Tälläkin palstalla on usein tullut esiin se, että pitkät suhteet eivät usein suju itsestään.
Kysyisin teiltä, miten olette suhdettanne kehittäneet/hoitaneet, ja paljonko se on kehittynyt itsestään? Mitä kannattaa tehdä jos haluaa kestävän suhteen, se kun ei aina suju itsestään?
Samoin kysyisin, mitä kaikkea hyväksytte kumppaniltanne, tosiasiahan on se, ettei kukaan ole joka päivä hyväntuulinen ja hymyilevä, kun yhdessä asutaan ja eletään? Joskus hirvittää, kun perusluonteeni on nimenomaan iloinen ja hymyilevä, niin huonoina aamuina/päivinä on mieheni "elämä pilalla" kun en hymyilekään...ja kun niitä huonojakin päiviä jokaisen elämään mahtuu, mietin vain, tuleeko siitä jossakin kohtaa kompastuskivi meille?
Kysyisin teiltä, miten olette suhdettanne kehittäneet/hoitaneet, ja paljonko se on kehittynyt itsestään? Mitä kannattaa tehdä jos haluaa kestävän suhteen, se kun ei aina suju itsestään?
Samoin kysyisin, mitä kaikkea hyväksytte kumppaniltanne, tosiasiahan on se, ettei kukaan ole joka päivä hyväntuulinen ja hymyilevä, kun yhdessä asutaan ja eletään? Joskus hirvittää, kun perusluonteeni on nimenomaan iloinen ja hymyilevä, niin huonoina aamuina/päivinä on mieheni "elämä pilalla" kun en hymyilekään...ja kun niitä huonojakin päiviä jokaisen elämään mahtuu, mietin vain, tuleeko siitä jossakin kohtaa kompastuskivi meille?
Vastaukset 5
Vanhimmat
minä kanssa olen perusluonteeltani iloinen ja tähän piirteeseenhän miehenikin minussa rakastui=) ja kyllä, välillä mieheni on kuin maansa myynyt kun ei sitä joka päivä kuitenkaan "jaksa" hymyillä. on stressiä koulusta ja työstä jne. muutenkin huonoja päiviä sillon tällön. ja mieheni ottaa sen itseensä, hän luulee etten enään olekaan onnellinen tms. mutta puhumalla näistä asioista selviää.
me olemme olleet yhdessä reilut 5 vuotta. on ollut hyviä ja niitä huonojakin aikoja. puhuminen on auttanut, ja sitä suosittelen. kaikesta voi ja pitääkin voida kumppanin kanssa puhua.
jos pitää toista itsestäänselvyytenä, eli sanoisin että antaa suhteen vaan "olla" niin silloin on luvassa ongelmia. suhde voi kehittyä omalla painollaankin, mutta toinen on syytä ottaa kuitenkin aina huomioon. yhdessä tekeminen ja oleminen on hyväksi, mutta myös omat menot ja harrastukset on tärkeitä ettei aivan leipäänny toisen naamaan. meillä on sikäli hyvä tilanne että olemme päivät useinmiten menossa töissä ja koulussa ja lisäksi on omat harrastukset. kyllä sitä sitten on ihanaa illalla käpertyä oman ukon kainaloon.
älä anna noin pienen asian estää yhteistä onneanne. kerro miehellesi että et sinäkään aina voi olla iloinen! vai onko miehesi muka joka päivä iloinen? pistä vaikka hormonien piikkiin=)
eihän elämä maistuisi - edes ne hyvät hetket - miltään jos ei välillä vituttas. sitten sitä osaa taas nauttia kun on vähän aikaa kulkenut mieli maassa, kunhan ei kokoajan ole masentunut=)
hyvää joulun aikaa!
Se on pahinta jos luulee, että ongelmat häipyy kun antaa vaan "olla". Sitten taas ihmetellään, että miks se pani talonmiestä kun kaikki oli niin "normaalia" kuin ennenkin...
Ei se niin mene, että kun muutetaan yhteen niin sen toisen voi ottaa itsestäänselvyytenä. Jos molemmat rakastaa toisiaan, niin aina sitä keksii kaikkea pientä kivaa. Ei se vaadi edes mitään erikoista pinnistelyä, se tulee ihan luonnostaan.
Jos ainoat yhteiset hetket on töiden jälkeen kun ollaan vittuuntuneita ja väsyneitä, niin siinä kärsii jo ihan sänkyhommatkin.
Ei se nyt ihan noin vaan kyllä onnistu. Toista ei välttämättä osaa huomioda juuri niin kuin tämä sitä kaipaisi. Pitää ottaa selvillä, mitä toinen ei hyväksy, mistä tämä ei pidä ja pitää tehdä kompromisseja pitämyksin ja inhouksien välimaastossa. Yhteiselämä on aina pieni taistelutanner, ja totisesti, jos ei olisi, ei se olisi paljon mitään.
olla nuori, mutta terävä. Pari sanaa keskeltä keski-ikää:
Mitään tässä elämässä ei voi pitää itsestäänselvyytenä, ei edes omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tajuaa, ettei kaikille omille tunteille löydy selityksiä, vaikka kuinka etsisi.
Haluaisin olla tasainen, varma, vakiintunut ja keski-ikäinen, tunteeni tekevät kepposen ja siinä sitä ollaan. Tästä johtuen ymmärtää kumppaninkin ailahtelevia tunteita enemmän mikä ei suinkaan tee elämää yhtään helpommaksi!
Ikävä kyllä töistä ei voi lintsata sen tähden, että parisuhteelle jäisi aikaa. Monen työ vaatii illatkin ja viikonloput. Monella on vaikka millaisia vastuita muistakin asioista kuin kumppanistaan (taloudellisia velvotteita, vanhemmista huolehtimista, huolta narkomaaniveljestä, psyykkisten ongelmien kanssa kamppailevia ystäviä......)
Jos parilla on yksikin lapsi ajankäytöstä tulee ongelma. Silloin tarvitaankin juuri sitä, että "keksii kaikkea pientä kivaa", esim. hakee toisen vuorolla lapsen päiväkodista pois, että toinen ehtii pankkiin maksamaan laskuja. Inhorealistinen taisi olla tuo esimerkki, mutta ei se mitään...
Tuo on aivan totta, että sänkyhommat kärsii kun ollaan vittuuntuneita ja väsyneitä. Näistä kahdesta veestä johtuu mielestäni suurin osa elämän epämukavuuksista. Väsymystäkään ei voi poistaa kuin nukkumalla, mutta ellei ole mahdollisuutta nukkua riittävästi alkaa pirullinen kierre...
pohtia noita asioita.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä lähes 20 vuotta. Nuorempana surut ja murheet kuten riidanaiheetkin olivat lähes täysin erilaisia kuin nyt. Silloin myös kuvitteli, että vanhempana on jotenkin fiksumpi ja tasaisempi luonne eikä murheita ole niin paljon. Täysin harhaluulo. Ongelmia riittää varmasti hautaan asti, mutta ne vain muuttavat muotoaan.
Onkin jotenkin masentavaa, että samaan aikaan kun huomaa kehittyneensä ihmisenä ja oppineensa ison kasan asioita itsestään ja toisesta (iloinen asia) joutuu samalla taistelemaan murros- ja uhmaikäisten lasten kanssa (kurja juttu). Vaikka periaatteessa olemme mieheni kanssa lasten kasvatuksesta samaa mieltä niin aina jostain löytyy yllättävä erimielisyyden aihe. Usein sellainen, että mieheni haluaa, että minä kasvatan lapsia, mutta hänen tavallaan. Tästä syntyy väkisinkin riitaa, koska minä voin kasvattaa heitä vain siten kuin minusta on parasta. Kaikki muut vaatimukset koen feikkaamaan painostuksena enkä sulata sitä.
Kukaan ei voi aina olla hymyilevä ja iloinen eikä keneltäkään voi sellaista edes odottaa. Jokaisella on myös ärsyttävät piirteensä, mutta aina kun pohtii toisen huonoja puolia täytyy ottaa huomioon omat mahdolliset huonot puolet (niitä on vaikkei aina sitä tajua...)
Minusta on myös jännittävää, että ennen olin oikein himosiivooja ja ellei mieheni noudattanut siisteyttä nalkutin asiasta. Tätä kesti useita vuosia. Nyt kun minä olen keskittynyt muihin asioihin kuin siivoamiseen, mieheni pitää minua laiskana (vaikkei itse tee juuri mitään kotitöitä). Tästä saa myös hyvän riidan aikaiseksi, edelleen, mutta uudessa muodossa...
Kaikenkaikkiaan on aina hyvä ajatella mistä toiselle kannattaa ylipäänsä valittaa ja mistä ei. Ei kumpikaan lopulta halua elää suhteessa jossa päivittäin molemmat huomauttelevat jokaisesta toisessa "havaitsemastaan" viasta tai virheestä. Toinen on hyväksyttävä sellaisenaan vikoineen päivineen.