En tiedä miyä tehdä.
Olemme seurudtelleet mieheni kanssa yli kolme vuotta, jota ennen lisäksi tapailtu vuosi. Kihloihin mentiin kaksi vuotta sitten. Yli kahden vuoden ajan olin aivan hulluna mieheeni ja koin löytäneeni sen oikean. Mieheni on ihana ja kiltti, uskollinen ja auttavainen. Periaatteessa siis "täydellinen mies", mutta enää en vain tunne häntä kohtaan niin kuin ennen.
Tämä alkoi viime syksynä. Peruin häät jotka piti olla tänä vuonna. Sitten myös muutin omaan asuntoon sillä en ollut ikinä asunut yksin ja sitäkin halusin kokeilla. Talven ja kevään myötä kuitenkin oivalsin, että haluan sittenkin olla mieheni kanssa, että me kuulumme yhteen. Kaikki tuntui selväktä ja tunteet olivat niin vahvoja että tänä kesänä ostimme yhteisen asunnon (tätä ennen asuttu vuokralla).
Nyt kuitenkin aivan viime viikkoina tunteeni ovatkin muuttuneet. Sama viime syksyinen epävarmuus on palannut, nyt tosin aikaisempaa paljon vahvempana. En enää tunne romanttista rakkautta ja intohimoa miestäni kohtaan. Hänen läheisyytensä tuntuu enää vain harvoin hyvältä. Jatkuvasti mietin etten voi tuhlata elämääni ja nuoruuttani miehen kanssa, joka ei enää herätä minussa suuria tunteita. Pelkään, että jos kolmen vuoden yhteiselon jälkeen tuntuu tältä, mikä on tilanne esim. 10 vuoden päästä?
Ymmärrän, että suhteessa tulee erilaisia aikoja eikä rakkaus aina voi olla yhtä räiskyvää intohimoa. Pohdinkin lähinnä, olenko "kasvanut ulos" suhteestamme. Tavatessamme olin vasta 16-vuotias, seurustelun alkaessa 17. Nyt olen 20, pian 21-vuotias. Mieheni täyttää tänä vuonna jo 27 vuotta. Voiko olla niin, että aikuistuessani parin vuoden takainen suuri rakkaus on loppunut? Että aikuiselle minulle tämä suhde ei pysty tarjoamaan sitä, mitä se tarjosi nuoremmalle minulle?
Tunne on täysin yksipuolinen. Mieheni rakastaa minua "enemmän kuin elämää" ja tahtoo viettää loppuelämänsä kanssani. Hän ei voi ymmärtää tunteideni muutosta, ja väittää vain, että tämä on jokin "vaihe". Toivoisin, että niin olisikin, mutten enää oikein tiedä, petänkö vain itseäni. Haluaisin tuntea miestäni kohtaan kuten ennenkin, mutta haluaminen ei tuo kadotettuja tunteita takaisin. Mieheni on niin uskomattoman hyvä ihminen, ja juuri siksi tämä onkin niin surullista. Juuri sellaisen miehen luulin aina haluavani. Tiedän kuitenkin, ettei suhdetta voi jatkaa vain siksi, että toinen on niin ihana ihminen tai siksi että hän rakastaa minua niin kovasti. Toki pelkään sitä, etten ehkä koskaan tulisi löytämään hänen veroistaan miestä, mutta sekään ei riitä syyksi jatkaa suhdetta, jossa vain toinen jaksaa rakastaa. Minä en yksinkertaisesti voi tyytyä vähempään, kuin aitoon, molemminpuoleiseen rakkauteen.
Osaltaan tunteitani on ehkä muuttanut sekin, että ajan myötä olen huomannut, miten erilaisia ihmisiä me olemme. Pidämme samoista asioista ja siinä mielessä muistutamme toisiamme hyvinkin paljon, mutta tunnemaailmamme ovat todella kaukana toisistaan. Minä olen hirveän "tunteva" ihminen, tunteideni kirjo on laaja. Pohdiskelen myös paljon ja kaiken kaikkiaan tunnen eläväni jossain "korkeimmissa" maailmoissa. Mieheni taas elää jalat maan pinnalla. Hän ei turhia mietiskele, vaan arkipäivän asiat pitävät hänet tyytyväisenä. Useasti hän ei kykene ymmärtämään tiettyjä tunnetilojani. Pystyn kyllä keskustelemaan hänen kanssaan syvällisestikin, mutta jonkinlainen tunnemaailmojen yhteisymmärrys puuttuu. En sano että olisin häntä fiksumpi, mutta ajatusmaailmamme ovat kovin erilaisia.
Nuorempana en ehkä huomannut tätä, tai kenties olimme silloin jollain lailla lähempänä toisiamme, kun en vielä ollut kasvanut siksi ihmiseksi, joka nyt olen. Viimeisen vuoden aikana olen kypsynyt henkisesti todella paljon, ja ehkä juuri siksi olen alkanut huomata nämä tietyt seikat yhä paremmin. Silti en voi olla varma, johtuvatko tämänhetkiset tunteeni siitä, että olen kasvanut ulos suhteestamme, vai onko tämä todellakin vain jokin "vaihe". En tiedä mitä tehdä; odottaakko vaiko eikö, ja mistä sittenh tiedän, kuinka kauan? Jos odottaminen ei tuokaan asiaan selvyyttä?
Olemme seurudtelleet mieheni kanssa yli kolme vuotta, jota ennen lisäksi tapailtu vuosi. Kihloihin mentiin kaksi vuotta sitten. Yli kahden vuoden ajan olin aivan hulluna mieheeni ja koin löytäneeni sen oikean. Mieheni on ihana ja kiltti, uskollinen ja auttavainen. Periaatteessa siis "täydellinen mies", mutta enää en vain tunne häntä kohtaan niin kuin ennen.
Tämä alkoi viime syksynä. Peruin häät jotka piti olla tänä vuonna. Sitten myös muutin omaan asuntoon sillä en ollut ikinä asunut yksin ja sitäkin halusin kokeilla. Talven ja kevään myötä kuitenkin oivalsin, että haluan sittenkin olla mieheni kanssa, että me kuulumme yhteen. Kaikki tuntui selväktä ja tunteet olivat niin vahvoja että tänä kesänä ostimme yhteisen asunnon (tätä ennen asuttu vuokralla).
Nyt kuitenkin aivan viime viikkoina tunteeni ovatkin muuttuneet. Sama viime syksyinen epävarmuus on palannut, nyt tosin aikaisempaa paljon vahvempana. En enää tunne romanttista rakkautta ja intohimoa miestäni kohtaan. Hänen läheisyytensä tuntuu enää vain harvoin hyvältä. Jatkuvasti mietin etten voi tuhlata elämääni ja nuoruuttani miehen kanssa, joka ei enää herätä minussa suuria tunteita. Pelkään, että jos kolmen vuoden yhteiselon jälkeen tuntuu tältä, mikä on tilanne esim. 10 vuoden päästä?
Ymmärrän, että suhteessa tulee erilaisia aikoja eikä rakkaus aina voi olla yhtä räiskyvää intohimoa. Pohdinkin lähinnä, olenko "kasvanut ulos" suhteestamme. Tavatessamme olin vasta 16-vuotias, seurustelun alkaessa 17. Nyt olen 20, pian 21-vuotias. Mieheni täyttää tänä vuonna jo 27 vuotta. Voiko olla niin, että aikuistuessani parin vuoden takainen suuri rakkaus on loppunut? Että aikuiselle minulle tämä suhde ei pysty tarjoamaan sitä, mitä se tarjosi nuoremmalle minulle?
Tunne on täysin yksipuolinen. Mieheni rakastaa minua "enemmän kuin elämää" ja tahtoo viettää loppuelämänsä kanssani. Hän ei voi ymmärtää tunteideni muutosta, ja väittää vain, että tämä on jokin "vaihe". Toivoisin, että niin olisikin, mutten enää oikein tiedä, petänkö vain itseäni. Haluaisin tuntea miestäni kohtaan kuten ennenkin, mutta haluaminen ei tuo kadotettuja tunteita takaisin. Mieheni on niin uskomattoman hyvä ihminen, ja juuri siksi tämä onkin niin surullista. Juuri sellaisen miehen luulin aina haluavani. Tiedän kuitenkin, ettei suhdetta voi jatkaa vain siksi, että toinen on niin ihana ihminen tai siksi että hän rakastaa minua niin kovasti. Toki pelkään sitä, etten ehkä koskaan tulisi löytämään hänen veroistaan miestä, mutta sekään ei riitä syyksi jatkaa suhdetta, jossa vain toinen jaksaa rakastaa. Minä en yksinkertaisesti voi tyytyä vähempään, kuin aitoon, molemminpuoleiseen rakkauteen.
Osaltaan tunteitani on ehkä muuttanut sekin, että ajan myötä olen huomannut, miten erilaisia ihmisiä me olemme. Pidämme samoista asioista ja siinä mielessä muistutamme toisiamme hyvinkin paljon, mutta tunnemaailmamme ovat todella kaukana toisistaan. Minä olen hirveän "tunteva" ihminen, tunteideni kirjo on laaja. Pohdiskelen myös paljon ja kaiken kaikkiaan tunnen eläväni jossain "korkeimmissa" maailmoissa. Mieheni taas elää jalat maan pinnalla. Hän ei turhia mietiskele, vaan arkipäivän asiat pitävät hänet tyytyväisenä. Useasti hän ei kykene ymmärtämään tiettyjä tunnetilojani. Pystyn kyllä keskustelemaan hänen kanssaan syvällisestikin, mutta jonkinlainen tunnemaailmojen yhteisymmärrys puuttuu. En sano että olisin häntä fiksumpi, mutta ajatusmaailmamme ovat kovin erilaisia.
Nuorempana en ehkä huomannut tätä, tai kenties olimme silloin jollain lailla lähempänä toisiamme, kun en vielä ollut kasvanut siksi ihmiseksi, joka nyt olen. Viimeisen vuoden aikana olen kypsynyt henkisesti todella paljon, ja ehkä juuri siksi olen alkanut huomata nämä tietyt seikat yhä paremmin. Silti en voi olla varma, johtuvatko tämänhetkiset tunteeni siitä, että olen kasvanut ulos suhteestamme, vai onko tämä todellakin vain jokin "vaihe". En tiedä mitä tehdä; odottaakko vaiko eikö, ja mistä sittenh tiedän, kuinka kauan? Jos odottaminen ei tuokaan asiaan selvyyttä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Vaikea tietenkin sanoa, että tee niin tai näin, sillä kaikki tekemäsi ratkaisut ja niiden seuraukset sinun tulee ymmärtää itse.
Kirjoittamasi perusteella elät sitä vaihetta, jossa suhde syvenee ja vakiintuu sinne hiukan syvemmälle tasolle, missä ei niinkään viuhahtele ne intohimon ja polttavan rakkauden tuntemukset, jotka aiemmin olivat hyvinkin pinnalla.
Jos nyt hiukan valotan jotain puolta asiasta, niin koitappa kääntää ajatuksesi niin, ettet mieti rakastatko vai et, vaan toimit niin kuin rakastaisit. Kerran lähdit ja palasit takaisin, sillä tiesit mihin palaat, etkä kyennyt olemaan pois. Voi olla myös mahdollista, että kaipaat sitä vapautta ja katselua laajemmin miessukukuntaan ja ehkä joudut näkemään myös käänteisen puolen verrattuna siihen, mitä nykyinen suhteesi on. Et sinä ilmeisesti osaa nähdä suhteesi arvoa, ennen kuin sinulla on vertailupohjaa ja tällä tarkoitan juuri sitä ihmisyyden puolta, että emme usko vaikka naapurissa sitä ja tätä, vaan kaikki pitää itse nähdä ja kokea, ennen kuin uskoo. Toki silloin kun näkymät selkeytyvät ja itsestä tuntuu vahvasti siltä, että haluaa sen suhteen, josta lähti, voi olla jo myöhäistä. Raadollista, eikö totta?
Elät aikaa, jossa pääsääntöisesti suuri osa suhteista kaatuu, nimittäin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla se normaali ja oikea suhde, joka vakautuu arkeen ja elämään. Löydä ja opi löytämään sen normaalin arkielämän keskeltä se aarteesi, joka on kyllä taatusti sinne kätketty, sillä et muuten olisikaan siihen suhteeseen ryhtynyt. Katso eteenpäin, sillä sinne suhde suunnataan, ei menneeseen. Mennyt aika on mennyttä, sitä saa ja kannattaa muistela lämmöllä, sieltä kannattaa kaivaa arvokasta oppimateriaalia tulevan rakentamista varten.
Jospa sanon suoraan, mitä ajattelen. Sinua kiehtoo ja kiinnostaa edelleen olla vapaa ja katsella ympärille, kokeilla ja makustella, jota et nyt suhteessa ollessa pysty tekemään. Jospa olisit rehellinen itsellesi ja miehellesi ja sanoisit ääneen syvimmät tuntosi, turha niitä on pantata, sillä aito rehellisyys on voittaja joka tilanteessa, vaikka sen jälkeen ei jomman kumman tai molempien suunnitelmat toteutuisikaan.
Nyt on vain niin, että joudut tekemään ratkaisusi ihan yksin ja kantamaan siitä itsellesi henkilökohtaisen vasttuun. On todellakin vaara, että ajat hyvän miehen karkuun ja luovutat sen vapaille markkinoille, josta hän kyllä häipyy alta aikayksikön.
Mieti nyt ihan ekana, mitä haluat elämältäsi ja tulevaisuudeltasi. En kirjoita enempää, sillä luulen, että on aivan sama mitä sanotaan, niin sinun on koettava ja löydettävä itse tiesi ja elämäsi, jotta uskot siihen ratkaisuun, minkä teet tai jätät tekemättä.
Itse tekisin tuossa tilanteessa niin, että ellei suuntaa löytyisi ja elämä olisi edes takaisin vveivaamista, niin laittaisin sinut etsimään elämää, eli suhteen kokonaan poikki. Sanoisin sen suoraan, enkä lupaisi yhtään mitään jatkosta.
Aikuinen vahva mies jaksaa ja ymmärtää hetkellisiä ailahtelua, mutta jos se jatkuu, niin silloin jomman kumman pitää tehdä se lopullinen ratkaisu.
Olet tilanteessa, jossa mahdollisuutesi hävitä ovat suuret. Jos jätät, saatat tehdä todella suuren virheen. Mutta jos et jätä, saatat edelleen tehdä todella suuren virheen.
Pitkään liittoon sopivia kumppaneita ei välttämättä elinaikana satu kohdalle kuin yksi, kaikille ei sitäkään. Ihastuksia toki tulee. Mikä miehesi on ja mitä itse tahdot elämältäsi? Tasaisuutta ja varmuutta vai tunteiden paloa?
Mulla oli samat tunteen parin vuoden ajan. Tarina 100% samanlainen. Nyt ollaan kuitenkin erottu ja kertaakaan en oo päätöstä katunu. Helpottunu olen.
Sinulla on käynyt hyvä tuuri, kun olet löytänyt hyvän ja "täydellisen" miehen. Hyvästä miehestä kannattaa pitää kiinni.
Tunteittesi muutos ja epävarmuuden tunne ovat tuttuja. Varsinkin silloin kun itselle ei ole vielä tullut kokemusta seurustelusta erilaisten kumppanien kanssa, ei välttämättä pysty arvostamaan nykyistä suhdetta ja näkemään sen ihanuutta kokemuksen vähyyden vuoksi.
Kun lopetin (3 ja puolen vuoden) seurusteluni ekan poikaystäväni kanssa ollessani 20v, sain alkaa maistella sinkku elämän iloja sekä suruja. Asuin ekaa kertaa yksin ja päätin itse mitä haluan tehdä. Ei tarvinnut ottaa ketään muuta huomioon ja sai alkaa tapailla uusia miehiä sekä kerätä uusia kokemuksia.
Ehkä yksi ensimmäisen seurustelusuhteeni kaatumisen syy oli molempien kokemattomuus sekä minun seikkailun ja vapauden haluisuuteni. Toinen syy eroomme oli ehkä se etten rakastanut häntä yhtä voimakkaasti kuin hän minua, enkä samalla tavalla. Rakastin häntä ystävänä, en puolisona.
Sinun on tehtävä itse omat ratkaisusi ja kannettava vastuu teoistasi. Suosittelen että keskustelet kumppanisi kanssa asioista ja tunteistasi.
omalla vaimollani, kun hän sanoi haluavansa erota.. omasta mielestäni, jos kaikki muuten "synkkaa" ei kannata heti hypätä päätä pahkaa eroon. olet saattanut ajatella näitä jo monta vuotta, mutta ero? ainut tapa millä pystyt jotenkuten turvallisesti hahmottaa mitä/ketä haluat elämääsi on asumusero. Elätkää vähän aikaa erillään, ennenkuin alatte puhumaan lopullisesta erosta. Tapailkaa toisianne omassa rauhassa, lupaan että puolisosi tulee muuttumaan kun huomaa että vaara on suuri, että menettää sinut.. Samalla saat itsellesi aikaa rauhassa miettiä tulevaisuutta, ajatuksiasi ja tunteitasi. Mutta älä hätiköi. Aivan sama mikä lopputulos tulee olemaan, anna itsellesi ja puolisollesi aikaa. Se on ainut hyvä tapa tällaisessa tehdä näin isoa ratkaisua. Ero on aina kuin pieni kuolema..
Hassua, että kuin voikin olla noin samanlaista ku meillä! Olen kanssa ihan "eksyksissä"..
Meillä seurustelua takana reilut 2 vuotta, olen 20 ja mieheni 26. Me ostettiin myös kesällä talo ja kohta pitäis muuttaa sinne kun remontti saadaan valmiiksi. mut, mut...
Mua on ruvennu ahdistamaan kaikki, enkä enää ole yhtään varma tunteistani.
Olen myös ajan myötä huomannut että olemme tosi erilaisia ihmisiä monessakin asiassa ja viime päivinä sekin on ruvennut "ahdistamaan".
Tuntuu etten tiedä enää mistään mitään..
Ihanaa että en ole yksin tällaisessa tilanteessa. "Hassua" että ollaan saman ikäisiä, kuten miehemmekin :)
Me ollaan kanssa juuri muuttamassa uuteen kämppään, ollaan rempattu sitä ja nyt pitäis alkaa purkaa muuttolaatikoita. Ja koko ajan uutta asuntoa katsellessani mietin vain: "Mitä mä olen mennyt tekemään". Miksi menin ostamaan sen asunnon mieheni kanssa? En pysty selittämään sitä muuten kuin että ilmeisesti vaadittiin joku noin iso "askel" ennen kuin tajusin, ettei tämä ehkä olekaan sitä, mitä elämältä haluan. Tähän asti olen vaan mennyt mieheni mukana, tottumuksesta kai, enkä ole edes ajatellut, haluanko sitä. Siitä olen mielettömän kiitollinen ja onnellinen, etten sentään mennyt naimisiin! Silloin tämä oliskin jo astetta vaikeampaa.
En tajua, miten kaikki on muuttunut niin nopeasti. Kai mä olen jo pitkään jossain alitajunnassani kelannut näitä asioita jotka nyt sitten tulevat pintaan.
Keväällä varattiin meille 1,5 viikon Barcelonan matka jonne lähdetään maanantaiaamuna. Toki mua kiinnostaa lähteä matkalle, mutta tässä tilanteessa se on erittäin vaikeaa miehen kanssa. Oon jo kyllä puhunut sille tunteistani, mutta se ei tunnu ottavan mitään tosissaan ja kuvittelee, että puhumalla kaikki selviää. Pelkään että matkalla en pysty enää teeskentelemään tippaakaan rakastunutta, kun koko ajan mietin tällasia enkä edes aina halua, että mies tulee lähelle. Maltan tuskin odottaa että ollaan 10 päivää yhdessä ympäri vuorokauden... :( Vielä pari vuotta sitten olisin pitänyt tällaista matkaa ihan unelmalomana. Enää en.
Kiitos viesteistänne ja näkemyksistänne. Ihanaa, että joku "kuuntelee" ja pohtii juuri omaa ongelmaani.
En kuitenkaan usko, että tämä tilanne johtuu pelkästään suhteemme "syvenemisestä". Olemme asuneet kaiken kaikkiaan yhdessä "jo" pari vuotta, eikä alkuhuuma ole ollut päällä enää pitkään aikaan. Jos kyse olisikin vain tuosta alkuhuuman loppumisesta, en olisi huolissani, sillä käsitän kyllä, että jossakin vaiheessa suhteessa koittaa myös tasainen arki.
Tuo arki onkin jo koittanut, eikä se minua ahdista. Sellaisia mietin ehkä joskus 1,5 vuotta sitten. Tämä on nyt erilaista. En kerta kaikkiaan tiedä, rakastanko häntä enää muuten kuin erittäin läheisenä ystävänä. Tuntuu, että olemme tunne-elämältämme niin kovin erilaisia.
Én haluaisi tehdä väärää ratkaisua. Mistä ihminen voi koskaan tietää, toimiiko "oikein" ja tuleeko ratkaisujensa myötä onnellisemmaksi vai onnettomammaksi kuin aikaisemmin? Ei kai mistään. Pelkään, että tuhlaan elämääni ja tyydyn tasaisuuteen, tottumukseen, kiintymykseen ja keskinäiseen ymmärtämättömyyteen rakkauden sijasta. Toisaalta taas pelkään, että jättäessäni mieheni luovunkin jostain elämää suuremmasta, jostain, jota ehkä tulevaisuudessa tulisinkin taas rakastamaan. Ehkä en koskaan löydäkään hänen veroistaan, tai ehkä minulle käy jokaisen miehen kanssa näin. Ja kuten joku teistä sanoi, siinä vaiheessa nykyinen mieheni on varmasti jo entinen poikamies.
Mutta silti... Jotenkin vain tuntuu että jonkun muun kanssa voisin kokea jotakin enemmän. Voisin tuntea enemmän. Löytäisin jonkun, jota kutsua "sielunkumppaniksi". Joka ymmärtäisi tunteitani ja ajatusmaailmaani. Jonkun "ajattelevamman", enemmän itseni kaltaisen. En halua tyytyä keskinkertaisuuteen ja turvallisuuteen.
Ei minua sinkkuelämä niinkään kiehdo, vaan suhde, jossa olisi molemminpuoleista rakkautta, ja jossa olisimme ajatusmaailmaltamme enemmän toistemme kaltaisia. Mielestäni mielipiteiden ja luonteenpiirteiden yhteensopivuutta tärkeämpää on juuri tunnemaailmojen yhtenäisyys.
Tämä on niin surullista. En voi uskoa, että tunnen näin. Luulin etten ikinä tulisi pohtimaan tällaisia, mutta tässä sitä ollaan.
Väärinkäsitysten välttämiseksi:
Muuttaessani viime syksynä omaan asuntoon, en eronnut miehestäni. Jatkoimme seurustelua koko ajan, ja loppujen lopuksi yksin asumisesta ei tullut oikein mitään, sillä mieheni oli jatkuvasti luonani. En tuolloin tuntenut samalla tavalla kuin nyt, lähinnä vain "normaalia" epävarmuutta tulevaisuudesta. En muuttanut omaan asuntoon miettiäkseni eroamista, vaan lähinnä saadakseni kokeilla myös yksin asumista, se kun oli minulle vierasta.