Miksi eroaminen sattuu niin paljon? Vaikka en tunne häntä kohtaan enää mitään sen syvempää, tuska on aivan mahdoton. En ole vielä tehnyt eroa, mutta seuraavan kerran kun tapaamme, minun on pakko. En näe muuta vaihtoehtoa. En jaksa enää itkeä enkä miettiä, että jos vielä kerran yritän.
Olen vuoden ajan yrittänyt saada miehen puhumaan, kuuntelemaan, avautumaan, selvittämään ongelmat... mutta eihän se onnistu. Hän ei kykene kohtaamaan vaikeita asioita, vaan painaa ne villaisella. Sen lisäksi hän kohtelee minua kuin mitäkin arvotonta roskaa, eikä niinkuin ihmistä -varsinkaan rakasta sellaista.
Miten ihmeessä te ihmiset olette keränneet voimaa lopettaa suhde? Myöntää epäonnistuminen, lähteä taas omille teille?
Olen vuoden ajan yrittänyt saada miehen puhumaan, kuuntelemaan, avautumaan, selvittämään ongelmat... mutta eihän se onnistu. Hän ei kykene kohtaamaan vaikeita asioita, vaan painaa ne villaisella. Sen lisäksi hän kohtelee minua kuin mitäkin arvotonta roskaa, eikä niinkuin ihmistä -varsinkaan rakasta sellaista.
Miten ihmeessä te ihmiset olette keränneet voimaa lopettaa suhde? Myöntää epäonnistuminen, lähteä taas omille teille?
Vastaukset 7
Vanhimmat
..on aina vaikeata, ero. Vaikka päätöksen tekisi itse.
Jos mies on puhumatonta sorttia, kirjoita kirje. Laita kaikki tunteesi, pettymyksesi ja vaikka surusi asian takia siihen.
Voit joko lähettää sen tai antaa tavatessa, mutta silloin sun melkein tarvii ensin kertoa mitä olet päättänyt, antaa kirje ja lähteä.
Sovi tapaaminen jossain muualla kuin miehen kotona, varmuuden vuoksi.
Joku yleinen paikka olisi paras.
Eikä se mitään epäonnistumista todista jos suhde ei toimi, siinähän on kaksi ihmistä, et sinä yksin sitä saa toimimaan mitenkään. Kuten olet huomannut.
Joskus täytyy tehdä raskaita päätöksiä, vaikka kuinka surettaisi. Kylmähän sinä olisit jos se ei sattuisi.
Enempi sua sattuisi jos jatkaisit tuossa alentavassa ja puhumattomassa välinpitämättömyydessä.
Kun saat asian kerrottua ja hieman rauhoitut kotona, luultavasti seuraa helpotuksen tunne.
Ikävää ja itkua ja suruakin varmaan seuraa, anna seurata. Kuuluu asiaan.
Aikanaan olet yhtä kokemusta vahvempi ja viisaampi.
Lähdin suhteesta puolen vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Olimme seurustelleet neljä vuotta. Mulla oli miehen kanssa ihan samanlaista. Mies ei halunnut kuunnella jos olisin halunnut puhua asioista jotka vaivasivat suhteessamme. Hän harrasti mykkäkoulujaksoja jotka kestivät useita päiviä. Varmaankin hän oli tottunut purkamaan kaiken stressinsä minuun, joka olin lähimpänä ja johon oli helppo purkaa paha olo. En jaksanut olla toisen stressinpurkamiskohde kauempaa. Hankin itselleni vuokrakämpän ja lähdin. Nyt olemme olleet pari kuukautta erossa. Ero sattuu vielä ja toista ikävöi huonoista ajoista huolimatta. Uskon kuitenkin että omanarvontuntoni olisi laskenut liikaa suhteessa jossa toinen kohtelee välinpitämättömästi ja vihamielisesti. Parempi olla yksin kun huonossa suhteessa.
Joillekin miehille taitaa olla vaikeaa näyttää tunteitaan ja sitä että rakastaa. Ainakin minun tapauksessani kumppani oli kykenemätön ilmisemaan kiintymystään vaikka eron jälkeen on sanonut että rakasti.
Itse jätin miehen pari kuukautta sitten, mies petti, valehteli, joi liikaa ja käytti henkistä väkivaltaa, silti tunsin valtavaa syyllisyyttä ja paniikkia jättäessäni hänet. Nyt hieman helpottaa, hymyilenkin jo välillä. Aina ero sattuu vaikka suhde olisi ollut kuinka paska ja vaikea...mut miten sitä sanotaankaan, kaikki mikä ei tapa vahvistaa...
Lopetin neljän vuoden epämääräisen on/off-suhteen, jossa loppumetreillä käyttäydyttiin molemmat tosi ala-arvoisesti toisiamme kohtaan. Kuitenkin välillä iskee edelleenkin törkeä ikävä. Funtsin tossa, että ikävöin ehkä vaan niitä hyviä hetkiä ja tiettyä fiilistä, en niinkään ihmistä...
Erosin 2 viikkoa sitten miehestä jota yhä rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa.. Seurustelimme 6 vuotta kunnes huumeet ja muutenkin miehen elämäntyyli sotkivat arjen. Tuntuu että sokkivaihe ei helpota koskaan, kuin elämäni rakkaus olisi kuollut ja elämästäni kaikki viety. Paras ystävä, joka oli vuosia rinnallani. Hoidoista huolimatta miehen elämä on luisunut pohjamutiin ja masennus on käsin kosketeltavissa... en kestä enää katsoa vierestä kun hän "kiduttaa" itseään ja on jo onnistunut pilaamaan elämänsä täysin.
Ero sattuu niin paljon että sydämeen konkreettisesti sattuu. Syöminen ja nukkuminen on mahdotonta. Syytän itseäni. Kyyneleet eivät lopu koskaan. Voiko tästä enää koskaan elämä jatkua???
ymmärrän tän ahdistuksen... Itseäni kans ahdistaa ja paljon.. Erosin vasta muutamia viikkoja sitten ja asunut nyt pari viikko omillaan. Ahdistaa vaan nii vietävästi ja sekin vielä ettei mulla ole täällä kavereita että sais muuta ajateltavaa... harmittaa.
Olisin halunnut parantaa suhdetta mutta mies ei halunnut... Tuntuu et suhde kariutui vaikkei yritetty tarpeeksi. Tiedän että löydän vielä jonkun.. mutta kauanko menee että olo helpottuu tästä? Hyvät aikamme pyörii vaan mielessänmi
Suhteen aloittaessa kaikki on kuin lentäisi pilvissä, ihastuminen se ihana tunne mikään muu ei merkitse mitään paitsi toisen näkeminen ja kohtaaminen. Olo on mahtava....
Minne kaikki katosi...... puoli vuotta meni kuin unessa toista rakastaessa ja nyt kaikki on loppu vain loppu halaus ja hyvästi. Tämä olotila... kuka veisi tämän pahanolon pois... oksettaa ... ei nukuta vain on paha olla ja toisen kova ikävä.. Miksi pitää kärsiä, aina..