Suku on pahin...

Meidän tapauksessa eron tullessa minut ja lapsemme suljettiin täysin ulos miehen suvusta. Miehen, silloin vaikutusvaltaisessa asemassa ollut isäukko palkkasi tutun, arvostetun juristin ja kiristi vielä tyttärensä miehen lukemaan valmiiksi kirjoitetun todistuksen oikeudessa. Asia ei kaikesta pelottavuudestaan huolimatta mennyt miehen sukulaisten toivomalla tavalla, vaan miehen väkivaltaisuus huomioitiin oikeudessa. Oikeudessa tehtyjen temppujen jälkeen samainen isäukko ilmoitti, että omistusasuntomme rahoitus olikin vain lainaa ja nappasi omansa osituksessa pois. Aloitin kolmen lapsen kanssa elämän tyhjästä. Koskaan eivät isovanhemmat tai miehen puolen muut sukulaiset kysyneet miten meillä menee saati, että erittäin varakas isoisä olisi mitenkään tukenut meitä. Isän elatusmaksut jouduttiin ulosmittaamaan ja jossain vaiheessa mies pakeni Ruotsiin, josta häntä ei vuosiin saatu vastuuseen. Silloin, n 20 vuotta sitten, kun kaikki tapahtui, tilanne oli kamala ja ahdistava. Nyt parin vuosikymmenen kuluttua asia on menettänyt tunnearvonsa. Mielenkiintoista vain on, että nyt ovat miehen sukulaiset, aikuisten lasteni välityksellä, palanneet noihin menneisiin päiviin. Peloissaan he tenttaavat lapsilta eron syitä ja vaativat todisteita, vaikka lapset olivat tuolloin vasta kaikki alle viisivuotiaita. Elämää on virrannut paljon niistä ajoista ja lapsilla on ihan omat elämäntarinansa. Ne eivät kuitenkaan miehen sukulaisia kiinnosta. Olen tässä miettinyt mikä on pitänyt nuo vuosien takaiset tapahtumat niin tuoreina heidän mielessään. Miksiköhän ne menneet asiat heitä edelleen niin kovasti kiusaavat?

Näin se menee. Sitä huomaa, ettei ole mitään. Vaikka se on ollut minä, joka hain eroa enkä se ollut minä, joka kusetti ja petti. Mutta nykyään olen eronnut nainen ja ex-appiukon mielestä eronneet naiset ovat aina kuuluneet alimpaan kastiin. Ei sillä, että mulla sitä mikään ikävä olisi.