Kuuluuko kaukorakkaudet tälle palstalle? Siis rakkaus henkilöihin joilta ei saa vastarakkautta? Jos ei kuulu tänne niin mihin sitten?
Kaukorakkaudet...
sydän aina jossain muualla
132133
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Täältä saat vastarakkautta,et vain ole osannut ottaa vastaan.
On tuskallista kun aina käy niin että sen kerran kun joku ihminen kolahtaa niin se on sitten jotenkin saavuttamaton eli varattu tai maantieteellisesti kaukana. On vain tyydyttävä rakastamaan häntä kaukaa. Ja jos henkilö sattuu olemaan varattu niin ei voi edes pitää yhteyttä. Kun vuodesta toiseen menee näin niin on aika onneton olo. Miksei kohdalle osu koskaan sellaista jolta saisi myös vastarakkautta? Onko hankittava koira että olisi varmasti joku jolta saisi vastarakkautta ja olisi myös lähellä?
Kyllä se joskus vielä tulee, ihan varmasti se joku, joka rakastaa sua ja vain sua... Älä tyydy vähempään!
Kiitos rohkaisusta.
Kiitos kannustuksesta. Joskus vain tuntuu että olisi järkevämpi alkaa suojelemaan itseään jatkuvalta mielipahalta ja alkaa pitää suojamuuria eikä tutustua keneenkään. Enkä ymmärrä miksi nämä minusta kiinnostuneet ovat aina varattuja, onko joillain silmitön tarve antaa toiselle turhia toiveita ja aiheuttaa mielipahaa? Vai "kartoittaako ne markkinoita"? Mulla on varmaan huono suhdekarma...
Piti ihan silmiä hieraista, kun luin sun "tarinaa"! Kuullosti aivan liian tutulta, minulle vastaava sattui tänä kesänä ekan kerran ja olen ollut hämilläni ja välillä jopa riutunut tunteideni pyörteissä. Eniten ihmetyttää tosiaan nämä omat tunteet, kun järki sanoo ettei mitään voi tulla (välimatka aivan järjetön), mutta tunteet taas...huhhuijaa. Toivotan sinulle tsemppiä ja kyllä se oikea onni vielä joku päivä vastaan tulee =)
Tsemppiä sinullekin Anselmi, tunteet heittelee ja välillä niiden kanssa on vaikea elellä mutta yritetään. Joskus ei tiedä mitä pitäisi ajatella, esimerkiksi jos sattuu häneen kaupungilla törmäämään niin tuntuu tyhmältä jäädä juttelemaan kun tietää että siinä vain itseään kiusaa ja se ihminen jatkaa siitä matkaa kotiin missä joku sitä odottaa ja minä puolestani menen yksin kotiin ilman häntä. Toisaalta on suunnaton halu jutella edes se pieni hetki minkä voi saada. Rakkaus, suunnaton ikävä ja saavuttamattomuudesta johtuva viha vaihtelevat - repivää... Millähän sitä saisi itsensä kuriin?
Sitä samaa olen miettinyt, millä saisi itsensä ja tunteensa kuriin?!? Ja miksi yleensäkkin asia on niin että jää niin helposti kiinni. Sinulla vielä vaikeampi jos joudut näkemään kyseessä olevaa ihmistä. Minun ei tarvitse "onneksi" nähdä kun välimatka on mitä on, aika auttaa ,mutta se on tässä vaiheessa laiha lohtu! Ehkä se vaan on niin että ne kaikki tunteet mitä tulee, on käytävä läpi, silloinhan ne on joskus käsitelty (minulla tähän kuluu aikaa, mut ei niitä tunteita näytä karkuunkaan pääsevän). Olisi kyllä mukava jos joskus oppisi olemaan ja elämään niin ettei takertuisi ja jäisi "tunteilemaan". Aurinkoista syksyä sinulle ja paljon positiivista mieltä!!!
miksi sellaiseen rakkauteen
kannattaa tuhlata tunteitaan,
mistä ei saa mitään takaisin?
Eihän se kannatakaan mutta minkäpä ihminen tunteilleen ja itselleen voi, jos johonkuhun rakastuu niin ei sitä voi yhtäkkiä lakata rakastamasta.. Mutta olen miettinyt ja koittanut analysoida miksi jään kiinni näihin rakkauksiin vaikka olen täysin tietoinen siitä etten saa tunteille vastakaikua. Muuta selitystä en ole keksinyt kuin sen että se ihminen on niin ihana, kohteli niin hyvin ja osoitti huomiota minua kohtaan ja herätti toivon siitä että sellaista voisi saada enemmänkin. Kai tämä on lähinnä yksinäisen ihmisen ongelma; kun kontakteja ihmisiin on vähän niin ne harvat kohtaamiset saavat niin suuren merkityksen. Luulen että jos sosiaalista elämää olisi enemmän niin en takertuisi yhtä helposti johonkin ihmiseen kun kohtaamisia ja näitä mukavia kokemuksia olisi enemmän. Muuta selitystä en keksi.
Kiintyminen ei ole pahasta, rakastaminenkaan. En tiedä, millaista roikkumista tarkoitat kiinni jäämisellä; Hyvin ainakin kelaat asiaa, rehellisesti. Se on jo paljon, että tajuaa omat tunteensa, mahdottomatkin. Toiset ihmiset ovat ihania, jopa siinä suhteessa, etteivät polje muita ihmisiä alleen ... vaikka heille sen mahdollisuuden antaisikin rakastamalla heitä.
Mutta asiasta kolmanteen: Olet onnellinen, olet saanut rakastaa; oletkos huomioinut sen? Kaikki eivät siihen tilaan pääse.
Niin toki minä tajuan että on hienoa että saa ja osaa rakastaa ja kiintyä johonkin - onhan ihmisiä jotka elävät jonkun kanssa vain siksi että pitää olla joku eli eivät osaa olla yksin ja joillekin seurustelu on imagokysymys eli tyttö- tai poikaystävän puuttuminen nakertaa kuvaa minkä muut itsestä saavat.
Mutta palatakseni omaan tilaanteeseeni: rakkaus ja kiintyminen johonkin jota ei saa tuntuu välillä vähän teinimäiseltä tässä iässä, ainakin jos ajattelen asiaa ulkopuolisen silmin - olenhan sentään jo 30 vuotta täyttänyt. Eli en minä kenellekään tutulle menisi tunnustamaan että mulle käy jatkuvasti näin.
Välillä tuntuu että tässä on jotain kohtalonomaista kun sama tilanne aina vaan toistuu; miksen koskaan kohtaa sellaista jonka voisin saada ja jonka kanssa olisi edellytykset yhdessä elämiselle? Rakkaudesta ja kiintymisestä johonkin ihmiseen pääsen irti vasta kun tutustun johonkin uuteen ihmiseen ja jonka kanssa saa taas näitä mukavia hetkiä. Ja sitten myöhemmin selviää taas että se ihminen onkin varattu ja alkaa taas se haikailu...
Tää teksti olis voinut olla täysin mun kirjoittama.
On tietenkin aivan mahtavaa, kun saa edes vähän rakkautta. Mutta se on myös todella ahdistavaa, kun tietää, että toinen on varattu. Ja tietää, että ei ole oikealle suhteelle ei ole mahdollisuutta. Silti sitä ottaa niistä pienistä hetkistä irti kaiken minkä saa. Vaikka siitä katseesta huoneen toiselta puolelta. Ja seuraavana päivänä on sekaisin ilon ja ahdistuksen välillä. Sitten ahdistus taas voittaa.
Toiselta ei halua - eikä voikaan - vaatia mitään. Ja toisaalta taas ei mitään muuta haluakaan.
Sitä vaan haluaisi löytää itselleen sen parin, sen jonka kanssa voisi jakaa asioita yhdessä. Toisinaan sitä jaksaa luottaa rakkauteen ja sen oman löytymiseen, välillä taas ei laisinkaan.
Samaa ikäluokkaa täälläkin ollaan, kolmekymppinen tulee lähiaikoina täyteen. Enkä minäkään kaverien kanssa aiheesta puhu, korkeintaa vitsin tasolla.
Onnea odotellessa ja muille myös toivoessa siis jatketaan eteenpäin.