Elämäni pahin helvetti on kestänyt nyt reilut kaksi kuukautta. Puolisoni käyttäytyi oudosti viimeisen vuoden ajan ja tein kaikkeni selvittääkseni mistä ongelmamme johtuvat. Yhdessä on oltu 13 vuotta ja lapset ovat 6 ja 2 v. Muutimme uuteen omistusasuntoon vuodenvaihteessa ja elämän piti olla edessä. Nuorempi lapsista on sairastellut paljon ja sairaalassa on oltu kymmeniä öitä. Työni on äärimmäisen vaativa ja olen repinyt itseäni jokaiseen suuntaan, kunnes tammikuussa romahdin ja lähdin hakemaan apua. Sain sitä työpaikkapsykologin kautta ja pääsin takaisin jaloilleni. Satsasin kaiken parisuhteeseemme ja kävimme puolisoni kanssa pitkiä keskusteluja joissa puimme asioita oikein hedelmällisesti. Kuitenkin välillämme oli koko ajan kilometrin kuilu ja puolisoni sai minut vakuuttuneeksi että minä olen syyllinen vaikeuksiimme.
Olemme olleet yhdessä 13 vuotta ja käsitykseni mukaan suhteemme on ollut kaikin puolin ainutlaatuinen. Ymmärrämme toisiamme ja luotamme toisiimme. Nyt rakkaussuhde toiseen oli kuitenkin kestänyt 10 kuukautta ja äkkiä olikin tapahtunut uudelleenrakastuminen ja ymmärrys millainen kultakimpale kotona onkaan. Tämä kultakimpale ei vaan nyt ole ihan varma mitä loppuelämällään tekee. Näiden kahden kiirastulikuukauden aikana olen ammattiauttajien opastamana ajautunut jo kolmen lääkkeen varaan - olen aina ollut vahva persoona ja uskonut että puhumalla ja selvittämällä asiat hoituvat - ja viimeisin näköjään auttoi sen verran että olen vakuuttunut että kaikkein synkeimpien ajatusten toteuttaminen ei ole ainoa vaihtoehto.
Tällä hetkellä on vaan pikkaisen vaikeaa löytää elämälle suuntaa. Olisi enemmän kuin terapeuttista vaihtaa ajatuksia petetyksi tulleiden kanssa. Olipa kriisi missä vaiheessa tahansa.
Olemme olleet yhdessä 13 vuotta ja käsitykseni mukaan suhteemme on ollut kaikin puolin ainutlaatuinen. Ymmärrämme toisiamme ja luotamme toisiimme. Nyt rakkaussuhde toiseen oli kuitenkin kestänyt 10 kuukautta ja äkkiä olikin tapahtunut uudelleenrakastuminen ja ymmärrys millainen kultakimpale kotona onkaan. Tämä kultakimpale ei vaan nyt ole ihan varma mitä loppuelämällään tekee. Näiden kahden kiirastulikuukauden aikana olen ammattiauttajien opastamana ajautunut jo kolmen lääkkeen varaan - olen aina ollut vahva persoona ja uskonut että puhumalla ja selvittämällä asiat hoituvat - ja viimeisin näköjään auttoi sen verran että olen vakuuttunut että kaikkein synkeimpien ajatusten toteuttaminen ei ole ainoa vaihtoehto.
Tällä hetkellä on vaan pikkaisen vaikeaa löytää elämälle suuntaa. Olisi enemmän kuin terapeuttista vaihtaa ajatuksia petetyksi tulleiden kanssa. Olipa kriisi missä vaiheessa tahansa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin, tervetuloa tänne pohjalle. Minulla on hyvin samanlainen tarina kuin sinulla, vuosia yhdessä 17, lapset alle kouluikäisiä, oma vakava sairaus alla, miehen vuoden kestänyt tulinen rakkaussuhde... Mies 'lopetti' jo suhteen tuolloin kuukausi sitten, niin luulin. Vaan jatkoi surutta, valehdellen vain entistä paremmin. Välillemme kasvoi järkyttävän paksu muuri, tämän vuoden ajan välillämme oli kilometreittäin ilmaa, nyt siis siihen lisäksi muuri. Viikonloppuna tajusin, että ei suhteensa olekaan loppunut, hermostuin aika rankasti ja nyt vasta ensimmäisen kerran sanoin laittavani eron vireille välittömästi. Ja taas vannotaan, että 'kyllä nyt, nyt olen rehellinen'. Joo'o. Ja miksi ihmeessä minä tässä vielä jotain yritän, sitä jaksan ihmetellä. Olenko minä joku läheisriippuvainen? Minäkin se meillä olen syyllinen vaikeuksiin, kun menin sairastumaan. Yritän kuitenkin tässä edelleen pitää perhettä kasassa, vaikka tunteet menevät vuoristorataa. Toisaalta olen ihmeen rauhallinen nyt, kun tuli tämä uusi paljastuminen. Sillä mikään ei todella ole ollut kamalampaa tämä mennyt kuukausi, kun ihmettelin, miksi ei muuri yhtään madallu, miksi minua ei katsota silmiin. Aijai, nyt kirjoittelen jo turhaa jaarittelua, paljon olenkin kirjoitellut ja avautunut tänne, viikonloppuna kopioin omat kirjoitukseni ylös 'päiväkirjaan', nyt jotenkin ei ole mitään sanottavaa, vaikka puhuttava olisi niin paljon.
Olen "se-vaimo", joka kirjoitteli tänne tuossa huhti-,toukokuussa. Silloin olin kuilunpohjalla nyt olen päässyt välillä vähän ylöspäin ja romahtanut uudelleen, taas kivunnut ja romahtanut.
Tuntuu välillä ettei mies ymmärrä mitä on tehnyt perheelle ja elämällemme.
Itse yritän aktiivisesti keksiä elämästä niitä hauskempia puolia, mutta välillä kaikki on vieläkin niin apeaa ja masentavaa.
Koittakaa miettiä mikä tekee teistä onnellisia, elkää miettikö mistä mies tulee onnelliseksi. Vaan ajatelkaa omaa onnellisuutta.
Otan osaa. Olen pahoillani puolestasi. Minulla paljastumisesta on aikaa 1 vuosi ja 1 kuukausi (eikö olekin kuin AA-kerhon tunnustus?) ja voin sanoa, että kyllä se helpottaa. Olet jo yllättävän hyvin analysoinut tilannettasi- minulla meni paljon pitempään puhtaassa sokkivaiheessa, ennen kuin todellakin ymmärsin, että tämä tapahtui minulle.
Lohdun sanoina voin sanoa, että kyllä se ajan kanssa helpottaa. Alun helpon vaiheen jälkeen minäkin- koulutettu, kaikessa pärjäävä, neljän lapsen äiti- löysin itseni itkemästä autossa, kaupassa, vessassa, työhuoneessa- valvomassa öitä ja putoamassa niin syvälle että en olisi ikinä uskonut. Mutta se ihan oikeasti vain helpottaa jotenkin ajan kanssa. Mutta aika seilaamista se on- sekä Sinulla että miehelläsi.
Olen vähän kateellinenkin puheyhteydestä mieheesi sekä kyvystäsi terapoida ongelmiasi- siitä on eittämättä jatkossa Sinulle suurta hyötyä. Olen pahoillani, ettei se nyt ainakaan aluksi auttanut. Mutta voisi se olla huonomminkin. Meidän suoraselkäinen pohojaalaanen ilmoitti ensi alkuun, että eroaa mielummin kun menee mihinkään parisuhdeterapiahöpinöihin ja että kyllä aikuiset juttelevat asiat selviksi. Ja sitten keskusteluissa haukkui minut (syylllisyydenkuohuissaan, luulisin) äitini, lasteni ja ystävieni nähden- kolmena eri kertana. Jolloin introverttinä luonteena tein sen, mitä olen aina parhaiten osannut- vaipunut itseeni pohtimaan ja analysoimaan, hiljaisuuteen (joka eittämättä ulkopuolisesta on raivostuttavaa, myönnän).
Valitettavasti olen tullut siihen tulokseen, että parhaiten toisen käyttäytymistä voi ennustaa katsomalla menneisyyden tekoja. Ja olenkin huomannut, että meillä mies on pettänyt jokaisen suhteensa loppuvaiheessa, ja nyt vasta ensimmäistä kertaa törmää tekonsa seurauksiin, mm itse tapasin mieheni juuri ennen lopullista edellistä eroa mutta kun asui vielä yhdessä exänsä kanssa. Se, että on pettänyt, ei itse asiassa ole se pahin asia vaan se, että tämä mies oikeassa elämässä kykeni toistuvasti petoksiin ja jättämään sanomatta tärkeitä asioita, uskomaan omiin valheisiinsa- ja että on kaiken lisäksi kykenevä siihen uudelleen. Jolloin luottamuksen rakentaminen ja uskoutumisen kynnys kasvaa eteen kuin muuri.
Pettämisen seuraukset koskevat kipeimmin vain minua. Lapsille ne eivät kuulu ja olenkin tehnyt parhaani, että he saavat jatkaa normaalia lapsuuttaan. Myöskään ystävien kanssa en ole asiasta keskustellut- hyvää vaiko pahaa- en tiedä, olisi ehkä kannattanut. Mutta sen tiedän, että kriisi- shokkivaiheessa ei kannata suuria ratkaisuja tehdä, ainakin minulla mieli on vaihtunut tuhatkunta kertaa ja tiedänkin jo, että pettämisen lopullinen merkitys suhteelle selviää ehkä vasta vuosien kuluttua.
Tuo kultakimpale- asia sai minut melkein nauramaan, olipa tuttua. Meilläkin pettämisen aikana ei ollut virhettä, jota en tehnyt, nyt ruoka on hyvää, minä trimmissä kunnossa, talo siisti, ja lapsetkin upeita tyyppejä, mies tuijottelee kuin koiranpentu- mikä on muuten tosi ärsyttävää. Samalla tavallahan tässä on toimittu viimeiset kymmenen vuotta. Höpsähti jopa ehdottamaan seksiä joka toinen päivä - herrajestas sentään- rankan työn, lasten ruokkimisen, hoidon, vaatetuksen, imetyksen, pyykinpesun ja siivoamisen lisäksi- kun ei edes alkuaikoina ollut yhtä vilkasta.. Mutta meni sekin vaihe ohi- huomasi kai innon puutteen asiaan (kun vieläkin pettymys, viha ja ärtymys kipinöivät vielä sormissani kuin sähköiskuja saisin.)
Mutta rämmitään tässä eteenpäin, enempi lommoisana ja vähempi sinisilmäisenä kuin ennen. Ja tulevastahan ei tiedä kukaan. Itse tiedän nyt, että on parasta pelata varman päälle ja varmuuden vuoksi petailla tulevaisuutta myös sille ratkaisulle, että olenkin vielä joskus yksin. Kun Meistä on nyt tullut Minä ja Hän. Mutta päivä kerrallaan. Helpompi on jatkaa näin, mihinkään uusperhekuvioihin minulla energiaa ei kyllä riitä- enkä tiedä riittääkö koskaan. Ja kaikesta huolimatta- pohjimmiltaan minulla on hyvä mies ja loistava isä.
Sen jo tiedän, että nykyistä työtäni en pysty enää tekemään- se on liian vaativaa enkä aiemmin ymmärtänyt, miten paljon voimaa otin toimivasta perheestäni. Nyt en sitä enää jaksa eli miehen sivusuhde vei minulta unelmatyöpaikan, etsiskelen jo helpompaa. Mutta olen itse vastuussa onnestani ja elämästäni ja jos jään, jään itseni tähden- loppujen lopuksi.
Ja vaihtaisitko menneisyyden tietämättömyyden nykyiseen tietoon- vaikka kuinka tuskaiseen? Minä en, totuus kuitenkin on parempi kuin pehmoinen valhe. Toivotan onnea eteenpäin ja hyviä ratkaisuja.
Kiitos viestistäsi, ja voimia sinulle omaan elämääsi.
Tänään päädyimme terapeuttini kanssa kokeilemaan traumaterapiaa, toivottavasti sekin olisi yksi askel eteenpäin "Ojasta noustaan" -taistossani.
Pettäjä oli siis vaimoni, mutta rooleilla ei tässä taida hirveästi olla väliä.