kaupungissaan yksin. Hän ei todellakaan muistaisi maksaa laskujaan, kulkisi likaisissa vaatteissa, asuisi kauheassa sotkussa ja ennenkaikkea, olisi yksin. Tuttavamme, sukulaisemme ja jopa lapsemmekin ovat hänen kanssaan tekemisissä vain minun kauttani/kutsumanani. Mies katkeroituisi lopulta pahasti.
Lisäksi miehellä on terveydellisiä ongelmia, joissa niissäkin minä pidän huolen, että hän ottaa sydänlääkkeensä ajallaan ja uusii reseptinsä.
Koska mies itse ilmeisesti haluaisi lähteä asumaan kaupunkiinsa, minulla olisi mahdollisuus vapauteeni, jota kaipaan välillä suunnattomasti arjen puristuksessa. Mutta koska ilmeisesti olen pöhkö, tunnen silti jotenkin olevani vastuussa hänestä, lupasinhan papin edessä jotain sellaista. Vai onko tämä jotain rakkaudenrippeitä, en tunnista?
Seksiäkään meillä ei ole ollut vuosiin ja vanhenen koko ajan.. vielä ehkä voisin löytää miehen joka olisi minusta kiinnostunut seksuaalisesti ja tietysti tunnetasollakin. Haaveilen jonkinlaisesta uudesta elämästä.. onko tämä viidenkympin villitysta ja se menee ohi kunhan vaan odottelen?
Kaipaisin kannanottoja, voinko lähteä/antaa hänen lähteä liitosta? Vai tulisiko minun pitää hänestä huolta lopun ikääni?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mies lähti, itkin perään ja itken välillä vieläkin. Mutta mikä muuttui? Ei käytännössä mikään, koska minäkin olin hoitanut aikaisemmin kaiken. Nyt hommat hoituu paremmin, kun ei tarvitse käyttää aikaa siihen, että pyytäisi turhaan toista tekemään jotain. Ennen odotin ja muistutin, että toinen hoitaisi lupaamansa asian, joka lopulta aina jäi kuitenkin minun hoidettavaksi. Vähemmän pyykkiä, vähemmän ruoanlaittoa, vähemmän kuluja. Siis yksi lapsi vähemmän.
mä oon ollut se joka hoitaa kaiken, mies on vaan möllöttäny autotallissa tai parvekkeella, käytännössä ei ole tehnyt mitää ei edes tuonu rahaa perheelleen. Joten olen onnellinen kun hän viimein löysi uuden elättäjän. Tosin haluan sille ukolle pahan mielen, ja olen muka tosi katkera tästä.....mutta jee... muutama päivä niin se lähtee lopullisesti.......eikä lapsetkaan perään itke
Vähän omituiselta kuullostaa liittonne...Olet toiminut ikään kuin aikuisen miehesi äitinä ja hoitanut kaikki asianne. Miehesi on kuitenkin vastuussa omasta elämästään ja teoistaan. Anna hänen lähteä, ja ole puuttumatta asiaan. Silloin suot miehellesi mahdollisuuden ottaa vastuuta omasta elämästään ja annat hänelle tilaisuuden kasvaa myös henkisellä tasolla.
Olet jo kasvattanut neljä lasta kouluikäisiksi varmaankin onnistuneesti. Annappa tälle viidennelle, aikuiselle mieslapselle, mahdollisuus kokeilla omia siipiään. Hän pärjää varmaan loistavasti oman elämänsä herrana. Ja jos ei pärjää, se on hänen omalla vastuullansa ja hänen oma valintansa.
Ota vapautesi ja rakasta lapsiasi, ja ennenkaikkea elä!!!Ystävällisin terveisin, Deli
Kyllä aikuinen mies osaa huolehtia omista asioita ja jos ei osaa niin ei se sinun huoli ole. Muista että meillä on vain yksi elämä elettävänä.