Eipä toteutunut nuoruuden unelmat perheestä, aviomiehestä ja ok-talosta puutarhoineen. Ensimmäisen suhteeni jälkeen kaikki suhteet ovat lopulta menneet päin männikköä, ja suurimmaksi osaksi itseni takia.
Ensimmäisen miehen kanssa seurustelin teini-ikäisestä lähtien vuosia, ja olimme menossa naimisiin. Parina viimeisenä vuonna miehen alkoholinkäyttö lisääntyi hälyyttävästi, ja se johti yksiin jos toisiin ongelmiin. Oma isäni ja moni sukulainen on alkoholisti, joten pelkäsin jatkaa suhdetta eteenpäin. En halunnut joutua kokemaan samaa mitä äitini on joutunut kokemaan, ja mitä minä lapsena jouduin kokemaan. Puhuimme asiasta usein, mutta muutosta ei tapahtunut. Ei mies halunnut apua, tai hän ei ollut valmis siihen.
Eron jälkeen vakuutin koko ajan itselleni, että tein oikein. Ja niinhän järjellä ajateltuna teinkin. Mutta tämän jälkeen tunne-elämäni on jotenkin mennyt aivan sekaisin. En pysty enää sitoutumaan, sillä en ole halunnut perhettä kenenkään muun miehen kanssa.
Pisin suhteeni tämän ensimmäisen parisuhteen jälkeen kesti kaksi vuotta. Mies kohteli minua todella hyvin, rakasti ja arvosti. Hän olisi halunnut kihlautua, mutta en kaikesta hyvästä huolimatta pystynyt. Lopulta lähdin suhteesta, sillä tunsin niin huonoa omatuntoa siitä, etten pystynyt antamaan miehelle samaa mitä hän minulle. Tunsin syyllisyyttä, että sisimmässäni tunsin rakastavani edelleen tätä ensimmäistä.
Emme ole nähneet ensimmäisen kanssa, sillä se tekisi edelleenkin liian kipeää. En pysty katsomaan esim. kihlajaiskorttejamme, ja tunnen kuinka sisimpäni murenee nähdessäni jonkun yhteisen valkokuvamme. Mietin, olisiko minun pitänyt kestää ja odottaa, että asiat muuttuisivat. Tämä on melkeinpä kauheampaa, ettei enää kykene rakastamaan ketään.
Tieän, että tässä vaiheessa ongelmana olen minä itse. Kun en ole vieläkään päässyt yli. Menneisyyden takia en pysty elämään nykypäivässä, en pysty tavoittelemaan haluamiani asioita, kuten perhettä. En tiedä, olisiko minun pitänyt "tyytyä" tähän hyvään mieheen, joka halusi sitoutua kanssani. Mutta se olisi tuntunut väärältä häntä kohtaan.
Nyt olen tullut siihen pisteeseen, etten uskalla enää aloittaa suhdetta kenenkään kanssa. Istun yksin kotona, enkä voi edes hankkia koiraa epäsäännöllisten työaikojen takia. Jos elämä on oikeasti tätä, jatkuvaa laskua masennuksen kuoppaan, en tiedä kuinka mielekästä on lopulta edes elää. Itsetuhoisesti en sentään (vielä) ajattele, mutta olen tullut katkeraksi itseäni kohtaan, enkä pysty nauttimaan muiden onnesta. Se peilaa heti itseni, mitä minulla ei ole. Tiedän, ettei pehre-elämä todellakaan ole aina ruusuilla tanssimista...mutta ei ihmistä ole luotu kulkemaan yksin. Jos joudun samassa tilanteessa katsomaan vanhana elämääni taaksepäin, ja mietin mitä olen saavuttanut elämäni aikana...niin vastaus on; en mitään pysyvää. Jollei puhuta kroonisista sairauksista, mitkä todennäköisesti saavat lisäpuhtia olotilastani.
Anteeksi tällainen vuodatus.
Ensimmäisen miehen kanssa seurustelin teini-ikäisestä lähtien vuosia, ja olimme menossa naimisiin. Parina viimeisenä vuonna miehen alkoholinkäyttö lisääntyi hälyyttävästi, ja se johti yksiin jos toisiin ongelmiin. Oma isäni ja moni sukulainen on alkoholisti, joten pelkäsin jatkaa suhdetta eteenpäin. En halunnut joutua kokemaan samaa mitä äitini on joutunut kokemaan, ja mitä minä lapsena jouduin kokemaan. Puhuimme asiasta usein, mutta muutosta ei tapahtunut. Ei mies halunnut apua, tai hän ei ollut valmis siihen.
Eron jälkeen vakuutin koko ajan itselleni, että tein oikein. Ja niinhän järjellä ajateltuna teinkin. Mutta tämän jälkeen tunne-elämäni on jotenkin mennyt aivan sekaisin. En pysty enää sitoutumaan, sillä en ole halunnut perhettä kenenkään muun miehen kanssa.
Pisin suhteeni tämän ensimmäisen parisuhteen jälkeen kesti kaksi vuotta. Mies kohteli minua todella hyvin, rakasti ja arvosti. Hän olisi halunnut kihlautua, mutta en kaikesta hyvästä huolimatta pystynyt. Lopulta lähdin suhteesta, sillä tunsin niin huonoa omatuntoa siitä, etten pystynyt antamaan miehelle samaa mitä hän minulle. Tunsin syyllisyyttä, että sisimmässäni tunsin rakastavani edelleen tätä ensimmäistä.
Emme ole nähneet ensimmäisen kanssa, sillä se tekisi edelleenkin liian kipeää. En pysty katsomaan esim. kihlajaiskorttejamme, ja tunnen kuinka sisimpäni murenee nähdessäni jonkun yhteisen valkokuvamme. Mietin, olisiko minun pitänyt kestää ja odottaa, että asiat muuttuisivat. Tämä on melkeinpä kauheampaa, ettei enää kykene rakastamaan ketään.
Tieän, että tässä vaiheessa ongelmana olen minä itse. Kun en ole vieläkään päässyt yli. Menneisyyden takia en pysty elämään nykypäivässä, en pysty tavoittelemaan haluamiani asioita, kuten perhettä. En tiedä, olisiko minun pitänyt "tyytyä" tähän hyvään mieheen, joka halusi sitoutua kanssani. Mutta se olisi tuntunut väärältä häntä kohtaan.
Nyt olen tullut siihen pisteeseen, etten uskalla enää aloittaa suhdetta kenenkään kanssa. Istun yksin kotona, enkä voi edes hankkia koiraa epäsäännöllisten työaikojen takia. Jos elämä on oikeasti tätä, jatkuvaa laskua masennuksen kuoppaan, en tiedä kuinka mielekästä on lopulta edes elää. Itsetuhoisesti en sentään (vielä) ajattele, mutta olen tullut katkeraksi itseäni kohtaan, enkä pysty nauttimaan muiden onnesta. Se peilaa heti itseni, mitä minulla ei ole. Tiedän, ettei pehre-elämä todellakaan ole aina ruusuilla tanssimista...mutta ei ihmistä ole luotu kulkemaan yksin. Jos joudun samassa tilanteessa katsomaan vanhana elämääni taaksepäin, ja mietin mitä olen saavuttanut elämäni aikana...niin vastaus on; en mitään pysyvää. Jollei puhuta kroonisista sairauksista, mitkä todennäköisesti saavat lisäpuhtia olotilastani.
Anteeksi tällainen vuodatus.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei, sinun ei olisi pitänyt yrittää kestää ensimmäisen suhteesi ongelmia. Mikäli näkyvissä todella oli alkoholismi eikä toiselta liiennyt yritystäkään korjata tilannetta. Siinä tilanteessako todella olisit halunnut sätkytellä lopun elämääsi?
Ja ei, sinun ei olisi pitänyt tyytyä kehenkään. Kenties joku jossain toisinaan kokee valaistuksen, ja löytää tällaisesta onnensa (onko näitä oikeasti?), mutta suurin osa pettää, eroaa tai katkeroituu, mahdollisesti näitä kaikkia. Siihenkö olisit tosiaan halunnut päätyä?
Eli loppujen lopuksi olet tehnyt vallan hyviä ratkaisuja. Joten miksi ihmeessä jäät kaivamaan itsellesi kuoppaa, jossa haudot vanhan suhteen muistoa? Ajatus perheestä ja sen idyllistä on toki hyvä asia tavoitella, mutta se tuskin saisi olla ainut eteenpäin vetävä voima. Ja mikäli tunnet menettäneesi tämän ruususenunen ensimmäisen miehesi mukana, niin kuinka kauniiksi oikein kuvittelet alkoholistin ympärillä pyörivän maailman? Luulisi sinun tietävän todellisuuden, jos kerran olet sen jo kokenut.
Päästä tai pääse irti. Omin voimin tai avun turvin. Sinun ei tarvitsekaan nauttia muiden onnesta, etsit ensin omasi, ja sen jälkeen pystyt ehkä olemaan iloinen toisten vastaavasta. Yritä ymmärtää, että ainut asia pitämässä sinua pohjalla olet sinä, ja että olet siellä loppujen lopuksi melko turhaan. Aika kultaa muistot, mutta yritä uskoa, että teit hyvän päätöksen lähtiessäsi ja että unelmasi ei olisi toteutunut vaikka olisit jäänyt. Se voi vielä toteutua, jos et jää haikailemaan sitä menneestä.
Täältä saat avuksi vain sanahelinää, ota itseäsi sen verran niskasta kiinni, että saat haettua apua kuopasta kiipeämiseen. Mikään ei ole vielä mahdotonta.
olipas todella hyvä kirjoitus!
Perse penkistä ja apua hakemaan, lääkäriltä, mielenterveystoimistosta tai vaikka papilta. Et ikinä saa ongelmiasi ratkottua yksin sisällä istumalla, tilanne vaan pahenee. Sulla ei ole mitään hävettävää, ennemmin on tyhmää hakata päätään seinään, tiedät varmaan itsekin että et pääse yksin eteenpäin. Sun pitää tehdä jotain sen eteen että voi vahana katsoa tyytyväisenä taaksepäin.
Onnea uusiin suhteisiin, kun olet päässyt vanhoista irti.
Teit aivan oikein ensimmäisen miehesi kanssa, mutta nyt sinun pitää vielä päästä irti siitä. Helppoahan se ei ole, mutta mahdollista. Neuvoja en osaa antaa, että miten se hoituu, mutta jokaisella on kyseiset voimavarat sisällään.
Mutta joka tapauksessa voimia ja jaksamista. Kyllä elämä omistaan huolehtii.
Alkoholisti on reppana joka täytyy parantaa, hän ei itse halua lopettaa juomista. Koko loppuikäsi saat sitten pelätä josko reppana retkahtaa taas uudestaan milloin mistäkin syystä.
Et ole selvästikään käsitellyt mennyttä kunnolla koska sinulla on tässä reppanassa vielä tunteet kiinni. Mieti kunnolla läpi millaista elämäsi alkoholisoituvan reppanan kanssa olisi. Siitä on perheonni kaukana. Kun näet hänet sellaisena kuin hän todella on etkä unelmiesi rakastettuna, pitäisi tunteidenkin alkaa siitä hiljalleen rapistua.
Ensirakkaus on jotain mitä ei unohda koskaan mutta sellaisena kaukoromanttisena muistona se on parhaimmillaan. Aika kultaa muistot mutta älä ikinä anna itsesi unohtaa niitä reaalisyitä joiden takia haaveiden onnesta ei tullutkaan totta. Ajan myötä ne kun useimmiten eivät muuta kuin pahene.
Minulla on aina ollut hoivaamisen vietti ja kun suhde johonkin mieheen on katkennut on parasta ollut tuo kissani.Kissaakin voi lenkkeilyttää valjaissa,joten pääset aina ulos kun siltä tuntuu.Ulkoilu onkin sit kanss parasta sydänsurujen hoitamiseen.
Kissa on ihana lemmikkinä, koska se tietää milloin omistajalla on pahamieli ja tulee silloin kehrään syliin.
Itsestäni sanon senkin ettei ne plaap,plaap,terapiat ja lässyn lässyn jutustelut minusta ole hyviä(niistä jää rekisteriin merkintäkin ja joskus tulevaisuudessa niistä terapia käynneistä voi olla haittaa,varsinkin jos teet lapsia)
Nauti myös itsenäisestä elämästä, siinäkin on puolensa....Voit vaikka lähteä ulkomaille ex-tempore tai vaikka mitä!
...Toisella paikkakunnallakin käynti tai jopa muutto saa ihmeitä aikaan!Koskaan ei voi tietää milloin unelmiensa Prinssi kävelee vastaan siellä!
Maapallolla on varmasti joku jonka kanssa on samat haaveet ja unelmat.Ei yrittänyttä laiteta.
Kiitos kun jaksoitte kannustaa minua. Kyllähän minä tiedän, että minun tässä täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni...mutta se on niin pirun vaikeaa. Ehkä pitäisi tosiaan mennä ammattiauttajalle. Osaako joku arvioida mitä yksityisellä maksaa? Terveyskeskuksen jonot eivät oikein houkuta...
Kissaa en kyllä hanki, mutta kiitos kuitenkin :) olen ehdottomasti koiraihminen, kissa on liian itsenäinen...liian kissa :)
Ei sun tarvi mennä terveyskeskukseen, kysy paikallisesta mielenterveystoimistosta. Tai voisit kokeilla hypnoositerapiaa, suhtaudu avoimesti niin se on ihan mielenkiintoista.
Älä ajattele rahaa, jos tuntuu että itse et pärjää niin apua hakemaan vaikka yksityiseltä. Kun pääset alkuun niin sulta löytyy varmasti voimia jatkaa ylöspäin. Pärjäät hyvin, usko pois.