Erosimme useampia kuukausia sitten. Yhteiselomme oli ahdistavaa, ja vaikka ero oli exäni tahto, tiesin itsekin, että jotain pitäisi muuttua, jotta suhde voisi jatkua.
Eron jälkeen olemme viihtyneet exäni kanssa yhdessä. Meillä on läheistä ja hauskaa. Nauramme paljon, halailemme, käymme yökävelyillä, teemme toisillemme ruokaa ja koskettelemme toisiamme kuin ihastuneet. Ja olemme tietenkin mustasukkaisia toisen mies- ja naistuttavuuksista...
Olemme luonteiltamme erilaisia, mutta meillä on myös paljon yhteistä, yhdistävää - samankaltainen arvomaailma ja asennoituminen elämään. Suhteemme luokiteltaisiin kai toisiaan täydentävien kategoriaan.
Nyt kun erosta on kulunut jo jonkin aikaa ja kaikkein korkeimmat vihan, katkeruuden ja epätoivon puuskat ovat ohi, niin tuntuu siltä, ettei ero ollut huono ratkaisu, mutta samalla sisimmässäni tiedän, että se oli liian aikainen ratkaisu. Tilanne olisi uusia välineitä etsimällä saattanut hyvinkin selvitä ajan myötä.
Tuntuu niin turhalta, luovuttaneelta. Huonossa parisuhteessa ei kannata minunkaan mielestäni jatkaa, mutta toisaalta suhdetta ei kannata heittää menemään liian aikaisin. Ensin on yritettävä, tehtävä työtä ja annettava aikaa ja jos suhde ei senkään jälkeen toimi, niin sitten ero on paikallaan.
Tällaisia turhia eroja on kai nykyään aika paljon. Suhteesta lähdetään ilman selvää syytä. Kyllästytään. Ajatellaan, että ehkä joku toinen sittenkin olisi parempi. Ei jakseta kunnioittaa kumppania tai ymmärretä kumppanin ja suhteen hyviä puolia. Ruvetaan odottamaan, että kumppani pystyy ratkaisemaan oman pahan olon tai tarkoituksettomuuden. Selitetään kumppanin puutteilla se, mikä johtuu omasta itsestä. Paetaan ahdistusta eroon sen sijaan että pyrittäisiin selvittämään ahdistuksen syitä.
Toivon että palaisimme vielä yhteen. Tai en oikeastaan toivo yhteenpaluuta, vaan toivon, että yrittäisimme vielä. Voisimme aloittaa alusta. Haluaisin tutustua exääni uudestaan. Voisimme asua erillään, sovitella yhteen tarpeitamme ja rakentaa yhteistä elämäämme varovaisemmin ja järkevämmin. Ihastuksen rähinässä kun tulee usein edettyä aivan liian nopeasti ja sopeutuminen alkaa vasta ihastuksen terävimmän piikin katkettua.
Tällaiseen uudelleen yrittämiseen ei kuitenkaan kannusteta. Useimmat ovat sitä mieltä, että ei se kuitenkaan toimi. No, mikä sitten toimii? Uusi suhde toimii ihastuksen ajan, mutta entä sen jälkeen? Minun luonteeni on sellainen, että suhteessa on joka tapauksessa tehtävä paljon työtä. Olen "hankala" luonne ja ihastun hankalaluonteisiin naisiin. Sovittelu ja toimivan arjen rakentaminen vaatii aikaa.
Tai ehkä olen vain turhia haikaileva romantikko. Niin kuin armeijassa sanottiin: "kyllä niitä uusia naisia tulee..."
Eron jälkeen olemme viihtyneet exäni kanssa yhdessä. Meillä on läheistä ja hauskaa. Nauramme paljon, halailemme, käymme yökävelyillä, teemme toisillemme ruokaa ja koskettelemme toisiamme kuin ihastuneet. Ja olemme tietenkin mustasukkaisia toisen mies- ja naistuttavuuksista...
Olemme luonteiltamme erilaisia, mutta meillä on myös paljon yhteistä, yhdistävää - samankaltainen arvomaailma ja asennoituminen elämään. Suhteemme luokiteltaisiin kai toisiaan täydentävien kategoriaan.
Nyt kun erosta on kulunut jo jonkin aikaa ja kaikkein korkeimmat vihan, katkeruuden ja epätoivon puuskat ovat ohi, niin tuntuu siltä, ettei ero ollut huono ratkaisu, mutta samalla sisimmässäni tiedän, että se oli liian aikainen ratkaisu. Tilanne olisi uusia välineitä etsimällä saattanut hyvinkin selvitä ajan myötä.
Tuntuu niin turhalta, luovuttaneelta. Huonossa parisuhteessa ei kannata minunkaan mielestäni jatkaa, mutta toisaalta suhdetta ei kannata heittää menemään liian aikaisin. Ensin on yritettävä, tehtävä työtä ja annettava aikaa ja jos suhde ei senkään jälkeen toimi, niin sitten ero on paikallaan.
Tällaisia turhia eroja on kai nykyään aika paljon. Suhteesta lähdetään ilman selvää syytä. Kyllästytään. Ajatellaan, että ehkä joku toinen sittenkin olisi parempi. Ei jakseta kunnioittaa kumppania tai ymmärretä kumppanin ja suhteen hyviä puolia. Ruvetaan odottamaan, että kumppani pystyy ratkaisemaan oman pahan olon tai tarkoituksettomuuden. Selitetään kumppanin puutteilla se, mikä johtuu omasta itsestä. Paetaan ahdistusta eroon sen sijaan että pyrittäisiin selvittämään ahdistuksen syitä.
Toivon että palaisimme vielä yhteen. Tai en oikeastaan toivo yhteenpaluuta, vaan toivon, että yrittäisimme vielä. Voisimme aloittaa alusta. Haluaisin tutustua exääni uudestaan. Voisimme asua erillään, sovitella yhteen tarpeitamme ja rakentaa yhteistä elämäämme varovaisemmin ja järkevämmin. Ihastuksen rähinässä kun tulee usein edettyä aivan liian nopeasti ja sopeutuminen alkaa vasta ihastuksen terävimmän piikin katkettua.
Tällaiseen uudelleen yrittämiseen ei kuitenkaan kannusteta. Useimmat ovat sitä mieltä, että ei se kuitenkaan toimi. No, mikä sitten toimii? Uusi suhde toimii ihastuksen ajan, mutta entä sen jälkeen? Minun luonteeni on sellainen, että suhteessa on joka tapauksessa tehtävä paljon työtä. Olen "hankala" luonne ja ihastun hankalaluonteisiin naisiin. Sovittelu ja toimivan arjen rakentaminen vaatii aikaa.
Tai ehkä olen vain turhia haikaileva romantikko. Niin kuin armeijassa sanottiin: "kyllä niitä uusia naisia tulee..."
Vastaukset 4
Vanhimmat
Taidat pohdiskella paljon asioita.On totta, että kannattaisi enemmän yrittää ratkaista ongelmia ennen kuin eroaa. Eiköhän sun kannattais puhua naisesi kanssa vielä asioista ja kysyä häneltä mikä on se suurin syy, miksi hän halusi erota?! Voi olla että välillä on hyvä irrotella. Olla erillään, niin ehkä sitten joskus palaatte takas yhteen.
"Eiköhän sun kannattais puhua naisesi kanssa"
Jaa-a. Puhuminen taitaa olla vielä liian aikaista. Ehkä toistaiseksi on parempi vain viettää aikaa yhdessä ja hengittää yksinäisyyden suomaa ilmaa.
Sitten jos molemmat ovat motivoituneita ratkomaan asioita, niin niitä voi yrittää ratkoa. kiirehtimällä ei hyvä tule, ei suhteessa eikä suhteen uudelleen lämmittelyssä.
Itseasiassa olen sitä mieltä, että hyvin monet ongelmat pystyttäisiin ratkaisemaan, jos molemmat olisivat siihen motivoituneita.
kunpa useampi ihminen ajattelisi noin, ja myös toteuttaisi ajatuksensa käytännössä. Itse erosin alkoholistimiehestä, joten erolle oli hyvä syy. Alkoholismi, väkivalta, vakavat luonnehäiriöt yms ovat mielestäni ainoita todellisia syitä erota. Usein kaikki muu johtuu asenneongelmista, kyllästymisestä (joka tulkitaan jossain pisteessä niin, ettei enää rakasteta), luonteiden eroista jne. Mutta näille kaikille voidaan tehdä jotain, jos kumpikin tosissaan halua. Luonteita ei voi toinen muuttaa, mutta yhteinen sävel on aina mahdollista löytää.
Krhm, mutta en minäkään helpoimmasta päästä ole. Oikeastaan oma nykyinen mieheni on jaksanut sisukkuudellaan valaa minuunkin uskoa, että yhdessä tässä eteenpäin jatketaan. Alussa pohdin usein, olemmeko liian erilaisia, haluammeko liikaa eri asioita jne. Halusin mennä ulkomaille projektiin mukaan, mies ei voisi kuvitellakaan lähtevänsä pidemmäksi aikaa mihinkään. Mutta se, että antaa tilaa toisen haaveille...kun tekee sen, saattaa itsekin innostua. Nykyään mies matkustelee mun kanssa mielellään, ja minäkin viihdyn kotona arkisissa askareissa paljon enemmän kuin ennen. Olen kiitollinen miehelleni, ettei hän ole lähtenyt suurten erimielisyyksien aikana, ja kiitollinen itselleni, että jokin on kuitenkin pitänyt minua tässä suhteessa silloin kun on ollut todella ahdistava olo sisällä. Kai se jokin on sitten rakkaus, vaikka joskus tuntuu ettei sitä ole piirun vertaa :) Onnea, toivotaan että saatte asiat vielä mallilleen!
tosiaan ei oo mikään ihmissuhde tehty joksikin selväksi tieksi, mitä kulkea ja että toinen ihminen voisi kertaheitolla olla täyttämässä vain sun tarpees ja toivees. se on tälle ajalle addiktiivista "kaikki mulle tänne ja heti"-juttua.
en minäkään ymmmärrä miksi pitäisi luovuttaa heti ongelmien tullessa, joita varmasti mulla ja miehelläni on 7 vuoden avioliittovuoden ajan ollut, se on varmaa. molemmat on joutunut kohtaamaan pettymystä suhteessa toiseen, sillä se on pettymystä suhteessa OMIIN odotuksiin. silti kun rakkautta on, olemme pysyneet yhdessä.
ainoastaan pettämistä pidämme mittarina että sitten menis alamäkeen ja heti, enkä olisi valmis sellaista sietämään, en häneltä enkä itseltäni. muutoin monetkin ongelmat on kohdattu ja välillä ollaan kuin mikäkin taistelupari oltu, koko ajan vain hiouduttu yhteen. sellaista avioliitto on, ja jos haluaa elää niin, ettei tarvitse ottaa toista huomioon, ettei tarvitse oppia kunnioittamaan toista, ettei tarviste tehdä mitään kompromisseja arjessa; sitten ei todellakaan kannata sitoutua.
sillä aina noi asiat on edessä kuitenkin, sama kenen kanssa on, se on tosissaan kovinta koulua missä mä olen ollut. mä en ole ajatellut hetkeekään että vaihtamalla homma paranisi, vaikka olen täysin tietoinen mieheni heikkouksista ja siitä että hän ei ole täydellinen, eikä aina näytetä olevan niin toistemme tyyppisiäkään. henkisesti meillä sentään on paljon yhteistä, ja kun on sitä rakkautta.
toisen heikkouksia nähdessään, siinä muuten oppii samalla hyväksyy sitten omat heikot puolensa ja epätäydellisyytensä, joita oikein mieluusti olisi paossa omassa omavoimaisessa yksinäisyydessään. niin, aloin nyt jaaritella vähän kautta rantain mutta siinä tosiaan olin samaa mieltä, ehkä tänä päivänä erotaan turhaan, vai onko suureen erojen määrään oikeesti syynä pettämisten lisääntyminen? onko se niin yleistä kun tämä aika antaa ymmärtää? ei tartte kun lukee lööppien otsikoita niin voisi kuvitella että tuolla kaikki lähtee hirnuen toisen matkaan. en taida uskoa sitä ihan todellisuudeksi...tai sitten täällä on helvetin epätoivosia ihmisiä. there is nothing sexy in betraying!
mullon oma suhde just nyt siinä vaiheessa, että hartaan yrittämisen jälkeen homma on todella kääntymässä nyt parempaan. juuri kun oli toivo jo mennäkin arjen toimimattomuudessa. idea on siinä, että kun kahden ihmisen omat prosessit kohtaavat =(prosessi itsen kanssa) voi jälki olla aika tuhoisaa. olemme nyt lähteneet täysin siitä, että kunnioittaminen on a ja o, vastuu omasta käyttäytymisestä, tunteista ja ajatuksista on a ja o (voi näin välttää käyttämästä toista omien tunteiden roskalaatikkona) ja yhteiset tavoitteet on se punainen lanka, jota seuraamme (lapset, työ, yhteiset unelmat) ...vaikka pohja meidänkin suhteessa näytti tosi toivottamalta ja toimimattomalta, ja olemme molemmat ei niin helppoja luonteita,ei se mahdotonta oo. arjessa täytyy olla tosi selvät kuviot, työnjaosta puhuttava, pysyttävä toiminnassa, ei mentävä koko ajan "miltä musta nyt tuntuu"- puolelle...
kertokaa ihmiset mitä olette mieltä, mistä tietää milloin on yrittänyt tarpeeksi? tuskin sitä tietääkään...itseään voi auttaa tässä asiassa parhaiten, kuunnella sydämensä ääntä. enhän mäkään voi mennä sanoo että oi joi teitpä väärin kun erosit. mutta entäpä jos tä yhteiskunta arvostais pienten lasten perheitä ja sitoutumista vähän korkeammalle? olisko eroprosentit sitten niin korkeita? ristiriitaiset odotukset / tavoitteet repii varmasti hajalle myös parisuhteita. mä olen siinä vanhanaikainen, että arvostan itse tosi korkealle sitä, että saan liittoni toimimaan ja että elän tämän saman ihmisen kanssa vielä vanhana mummunakin. ARVOSTAN sitä eli haluan juuri sitä ja teen silloin töitä sen eteen. jos jotain menee siitä huolimatta vikaan, ainakin olen tehnyt kuten näen parhaaksi. mutta jos en tee parastani tässä suhteessa, tunnen tekeväni väärin. eikä tappeluissa loppujen lopuksi ollutkaan kyse että "kumpi meistä voittaa", minä vai mieheni. kyse oli siitä, että kumpikin haluaa voittaa itsensä, voivat muuttua parempaan, kohdata omat heikkoutensa, LUOTTAA toiseen...kuulostaa hirveeltä mutta minä ja mieheni taisteltiin monta vuotta pelkästään epäluottamuksesta; ja kumpikin olisi ansainnut toisen luottamuksen koko ajan. tuhlattiin paljon aikaa mutta onneksi nyt on herätty todellisuuteen.