Rakastin sinua enemmän kuin ketään koskaan. Sinä opetit minut hymyilemään. Opetit minut ajattelemaan positiivisesti ihmisistä, elämästä, kaikesta. Teit minusta miehen, joka rakastaa ja on hellä. Sinä opetit minulle sen, mikä on kaunista elämässä. Sait minut olemaan uskollinen ja vastustamaan kiusauksia, joita en uskonut kykeneväni vastustamaan. Sinä opetit minulle, mitä on empatia. Sait minut panemaan peliin koko sydämeni, kaiken, mitä olen, ja vähän enemmänkin.
Olimmehan me nuoria silloin kun tapasimme. Silloin meillä ei ollut mitään muuta kuin toisemme. Olimme köyhiä, mutta onnellisia. Emme kuitenkaan koskaan olleet aivan tavallinen pari. Kasvoimme yhteen maailmalla. Siellä, kaikkien vaikeuksien keskellä minä, itsekäs ihminen, opin vihdoin asettamaan jonkun asian itseni edelle. Sinut.
Sitten kun elämä oli kuten halusitkin, sinusta tuli tyhjä. Et ollut enää se naurava, hellä ja lämmin ihminen, joka sai minutkin uskomaan ihmisten hyvyyteen. Sinusta tuli etäinen ja viileä. Elämä oli sinulle liian täydellistä. Minä olin sinulle liian hyvä mies. Rakastin, kunnioitin, olin hellä, puhuin. Suojelin, mutta en ollut mustasukkainen. Tuin sinua kun sinulla oli vaikeaa. Luotin. LUOTIN!
Mitä sinulta puuttui? Jännitys?
Meillä oli liian hyvä elämä. Sinulla oli ymmärtävä, rakastava ja keskusteleva mies. Sinulta puuttui jännitys, mutta et kertonut sitä minulle, vaan annoit ymmärtää ihan toisin. Et koskaan antanut minun edes yrittää. Et koskaan antanut ymmärtää, että sinulta puuttui vielä jotain.
Nyt olen sekaisin. Välillä tunnen olevani vapaa, välillä tuntuu, että tukehdun tähän tuskaan. Enää en osaa luottaa. Enää en osaa rakastaa. En osaa olla hellä. En osaa hymyillä, enkä uskoa ihmisiin.
Miksi rikoit minut, rakas? Miksi et tule ja korjaa minua?
Olimmehan me nuoria silloin kun tapasimme. Silloin meillä ei ollut mitään muuta kuin toisemme. Olimme köyhiä, mutta onnellisia. Emme kuitenkaan koskaan olleet aivan tavallinen pari. Kasvoimme yhteen maailmalla. Siellä, kaikkien vaikeuksien keskellä minä, itsekäs ihminen, opin vihdoin asettamaan jonkun asian itseni edelle. Sinut.
Sitten kun elämä oli kuten halusitkin, sinusta tuli tyhjä. Et ollut enää se naurava, hellä ja lämmin ihminen, joka sai minutkin uskomaan ihmisten hyvyyteen. Sinusta tuli etäinen ja viileä. Elämä oli sinulle liian täydellistä. Minä olin sinulle liian hyvä mies. Rakastin, kunnioitin, olin hellä, puhuin. Suojelin, mutta en ollut mustasukkainen. Tuin sinua kun sinulla oli vaikeaa. Luotin. LUOTIN!
Mitä sinulta puuttui? Jännitys?
Meillä oli liian hyvä elämä. Sinulla oli ymmärtävä, rakastava ja keskusteleva mies. Sinulta puuttui jännitys, mutta et kertonut sitä minulle, vaan annoit ymmärtää ihan toisin. Et koskaan antanut minun edes yrittää. Et koskaan antanut ymmärtää, että sinulta puuttui vielä jotain.
Nyt olen sekaisin. Välillä tunnen olevani vapaa, välillä tuntuu, että tukehdun tähän tuskaan. Enää en osaa luottaa. Enää en osaa rakastaa. En osaa olla hellä. En osaa hymyillä, enkä uskoa ihmisiin.
Miksi rikoit minut, rakas? Miksi et tule ja korjaa minua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
tietysti, hyvähän se on toista syyttää kaikesta!!
Kivoja nää tällaiset asialliset kommentit. Joskus olis vaan parempi olla hiljaa. Eiköstä?