Mä olen menettämässä mun rakkaimman ystävän... mä tunnen kuinka se koko ajan lipuu yhä kauemmaksi. Enkä mä tiedä mitä mä voin tehdä. Mä joskus rakastin sitä niin paljon. Mä luulen etten mä tule löytämään ketään yhtä ainutlaatuista ihmistä. Mutta silti... mä olen muuttunut eikä se enää tarvitse mua. Ja mä olen liian ylpeä kertoakseni kuinka ikävä mulla on meidän yhteistä aikaa. Mä olen surullinen koska suuri osa tästä johtuu minusta. Se tuntee mut liian hyvin eikä mulla ole kai juuri nyt mitään annettavaa.
Ja toisaalta... eihän sekään ole hyvä että musta tuntuu ettei mun ystävyyttä arvosteta.
Mitä tekisin? Miten unohdetaan rakas ihminen?
Ja toisaalta... eihän sekään ole hyvä että musta tuntuu ettei mun ystävyyttä arvosteta.
Mitä tekisin? Miten unohdetaan rakas ihminen?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei hyvää ystävää unohdeta, aina ne muistot kulkee mukana, mutta menneisyys ei vaan satuta enää...
Soita hänelle, muuten et saa rauhaa.
Ei kai rakasta ystävää ikinä unohtaa voi. Äläkä ihmeessä luovuta. Mullakin on niin ihana ystävä ettei parempaa varmaan voi mistään löytää. Ongelmana on vaan se, että kohta on opiskelupaikan vaihto edessä ja väkisinkin "ajaudutaan erilleen". Oon vaan tavallaan liian kiinni siinä enkä tiedä mitä teen ilman lohduttavaa olkapäätä.
Mun ei pitäny kuitenkaan selitellä omista asioistani vaan YRITTÄÄ auttaa sua...anteeks. Eli munkin mielestä sun kannattais yrittää soittaa sille tai käydä siellä. Vai onko teillä joku riita tms? En oikein usko, et tohon on muuta ratkaisua kuin puhuminen.
Tai itse joskus kirjotin ystävälleni, kun en tiennyt miten oisin sanonut asiani. Kun saat kirjoitettua ne paperille ja lähetettyä sille niin sun ei tarvitse miettiä, miten ko. henkilö reagoi... Se on ehkä helpoin tapa. Tollaset kannattaa yrittää selvittää vaik se tuntuis kuinka vaikeelta, koska hyviä ystäviä on liian harvassa. Niistä täytyy pitää kiinni kynsin, hampain, eikö?
Joten lupaa mulle, että kirjoitat vaikka pienen vaaleanpunaisen kirjeen, jossa kerrot, kuinka tärkeetä sulle, että se kuuluu sun elämääs. Sitä kun ei koskaan tuu sanottua liian usein. Itse kukin sen meinaa välillä unohtaa...
Asioilla on tapana järjestyä:)
Joulua!
Ps. Kaikki muuttuu ja hyvä ystävä ymmärtää sen...jos ei ymmärrä, onko se sen arvoista?
Sun sanat lohdutti :) Ainakin vähän.
Itse asiassa mä olen jo muutaman kerran aloittanut kirjeen, mutta en ole koskaan saanut kirjoitettua sitä loppuun. Mun ystävä oli joskus itsekin huolissaan siitä että miten meille käy, mutta olosuhteet on muuttuneet nyt aika paljon. Mä olen niin väsynyt ja mä tarvisin sitä nyt. Mä en oikeastaan itsekään tiedä että mistä tämä kaikki johtuu, kun ei meillä ole riitaakaan.
Mä tiedän että meidän pitää puhua. Mä taidan soittaa sille. Mä en ole pitkään aikaan kertonut että kuinka tärkeä se mulle on, koska mä en enää tiedä, että merkitseekö mun sanat mitään. Mä olen myös tavallaan liian kiinni meidän ystävyydessä, mutta mun on vähän vaikea myöntää sitä.
Mä olisin ihan mielelläni kuullut jotain tuosta sun tilanteesta, kun se muistuttaa vähän omaani.
Rauhallista joulua! Ja suuri kiitos myötätunnosta :)
Kiva, jos musta oli jotain apua/lohtua.
Mä en oikeestaan tiedä,mitä siitä mun tilanteesta sanoisin, koska siihen ei kai ollu mitään erityistä syytä.
Jotenkin vaan alettiin puhumaan toisillemme aina vaan vähemmän ja vähemmän...sit tuntu ettei enää uskalla puhua mitään. Tuli tunne, ettei vois enää luottaa tms.
Jonkun ajan päästä kuitenkin alettiin varmaan molemmat miettimään koko tilannetta ja sit puhuttiin tai jotain... siitä on aikaa enkä kunnolla muista mitä tapahtu. Ja sit on just se, mistä puhuinkin, et kirjotin kirjeen. Meillä on nyt ehkä parhaat välit, mitä on ikinä ollukaan.
Nykyään aina välillä tapahtuu sellasia ihme "räjähdyksiä" jostain ihan ihme asioista, mutta ne vaan puhdistaa ilmaa. On vaan tullu todettua monen monta kertaa kuinka paljon parempi on selvitellä asiat heti, kun jotain on pielessä. Muuten niistä ei enää uskalla tai osaa puhua.
Pärjäilehän ja käy ihmeessä kirjottelemassa tänne, jos...ei kun KUN saatte asiat kuntoon. Kyllä se siitä:) Mä ainakin uskon niin!
Ei rakasta ihmistä voi eikä tarvitse unohtaa.Ymmärrän ylpeytesi.Minäkin olen usein (liian) ylpeä,eikä se aina johda hyvään.Ja toinen sama yhtenäisyys;minusta tuntuu että oon lipumassa mun ystäväporukasta.Tai sitten me kaikki ollaan lipumassa toisistammme.Se on surullista...KUn kuitenkin ollaan oltu kauan kavereita,eikä mullakaan muita ole ku mun kamuporukka.No,tietty perhe ja koulukamut,mutta ne on vaan KOULUkavereita.
Ja sitten kun olen kavereitten kanssa,niin musta tuntuu usein että en mä kuulu täne,ei nuo tunne mua.Siis todella tuntuu ettei kukaan välitä musta eikä nuista kukaan edes tunne mua kunnolla.Kaikki vaan puhuu omia tapahtumiaan eikä välitä kuunella/huolehtia muista.En tiedä,onko tää vain jotain itsesääliä...?Kunpa oisikin...EN tiedä.Vaikeeta.
Olen myös joskus menettänyt rakkaimman ja parhaimman ystäväni emmekä enää ole oikeastaan missään yhteyksissä. Jos satumme kadulla törmäämään, niin moikataan kyllä ja ehkä jutellaan, koska välit eivät mitenkään traagisesti menneet poikki. Meille kävi juuri sillä tavalla että livuttiin kauemmas toisistamme kunnes ei enää oltukaan ystäviä. Se oli todella ja surullista, ja jälkikäteen kaduttaa etten ottanut yhteyttä silloin kun ei vielä oltu täysin vieraanuttu. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta mulle kävi noin joskus teini-ikäisenä, kun oli uudet kuviot ja vanha jäi taakse. Oikeastaan olen monenkin ystävän ajan myötä menettänyt samalla tavalla, mutta kyllä se rakkaimman ystävän menettäminen on tuskallisinta. Ja niin turhaa. Älä ole niin ylpeä. Mitä pahaa siitä voisi seurata, että kertoisit ikävöiväsi yhteisiä aikoja? ja miksei hän muka tarvitsisi sinua? kavereita tulee ja menee, mutta mikään ei korvaa niitä läheisiä ystäviä joiden kanssa on koettu ja jaettu ilot ja surut. Et kai ole oikeasti niin paljon vointu muuttua, päällisin puolin ehkä, mutta sisältä olet kuitenkin se sama ihminen joka haluaisi pitää vanhan ystävänsä. Eihän sulla tarvitse olla muuta annettavaa kuin ystävyytesi.
HEI!
En oikein tiedä, mutta tuntui että pitäis kai kirjoittaa jotain.
Itse olen ottanut välimatkaa parhaaseen ystävääni jo viimeiset kaksi vuotta. Syytä en kunnolla tiedä, mutta tuntuu vain ettemme enää ole samalla aaltopituudella kuin ennen. Olen kasvanut erilleni. Olisin hänen kanssaan mieluusti enemmänkin mutta velvollisuudet tuntuvat kovin ikäviltä.
En ole koskaan ollut riippuvainen kenestäkään. Tuntuu, että kovin moni ihminen on ollut minussa kiinni, on pakko lopulta vain repäistä irti.
Ystävyys on kaunis asia, eikä se koskaan kuole. En aio koskaan unohtaa parasta ystävääni, jollaista toista en koskaan tule kohtaamaan, enkä edes halua. Ehkä joskus paremmalla ajalla olemme taas yhdessä, ehkä emme. Tuskin moni ymmärtää kirjoitustani mutta..
Toinen oli liehuva liekinvarsi
Toinen oli pelkkää puuta
Minä olin tulehen tuijottaja jolle tuli kuuma...
tai jotain vanhasta kappaleesta :)
Hyvää alkanutta vuotta kaikille varsinkin keskustelun aloittaneelle toivon kaikkea hyvää ja ystävyyttä.