Selviytymistarinoita?!

Mieheni jäi n. 2 vuotta sitten kiinni pettämisestä. Suhdetta oli tuolloin kestänyt yli puoli vuotta. Siitä alkoi mysrky.. Lisänsä kaikkeen toi myös se, että samaan aikaan tuli ilmi yhden yön juttu, joka oli tapahtunut n. 10 vuotta aikaisemmin. Tämän naisen kanssa oli pitänyt peliä jonkin aikaa ja lopulta juovuksissa oli päädytty sänkyyn.
Voit uskoa, että luottamus mieheeni katosi täysin. En enää tietänyt mitä uskoa, saati sitten mitä tunsin miestäni kohtaan. Takana meillä on yli 16 vuotta naimisissa, yhdessä olemme olleet yli 20 vuotta. Meillä on kaksi lasta, oma koti, ulkoisesti kaikki hyvin. Pitkään syytin itseäni kaikesta. En osannut olla tarpeeksi hyvä vaimo, tai kumppani, mieheni piti etsiä toisista naisista jotakin mitä ei minulta saanut. Niinhän se kai on. Mutta oikeuttaako se pettämiseen?! Tekemättömäksi mitään ei enää saa, olisin vain toivonut, että mieheni olisi puhunut minulle tunteistaan, olisimme voineet edes yrittää korjata suhteessamme sen mitä korjattavissa olisi ollut. Ehkä hän ei sitten olisi mennyt vieraisiin.
Masennuin tästä kaikesta ja menetin elämänhalun. Mieheni kyllä pyysi anteeksi, katui ja halusi jatkaa elämää kanssani. Hän ei halunnut erota. Itselleni ero olisi ollut varmasti helpoin ratkaisu siinä tilanteessa, en edes ajatellut, etten pärjäisi ilman miestäni, olisin kyllä pystynyt seisomaan omilla jaloillani, ja jatkanut elämääni lasteni kanssa.
Jokin kuitenkin sai minut tekemään sen päätöksen että katsotaan, yritetään, en halunnut tehdä äkkinäisiä päätöksiä. Halusin että sitten joskus voisin sanoa: ainakin yritimme.
Nämä kaksi vuotta ovat olleet raskaimmat vuodet elämässäni. Olemme tehneet kovin töitä tämän asian kanssa. Puhuneet, riidelleet, puhuneet, itkeneet.... Vieläkään en luota mieheeni, ehkä en enää koskaan sillä tavalla kuin aikaisemmin. Anteeksi olen yrittänyt antaa ja ehkä aikanaan pystynkin sen tekemään, unohda en varmasti koskaan. Kyllä pettäminen jättää pysyvät jäljet suhteeseen. Onko tämä kaikki sitten sen arvoista, että kannatta jatkaa? En voi täydellä sydämellä vieläkään sitä sanoa. Vieläkin asia jotenkin elää, enkä voi olla varma olemmeko esim vuoden päästä yhdessä.
Aika on tietenki hyvä parantaja. Enää en mieti mieheni pettämistä päivittäin, usein kuitenkin. Varsinkin kun nämä molemmat naiset asuvat samalla paikkakunnalla kuin me ja joudun törmäämään heihin viikottain. Sillon on vaikeaa ja kaikki asiat vyöryvät mieleeni.
On tästä jotakin "hyvääkin" tullut. Olemme joutuneet puhumaan paljon sellaisia asioita selviksi, joista aikaisemmin ei juuri keskusteltu. Olen oppinut heittämään ne siniset silmät pois ja tilalle on tulleet realistisemmin asiat näkevät silmät. Toisaalta myös kyynisyyttä on tullut tilalle, enkä enää luota ihmisiin kuten ennen. Olen ehkä vahvempi ihminen kuin aikaisemmin, pienet vastoinkäymiset eivät enää horjuta elämääni.
Toivon teille ja eritoten sinulle voimia ja jaksamista. Muista, että sinussa ei lopulta ole kuitenkaan mitään vikaa, päätöksen pettämisestä on tehnyt sinun miehesi, et sinä. Mies on se, jolla on suurin kasvun paikka nyt. Jos hän ei sitä ymmärrä, se on hänen tappionsa. Älä tee hätäisiä päätöksiä, joita katuisit myöhemmin, mutta kuuntele sydäntäsi ja mieti mikä sinulle on parasta. Niin minäkin yritän, katsotaan sitten mihin ratkaisuun päädyn.

Olen tällä palstalla ahkera kävijä, nyt kun mieheni jäi kiinni vuoden kestäneestä suhteesta. Alku oli kovin takkuisaa, mies ei oikein pystynyt puhumaan mitään. Nyt olemme päättäneet yrittää yhdessä, ja minun ahdistukseni katosi tämän lupauksen myötä. Tai ei nyt sentään ihan kokonaan, kauheinta kuitenkin oli epävarmuus, kun miehestä ei saanut mitään selvää, haluaako olla MINUN kanssa vai pitää perheen kasassa. Kyllä tämä tästä, aikaa annan kulua ja keskusteluapua tarvitaan.

Yhteisiä vuosia meillä on kohta parikymmentä. Yhden illan juttu miehelläni oli suhteemme parin kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Se sattui, mutta pystyin pääsemään siitä yli aika piankin. Oli toinenkin, (platoninen) lomaromanssi silloin joskus alkuvuosina, mutta sekin puitiin pois. Luottamus oli 100%:sta, joten tämä suhde kaatoi maailmani kyllä täysin. Mutta nyt tuntuu, että ehkä valoa on tunnelin päässä, tunneli on kyllä pitkä.
Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että sain tänään työterveyslääkäriltä rauhoittavia satunnaisesti otettavaksi ahdistuksiin ja nyt puolikkaan tabletin otettuani ei itketä yhtään. Tähän mennessä olen kyynelehtinyt ihan valtoimenaan, kun tänne kirjoittelen maailmani romahtamisesta. Sekin jo tuntuu valolta siellä tunnelissa.