Ajattelin onkia muistelmianne. Joten kulkekaa takaisin siihen hetkeen, kun olitte saapuneet perheeseen ja ensimmäinen ilta uudessa kodissa oli käsillä. Millaisin tuntemuksin painoitte päänne tyynyyn? Oliko turvallinen, ikävöivä, säikähynyt,yliaktiivinen, tyytyväinen, tärähtänyt, iloinen... olo? Saitteko unta? Tuntuiko perhe sellaiselta kuin olitte kuvitelleet? Sujuiko vastaanotto ja taloksi asettuminen hyvin?
Kiinnostaa kovasti.
Kiinnostaa kovasti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
itkin vissiin ekan illan :D
tajusin sil hetkel ekan kerran et mitä helvettii oon menny tekeen, lähdin vuodeks eroon kavereista ja perheestä ihan vaan hetken mielijohteesta. vuosi tuntui liian pitkältä ajalta ja olin valmis palaamaan heti seuraavana päivänä takas :D
tuo tunne meni onneks 2 ekassa päivässä ohi ja nyt täällä jo reilun 6 kk ollessani naurattaa vaan lähinnä nuo ajatukset :D
että ne itkut jäi sinne ekaan iltaan! Että jaksat nyt nauraa niille kyyneleille;>
totta :D
ite huomasin että koti-ikävä pahenee asiaa miettimällä, joten syrjään sellaset pohdinnat ja keskittymistä kaikkeen uuteen kivaan ^^
vaikka ei heti kavereita saiskaan niin rohkeesti vaan hankkii vaikka uusii harrastuksii. mielellään sellasii mis tapaa helposti uusia ihmisiä. ja kielimuurist pääsee eroon rohkeesti harjottelemalla :D !
Olen siis kokenut sen jo kahdesti, sillä tämä on toinen au pair vuoteni. Molemmilla kerroilla olo on ollut hyvä ja innokas tulevan suhteen. Väsymys on ollut huomattava ekoina päivinä, joten uni on tullut hyvin. Luulen väsymyksen johtuvan kaikesta havainnoinnista ja jännityksestä joka sitten purkautuu väsymyksenä.
mulla oli ainakin ihan kauhee ensimmäinen ilta aupparina. Siis olin totaalisen järkyttynyt ja itkin vaan ja soittelin perheelle ja kaikille kavereille. Ei johtunut mitenkään perheestä tai niitten kodista. Tajusin vaan, etten osannut maan kieltä ollenkaan ja kaikki oli niin vierasta ja pelottavaa. Mutta tunne meni tosiaan ohi jo aika pitkälti seuraavana päivänä ja kaikki näytti taas paljon paremmalta.
Eka ilta oli kamala. Perhe ei ottanut mua ollenkaan vastaan, kukaan ei kertonut mistään mitään. Hakivat kyllä lentokentältä, vievät kotiinsa mutta sen jälkeen olin omillani. Ekana iltana en saanu ollenkaan unta, kauhistutti ajatus ihan kaikesta. Lapset oli alusta saakka hirviöitä, tyttö vaan riehu IHAN kaikesta ja poika pilkkasi kielitaidottomuuttani. Koti-ikävää ei oikeestaan ollut, enhän ollut kun tossa Tukholmassa josta helposti aina käymään olis päässy. Mutta perhe oli uskomaton, eikä mitenkään päin hyvällä.
Kuten arvata saattaa jäi tuo vuosi sitten kokematta ja lähdin kuukauden päästä kotiin. Perhettä ei sekään kiinnostanut, taksilla sain lentokentälle mennä. Ruokaa en saanu viimisinä päivinä ollenkaan.
Mutta nyt ens viikolla uudella innolla, toiveikkaampana, varautuneempana, iloisempana, mähän-pärjään-asenteella lähdössä :D
hyvä että lähet uudestaan!!! itse tein saman!! olin ensin vain reilun viikon Ranskassa ja lähin kotiin... viimeset päivät oli kauheita eikä perheen äiti edes noussut aamulla sängystä sanomaan näkemiin. Kahden kuukauden päästä lähin uudestaan samalle alueelle eri perheeseen ja se oli hyvä päätös!! oli elämän paras vuosi ja sain toisen perheen ranskasta johon vieläkin olen yhteydessä ja tärkeintä oli että näytin että kyllä minä pärjään!!
Moih :) Itse mustan tuntemukset hyvin, koska saavuin tänne neljä päivää sitten.Minun piti vaihtaa konetta kahdesti matkalla.Kun lähdin kotoa ja porukat vei kentälle ja jättivät sinne niin ensimäisen lennon ajan vaan itkin ihan hysteerisenä, tuntui niin kamalalta kun kaikki jäi sinne.Ensimmäisessä vaihtopaikassa olo oli ihan tyhjä.Äiti soitti silloin vielä ja tuntui kamalalta.Sitten seuraavassa paikassa alkoi jo jännittää ja tulla innostuneempi olo.Ja kun lopulta kone laskeutui kohdemaahan niin olo oli ihan mahtava että täällä sitä nyt ollaan! Ekat päivät on tosiaan väsyttänyt, mutta on ollut todella mukavaa ja viihdyn täällä ilman sen suurempaa koti-ikävää. En haluaisi takaisin :)
että onko parempi olla soittelematta tms kotiin Suomeen, silloin kun koti-ikävä on pahimmillaan? Tarkoitan siis, että lisääkö se vain koti-ikävää, kun kuulee vanhempien ja kavereiden äänen puhelimessa? Että olisiko parempi, ettei aluksi pitäisi niin tiivistä yhteyttä kotiin vaan yrittäisi kotiutua uuteen perheeseen rauhassa. Ja sitten kun on asettunut kunnolla ja kaikki tullut tutummaksi, niin voisi sinne kotiinkin enempi soitella. Tai en tiedä, itse ajattelisin näin.
Kokemuksia?
mun mielestä se menee just toisin päin. tai mulla siis :)
kun ikävissään soittaa kotiin, helpottaa kuulla niitä tuttuja ääniä ja hyvässä lykyssä perhe osaakin lohduttaa sanoin siinä tilanteessa sitten parhaiten.
jos itse jäisin tuolleen vielä siirtämään kotiin soittamista, se vain pahentaisi tilannetta.. jos on ikävä, niin miksi kiduttaa itseään vain enemmän ja olla soittamatta..?
Siita hetkesta kun sain tiedon lahdostani oikein puhkuin intoa! Muutaman kyyneleen taisin vuodattaa kun aitia ja siskoja kentalla hyvastelin, niilla tosin tuntui olevan mieli maassa enemman kuin minulla.
Lentokonessa sain viereeni mukavan miehen, joka koko matkan tarinoi minulle avuliaasti tulevasta uudesta kotimaastani ja opasti viela isolla kentalla muinut oikeean paikkaan.
Perhe oli iloisena vastassa ja riemuni vaan kiihtyi, kun lahdimme hulppealla autolla huristelemaan kotia kohti.
Uudessa talossa kierrellessani, olin aivan hekellyksissa kaikesta hienosta ja onnessani kun puitteet tuntuivat olevan enemman kuin kohdallaan ja parempaa kuin olin ikina uskaltanut toivoakkaan. Omassa isossa huoneessa ja parvekkeellani taisin oikeen aaneen naureskella tuuriani. Kerrankin tuntui silta, etta todella olin tehnyt hyvan ratkaisun lahtiessani ja valitessani juuri taman perheen.
Muistan vielakin kuinka kirjoitin yhden ainoan tekstiviestin : Taa on aivan mahtavaa - perhe ihana ja talo sika hieno ja en tuu ikina kotiin!
Ekoina paivina en oikeeen viitsinyt vastailla edes viesteihin joita kotoa sateli. Aiti reppana oli jo hatapaissaan googlaillut uudesta perheestani infoa :D
Sita intoa kesti jonkun aikaa, ikava ja pahaolo ja yksinaisyys tuli kaytya lapi sitten vasta monen kuukauden kuluttua. Silloin sita sitten mamille itkussa soiteltiin.
Kaippa se ikava kaikille jossain vaiheessa iskee, minulla nain.