Yleensä kai ihmisten elintaso laskee, kun he eroavat. Ihan ymmärrettävää. Voi olla myös toisinkin päin. Minusta alkaa tuntua että minulla ei ole kohta taloudellista varaa pitää perhettä (vaimo ja nykyisin yksi lapsi kotona).
Avioliittoa takana kohta 20 vuotta. On hommattu omakotitalo, jonka arvo on onneksi noin 400.000. Velkoja on makseltu, on pari autoa. Vaimo tuhlaa kuin pieni kone kaikenlaisiin purkkeihin ja vaatteisiin, ja lapsille syötetään luksusruokaa.
Tähän on ollut varaa, kun molemmilla on on ollut hyväpalkkainen työ. Rahat ovat menneet yhteiselle tilille, josta on lainanlyhennykset maksettu. Vaimoin visalasku oli aina noin 2200 joka oli yhtä paljon kuin hänen nettopalkkansa. Tämän verran meni ruokaan, vaatteisiin ja purkkeihin. En valittanut, kun rahat riitti kuitenkin.
Tilanne alkoi muuttua. Ensin vaimo siirsi oman palkkansa uudelle tilille jossa oli hänen rahat ja visalasku. "Yhteiselle tilille" meni minun palkkani, josta maksettiin sittten lainanlyhennykset, yhtiövastikkeet, sähköt ja muut menot. Yhtäkkiä meillä olikin "vaimon rahat" ja "yhteiset rahat".
Talous alkoi kiristyä. Vaimo jäi viime viikolla työttömäksi. Minä jään vasta vuoden lopulla. Silti meno vaan villiintyy. Vaimo meni nimittäin ostamaan kaksi viikkoa sitten uuden auton - minulle kertomatta. Nyt nopeat laskelmat osoittavat, että tulevaisuudessa on varaa vain lainojen lyhennyksiin ja näkkileipään. Siis lapsille ei mitään harrastuksia tai muillekaan mitään hupia. Itse olen ajatuksissani jo siirtänyt uusien silmälasien ostamisen jo kauas tulevaisuuteen, samoin hammaslääkärissä käynnin. Saattaa nyt tuntua hullulta, mutta näin vain on.
Mutta mitäpä jos sitten ihan oikeasti jakaisimme rahat ja möisimme talon. Saisimme 400.000 euroa, ja kumpikin saisi määrätä omista rahoistaan! Luulen että molemmat voisivat hommata vaikka 100.000 euron kämpän vaikka jostain pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Ja edelleen kumpikin voisi tehdä omilla rahoillaan ihan mitä haluaa.
Eikö tässä tilanteessa avioero nostaisikin ainakin elämänlaatua ja samalla sitä "elintasoa", mistä minä en ole kovinkaan kiinnostunut. Nyt joku alkaa motkottaa että ei raha ratkaise. Ei ratkaisekaan, mutta kun kommuninointi vaimon kanssa on jatkuvaa riitelyä. Seksin olemme unohtaneet.
Avioliittoa takana kohta 20 vuotta. On hommattu omakotitalo, jonka arvo on onneksi noin 400.000. Velkoja on makseltu, on pari autoa. Vaimo tuhlaa kuin pieni kone kaikenlaisiin purkkeihin ja vaatteisiin, ja lapsille syötetään luksusruokaa.
Tähän on ollut varaa, kun molemmilla on on ollut hyväpalkkainen työ. Rahat ovat menneet yhteiselle tilille, josta on lainanlyhennykset maksettu. Vaimoin visalasku oli aina noin 2200 joka oli yhtä paljon kuin hänen nettopalkkansa. Tämän verran meni ruokaan, vaatteisiin ja purkkeihin. En valittanut, kun rahat riitti kuitenkin.
Tilanne alkoi muuttua. Ensin vaimo siirsi oman palkkansa uudelle tilille jossa oli hänen rahat ja visalasku. "Yhteiselle tilille" meni minun palkkani, josta maksettiin sittten lainanlyhennykset, yhtiövastikkeet, sähköt ja muut menot. Yhtäkkiä meillä olikin "vaimon rahat" ja "yhteiset rahat".
Talous alkoi kiristyä. Vaimo jäi viime viikolla työttömäksi. Minä jään vasta vuoden lopulla. Silti meno vaan villiintyy. Vaimo meni nimittäin ostamaan kaksi viikkoa sitten uuden auton - minulle kertomatta. Nyt nopeat laskelmat osoittavat, että tulevaisuudessa on varaa vain lainojen lyhennyksiin ja näkkileipään. Siis lapsille ei mitään harrastuksia tai muillekaan mitään hupia. Itse olen ajatuksissani jo siirtänyt uusien silmälasien ostamisen jo kauas tulevaisuuteen, samoin hammaslääkärissä käynnin. Saattaa nyt tuntua hullulta, mutta näin vain on.
Mutta mitäpä jos sitten ihan oikeasti jakaisimme rahat ja möisimme talon. Saisimme 400.000 euroa, ja kumpikin saisi määrätä omista rahoistaan! Luulen että molemmat voisivat hommata vaikka 100.000 euron kämpän vaikka jostain pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Ja edelleen kumpikin voisi tehdä omilla rahoillaan ihan mitä haluaa.
Eikö tässä tilanteessa avioero nostaisikin ainakin elämänlaatua ja samalla sitä "elintasoa", mistä minä en ole kovinkaan kiinnostunut. Nyt joku alkaa motkottaa että ei raha ratkaise. Ei ratkaisekaan, mutta kun kommuninointi vaimon kanssa on jatkuvaa riitelyä. Seksin olemme unohtaneet.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kuvailemassasi tilanteessa on vain yksi järkevä vaihtoehto; Lusikat jakoon ja nopeasti!
on ilmassa, vaikka kyllä teillä on hulppeat olot. Harva lähtee taloudellisesti tuolta pohjalta. Ja jos vielä rahaa on tiedossa talosta niin mitäs hätää. Avioliitto tosin jutun perusteella näyttää vetelevän viimeisiään niin, että ensimmäinen vastaaja on ihan oikeass, monoa vinoon ja lusikat jakoon joutuin ennen kuin kaikki menee. Noilla elinkustannuksilla työttömänä alkaa omaisuus huveta hurjaa vauhtia.
ollenkaan, kuinka kuvittelet, että se raha, joka talon myynnissä saisitte, riittäisi hänen käsissään kovinkaan pitkälle?
Silloinhan vaimo on ex-vaimo eikä sen rahahuolet paljoa pitäisi painaa.
ottaa, mutta kai se varmaan kuitenkin jollain tavoin voisi koskettaa, kun niitä alaikäisiä lapsiakin heillä on. En tiedä.
miestä lopettamaan ajoissa moiset hölmöt touhut? Kyllä nyt luulisi yhden tuhlari-vaimon kuriin saavan. Tämä on nyt sitä jälkiviisautta, mutta kannattaako olla yhteiset tilit? Sinäkin olet melko "lemppu" mies ollut, jos olet sietänyt ja katsellut tuollaista vain vierestä puuttumatta asioihin. Lapsetkin saavat ihan väärän mallin rahankäytössään, ja jatkavat monesti sitä aikuisenakin ... ostellaan yli varojen ja velaksi, joudutaan helposti kierteeseen, josta ei ulospääsyä. Pahan päivän varalle on aina hyvä säästää ... pistää vaikka joka päivä pieni summa sivuun, jos kerran ylimääräistä jää/on jäänyt.
Olet hyvin paljon oikeassa. Itse olen ollut aikanaan (ja olen kai vieläkin) vähän ihannoiden ajatellut, että avioliitossa kaikki on yhteistä. Useiden ystävien kesken tästä on ollut juttua, ja käytäntö tuntuu vaihtelevan aika lailla. Jos toisen tulot ovat reilusti suuremmat, ja sitten menot maksetaan kuitenkin kuitenkin puoliksi, niin se ei mielestäni kuulu reiluun yhteiseämään. Toisaalta yksi ystäväni (niillä on todella isot tuloerot) sanoi, että erilliset tilit ovat oikeastaan varmistuskeino sille, että rahaa jää aina jäljelle. Nöyryyttävää on tietysti tämän vähemmän ansaitsevan "pyytää talousrahaa".
Kai erilliset tilit on sittenkin oikea tapa. Tai kolme tiliä, joista yhdelle kumpikin siirtää sovitun summan, ja siitä maksetaan pakolliset pysyvät menot.
Aikaisemmin meillä saattoi käydä niin, että kuukauden lopussa tilillä ei ollut niin paljon rahaa, että se olisi riittänyt molempien luottokorttilaskujen maksuun. Silloin se riitti kumminkin minun noin 500 euron luottokorttilaskun maksuun. Vaimo ratkaisi tämän ongelman kätevästi sillä, että maksoihin heti omana palkkapäivänään oman laskunsa. Silloinhan hän sai siirrettyä ongelman minulle, josta sittten sainkin kärsiä! Tässä vaiheessa olisi pitänyt kyllä hälytyskellojen soida, ja siirtyä vaikka kolmen tilin systeemiin. No, tämäkin on jälkiviisautta.
Tuossa kritisoit aiheellisestsi, että en ole puuttunut tarpeeksi voimakkaasti rahankäyttöön. Jos rahaa on, niin sitä kyllä saa menemään ripottelemalla sitä sinne tänne. Sitä on aika vaikea seurata reaaliajassa. Vielä vaikeampaa on laittaa esim ruokakauppaostoksia tai vaatteita tärkeysjärjestykseen.
Surullinen olen tuosta lasten saamasta mallista. Vielä surullisempi olen siitä, että 13 vuotiaamme ajattelee, että minulla ei ole rahaa, mutta äidillä on. Tämän pystyy vaistoamaan sellaisista pikkujutuista, että minä sanon vaikkapa että "ei me aina voida mennä mäkkiin syömään, ei meillä ole varaa siihen". Monta kertaa olen ollut kiusaantuneena kaupassa, kun lapsi on pyytänyt minua ostamaan vaikka jonkun elokuvan, ja olen sanonut että ei kaikkea voi ostaa. Kiusaantumineisuus johtuu siitä, että lapsi olettaa rahapulan olevan vain minun ongelmani. Seuraavana päivänä se on siten kumminkin ostettu.
Nyt kun eilen kerroin lapselle, että nyt meillä ei ainakaan ole varaa, niin sitten hän halusi myydä lelujaan ja auttaa... Jos tämä homma päättyy onnellisesti, niin olisin iloinen, jos kaikki olisivat oppineet jotain.
Niin no..
Ideaali on että olisi avioliitot kunnossa ja kaikki yhteistä - silti en itse tiedä kuin yhden tapauksen, missä näin on .. ja se on aika vähän ..
Itselläni joskus oli surkea aviossa "käynti" miehen kanssa, joka oli velkaantunut joka suuntaan, ennen kuin edes olimme tavanneet - hänellä oli takanaan avioliitto ja lapsia, ja ymmärrettäväähän se on, että elatusmaksut jo söivät miehen tuloja. Mutta velkaantuminen muualle oli kyllä aivan omaa syytä, eikä mitenkään liitoksissa lapsiinsa tai muuhunkaan. Iloisen sinkkuelämän riennot kun olivat olleet ylimmäisinä ja ylenpalttisia kuitenkin, siinä minun ja entisen avioliittonsa välivaiheessa. Elatuksista hän kuitenkin aina valitti, vaikkakin velat muualle olivat huomattavasti suurempi osa kyseisen henkilön kaikista menoista - ja valittelua riitti vaikka tuo osasi, ainakin silloin, laistaa maksuista keinolla millä hyvänsä. Kun ei muuta keksinyt, tämä irtisanoi itsensä töistä. Noh tämä oli kaikki sitä uutta miestä, mikä kääntyi esiin liiton solmimisen jälkeen eli vähän myöhässä minulle, ikäväkyllä.
Kaiken kaikkiaan, kun olimme solmineet avioliiton ja vähässä ajassa paljon uutta oppineena toisen oikeasta minästä, ei olisi ollut mitenkään mielekästä ottaa yhteistä tiliä(noin viikossa selvisi pääpiirteet mitä tuleman piti - sitä ennen oli annettu ymmärtää aivan toista). Eikä myöskään siksi, että toisen osapuolen velat olisivat syöneet kaikesta liian suuren osan - ja olihan minulla itsellänikin opintovelkaa, jota lyhentelin - mikä ei koskaan tuottanut minulle mitään ongelmaa, kunnes päädyin käymään aviossani.
Tietenkin tilien yhdistämistä ei kyllä minun puoleltani edistänyt toisen osapuolen asenne, velkojemme suhteen. Hänestä minun opintolainani oli silkkaa tuhlausta.. toisin kuin hänen liikkuvaisesta elämästään kertyneet bensaluottovelat, laivamatkoista tulleet luottovelat, kapakkailtojen luottovelat, lomareissuista kertyneet luottolaskut... niin kaikki olivat luottomaksuja..
Siitä huolimatta, vaikka tilit olivat erilliset, minä makselin toisen asuntolainan korkoja (asunnosta, jossa en koskaan edes käynyt sisällä), maksoin tämän lasten vierailuista aiheutuneita kuluja, maksoin matkat kouluun tälle, tämän aloitettuaan opinnot ja sillä hetkellä mitta alkoi tulla täyteen kun huomasin makselevani myös tämän matkoja treffeille - se liikkuvainen elämä kun ei koskaan loppunutkaan, yllätyshän sekin tietenkin..
Olihan minulla unelmia joita halusin toteuttaa, mitä ei taasen luottotiedot menettänyt mies voisi olla toteuttamassa kanssani ts. varjelin toista hyvinkin pitkälle ja toivoin parasta - eli se oli itsekkäintä mitä tuli tehtyä.
Oli miten oli, oli ainoa järkevä päätös mistä pidin kiinni oli ne erilliset tilit - ja silti kuin omaansa tuo toinen käytteli omaani.. Nosti rahaa, osteli kaikenlaista "mukavaa" mihin ei todellakaan olisi ollut varaa ja tietenkin väisteli luottotietojen menettämistä - siitä huolimatta oli hänelle hyvin vastenmielistä se, ettei tili ollut yhteinen
(näin jälkeenpäin voisi sanoa, että tekopyhää machoilua - pummi ei siitä miksikään muutu käyttää tämä sitten toisen rahoja yhteiseltä tililtä tai suoraan toisen tililtä)
Lopullinen totuus kaikesta oli se, että: Päivääkään avion aikana ei toinen osapuoli nk. elättänyt vaimoaan, eikä kunnioittanut tämän pitkämielisyyttä ja hyvää luontoa pelastella velkojien käsistä...
Se maksoi minulle pitkän pennin se työrupeama, maailman parantamisessa, hyväntekeväisyydessä ja humaanisuudessa.. Ja jos sen vuoksi, että halusin pitää tilit erillään, olen kieroutunut, laskelmoiva tai jotain pahempaa, olkoon niin.. sellaiseksi kyllä minua kutsuttiinkin..
No erohan siitä Luojan lykky tuli ja ennen yhteiseloa ja avionaikana kehittyneen suhteen tyttöystävä pääsi rooliin, jota itse jouduin vetämään turhan kauan ja kertaheitolla ylivelkaantuneena.. Tohdin silti epäilla, että entisenmiehen toive yhteisestä tilistä siltikään vielä toteutunut..
Näitä tapauksia kun on liikenteessä, onko ihme jos luottamuspulaa alkaa olla yhtäällä jos toisaalla - joskus se on pakonsanelemaa selviytymistä pitää jokut asiat liitossakin erillään.. vaikka nimellisesti.
Vielä suuremmalla syyllä erillään kun on kyse nk. uusperheistä, itse en ainakaan halua olla enää maksumiehenä minkään muun perheen kuin omani kohdalla.. aika itsestään selväähän se kai on..
Yhteiset tilit on ansaittava yhdessä ja on upeaa jos niin on, ihanteellisin tilanne johon itsekin olen tähdännyt - mutta niin kauan kun tilejä nakertaa yksipuoliset toisenosapuolen menot.. parempi olla eri karsinoissa vain.. Tylyähän se on, mutta ei ketään voi velvoittaa sitomaan varojaan yksiin silloin kun ei niistä saa itselleen mitään.
Yhteisyys alkaa yhteisistä hankinnoista ja jatkuu vastuusta yhteisten asioiden hoidossa.. On olemassa paljon aviopuolisoita, joita jäynävät nämä entisten elämien varjot - kun nämä tekijät on hoidettu pois päiväjärjestyksistä, ei kaiketi yhteiset tilit jos muutkaan ole mahdottomuus..
Silti, vaikka ei näitäkään tekijöitä olisi, minusta jokaisella on oikeus omaan tiliinsä oli sitten avio- tai avoliitossa.. Eikä se ole mikään epäilysten sun muiden aihe..
Aika karmea on tuo Annelenkin tapaus. Mikähän ihme meitä ihmisiä ajaa valitsemaan ihan vääränlaisia puolisoita? Palaan tähän jutun loppuvaiheessa.
Meidän tilanteenmme onkin vielä karmeampi kuin edellä kuvasin. Luulin, että meillä ei ole ollut yhtään ylimääräistä rahaa, ja minun visakortttini peruttiin sen akuutin rahapulan takia, josta kerroin.
Nyt selvisikin, että meillä onkin kolmenlaista rahaa. Ensinnäkin ne yhteiset rahat, sitten vaimon rahat ja sitten vielä vaimon salaiset rahat. Puoli vuotta sitten löysin makuuhuoneen pöydältä pussin jossa oli arviolta 5000-7000 euroa seteleinä. Kun kysyin myöhemmin, että mitä rahoja ne oikein ovat, niin hän sanoi, että hän on taas myynyt taulun, ja rahat on annettu ulkomailla opiskelevalle tyttärelle. Olin jo silloin aivan kauhistunut lahjan koosta ja ajoituksesta. Tällä hetkellä, kun emme ole puheväleissä, niin hän juo nyt jo noin neljättä päivää ja vain rähisee. Samalla huomasin poliisilta tulleen ilmoituksen hänen tekemästään rikosilmoituksesta. Häneltä oli varastettu 3000 euroa rahaa, joka oli tarkoitettu annettavaksi tyttärelle "opiskelurahaksi". Aivan järkyttävää! Kyllä hän tietysti nyt vielä voi tehdä "omilla" rahoillaan mitä vaan, mutta aivan oudoksi muuttuvat hänen jankutuksensa perinnöksi saamani (tai meitä perillisiä on neljä) myymisesstä, jotta "me päästäisiin veloistamme".
Näin ne silmät aukeavat!
Miksi me ihmiset valitsemme vääränlaisia ihmisiä puolisoiksemme? Arvopohjan pitäisi olla suunnilleen sama ja tavotteiden pitäisi olla yhteneväisiä. Tietysti jonkin verran pitäisi kunnioittaa toisen toiveita, mutta parasta olisi jonkinlainen harmonia.
Esimerkkinä voisi mainita, että minä pidän luonnosta ja veneilystä. Nyt myöhemmin on selvinnyt, että vaimo oikeastaan inhoaa luontoja, mökkeilyä ja veneilyä. Minä en taas pätkääkään välitä vaatteiden merkeistä. Hänelle ne ovat tärkeitä. Tästä seuraa se, että kukaan ei ole loppujen lopuksi tyytyväinen. Karmeimpana huomiona tajusin jo vuosi sitten, että tähän perheeseen ei voi hommata esim. mökkiä tai venettä, kun minulla ei ole perheessä (eikä elämässäkään) oikeastaan ketään jonka kanssa lähtisin merelle tai luontoon.